JK3 ja huolta Peiposta

Lauantaina tehtiin aamupäivästä ihan vaan pissalenkki takametsässä, ja sen jälkeen puuhalitiin pihalla vajaan tunnin verran. Sisälle mentyä huomasin Peipon kuolaavan paljon, ja kohta sitä kuolaa tulikin kuin hanasta valuen. Maha oli myös sekaisin, ja kun vielä reisilihaksetkin hiukan nykivät, ajattelin että on parasta varmuudeksi soittaa päivystykseen. Sieltä annettiin sama arvaus kuin mitä itsekin veikkasin, eli että Peippo olisi syönyt/nuollut rupikonnaa. Paitsi, että sen ei pitäisi aiheuttaa ripulia. Ohjeeksi sanottiin että jos syö ja juo ja kuolan tulo loppuu muutamassa tunnissa, niin hätää ei pitäisi olla.

Päivän aikana saatiin likomäräksi yksi karvalankamatto, seitsemän pyyhettä ja rulla talouspaperia, ja vasta illalla kuolaaminen alkoi vähentyä. Tilalle tuli hirveä vatsan kurina ja ilmavaivat, jotka nekin loppuivat sopivasti siihen mennessä kun nukkumaan mentiin. Päivällä syötin Peipolle useampaan otteeseen maitoon tehtyä kaurapuuroa, ja illalla se söi normaalin ruoan. Attapektiä ja nutrisalia se sai myös heti, ja näön vuoksi muutaman hiilitabletin.

Aamulla Peippo vaikutti ihan normaalilta, ja kun koepaikkoja on niin kauhean vaikea saada, lähdettiin huristelemaan Saloon kokeeseen. Matka tyssäsi ennen Lohjaa rengasrikkoon, ja olin jo saanut risan renkaan pois ja vararenkaan tiputettua kotelosta kun ensimmäinen teiden ritari pysähtyi ja auttoi hoitamaan homman loppuun. Oltiin jo auttamatta myöhässä aikataulusta, mutta vielä oltaisiin selvitty parin minuutin myöhästymisellä, ellei vielä navigaattorikin olisi mennyt ihan sekaisin ja ajattanut ties minne. Puhelimen navigaattorilla selvittiin perille reilu 10 minuuttia myöhässä, ja meidän takia sitten jouduttiinkin vaihtamaan osioiden järjestys niin että  jäljet ajettiin ekaksi kun ne olisivat muuten vanhenneet liikaa. Koepaikalle päästyä oli jo aika kaikkensa antanut olo, ainut hyvä asia oli että muut koirat olivat tietty jo käyneet tarkastuksessa joten ei tarvinnut ainakaan heti alkaa tappelemaan Peipon kanssa.

Jäljelle päästiin nopsaan kun oltiin ekat lähtijät, eikä tarvinnut edes ajaa kauas. Jana oli ihan kivaa maastoa, mutta niin vain Peippo suhautti jäljestä ja vikasta merkistäkin yli, eikä reagoinut jälkeen mitenkään. Peippo kyllä eteni janalla aika lailla erilailla kuin harkatessa, olisiko se haistellut vielä janantekijän jälkeä ja ollut vähän pallo hukassa että sitäkö pitäisi jäljestää?? Takaisin palatessa se sitten bongasi jäljen, mutta otti vielä takajäljen, olisiko sen verran tullut hassista sitten painetta. Itseä ei ehtinyt yhtään edes hermostuttaa, kun olin vuoren varma että Peippo selvittää homman, ja siitä sitten vihdoin 28 pisteen voimin päästiinkin matkaan. Ekalle kepille Peippo ajoi vähän varovaisesti, mutta paransi menoaan sen jälkeen, samoin lopussa se alkoi selvästi jo kuumassa ilmassa vähän väsyä. Kaksi kepeistä oli ihan heti piikkien jälkeen, ja ekalle kepille oli janalta tosi pitkä matka, että ihan helpot jäljet eivät olleet. Eihän se pitkä väli meille tuntunut kyllä millekään kun ollaan totuttu vähillä kepeillä jäljestämään. Maasto oli tosi monipuolista, ja sieltä löytyi kaikenlaista alustaa peltoa lukuunottamatta. Peippo jäljesti yleisesti ottaen oikein tarkan oloisesti ja nopeasti, parissakymmenessä minuutissa oltiin jo palauttamassa kuutta keppiä. Ratamestarin kanssa siinä sitten vielä köytettiin autosta keppientuontimatkalla alas rysähtänyt varapyörätelinekin kiinni. 😂

Ei ollut ainakaan nafti jälki, kun sovellus näytti matkaksi 1,8 kilometriä autolta autolle, eikä varmaan pahemmin jäljeltä poikettu.

Tottis sitten taas ei mennyt ihan yhtä loistokkaasti. Piti kastella Peippo kentälle mennessä, mutta enhän tietenkään mitään muistanut, ja raasu näytti sille että sulaa sinne paisteeseen. Tosin Peippo näytti siltä jo kentälle mennessä, eli paineessahan se taisi vaan enimmäkseen olla, vaikka tuskin edellispäivän ”kohtaus” ainakaan asiaa yhtään helpotti. Seisominen oli hyvä, eteenmeno ja paikkis erittäin hyvät, ja kaikki muu ihan pohjanoteerausta. BH lukien tuo oli meidän huonoin tottis, mutta jostain armosta saatiin kuitenkin 72 pistettä kasaan. Koko kesän noutojen kanssa tehty työ ei tosiaankaan näkynyt missään, ja Peipon hienosta seuraamisesta ei myöskään näkynyt vilaustakaan. Lisäksi sitä kiusasivat kovasti ampparit tai mitä ikinä kentällä nyt pörräsikään. Muistaakseni Peippo on kaikissa kolmessa kokeessa tehnyt saman oudon jutun mitä se ei koskaan muutoin tee, eli tulee luoksetulossa suoraan sivulle. Paineestahan senkin täytyy johtua, mutta kummallista silti, ja tosi vaikeasti korjattavaa.

Esineet olivat vikana, ja aika lailla ilman odotuksia lähdettiin ruutuun. Tässä välissä muistin kumminkin lorauttaa Peipon päälle kanisterillisen vettä, ja liekö se auttanut, mutta Peippohan kiskoi hommiin hirveällä tarmolla ja löysi varmaan minuutissa kolmella pistolla kaikki esineet. Peipon koko elämän kirkkaasti paras ruutu! Tästä saatiin täydet pisteet, vaikka tuomari kyllä moitti myös tässä huonoa otetta, ja olisihan siitä pitänyt itse asiassa vähän miinustaa kun eka esine putosikin sen jälkeen kun se oli jo lähtenyt tuomaan sitä. Itse muistin jopa tsekata tuulen suunnan ja valitsin ekan lähetyksen sen mukaan – meidän pari oli tosin katsonut tuulen suunnan niin että lähetti ihan tasan vastakkaisesta kulmasta kuin minä. 😀 Mutta ohjaajalle kuitenkin taputuksia maastojen ohjaamisesta, vaikka tottiksen ohjaamisesta ja painostuksesta raippaa ansaitsisikin.

Pisteitä kertyi kaiken kaikkiaan 260, ja saatiin parin kanssa samat pisteet. Peipolla oli parempi maasto, joten se teki sitten koko kokeen parhaan tuloksen. 😀  Vaikka olen aina ajatellut että meillä ei ikinä ole mitään mahiksia ykköstuloksiin kolmosluokassa, niin voisihan ehkä ollakin jos tuon tottiskooman saisi edes vähän vähemmäksi. Meidän pari oli myös PK-tuomari, ja koiransa oli aika samantyyppinen kuin Peippo, ja olipa kyllä kiva jutella ja samalla kysellä muun muassa tottiksen pisteistä että mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Samalla saatiin esineruutuvinkkejä ja toivoa siitä että pienessä paineessakin olevalla koiralla voi saada parempia pisteitä kuin mitä me nyt. Joka tapauksessa olin meidän voittajan debyyttiin enemmän kuin tyytyväinen, ja oli muutenkin taas ihan superkiva koepäivä. PK- kokeissa on kyllä aina niin mukava tunnelma. Tuomarina toimi Harri Laajajärvi. 😊

Tällä kertaa lupasin Peipolle koularihampparin sijasta koularijätskin. Hyvää oli. 🙂

Tunnelma lässähti kotiin päästyä aika tehokkaasti, kun lenkillä huomasin Peipon pakertaneen turkoosinsinisen kakan ikäänkuin jauhelihakönteillä höystettynä. Lenkki tehtiin loppuun ja sitten soittelinkin kunnon eläinlääkärikierroksen. Saarella sanottiin että lääkäriin kannattaa lähteä jos tulee kouristeluita 😱, Hyvinkäällä käskettiin antaa heti k-vitamiinia ja mittauttaa alkuviikosta hyytymistekijät. K-vitamiinia ei löytynyt muualta kuin Järvenpäästä, mutta siellä oltiin sitä mieltä että kannattaa huomenna ottaa verikokeet ja lääkitä vasta sitten. Ikinä ennen en ole kakkakuvia ottanut (saati postannut facebookiin), mutta onhan tuo aika erikoinen. Onneksi Peippo on noin iso koira, joten tuskin tässä kauhean suurta vaaraa on, mutta jos se siis on saanut eilen rotanmyrkkyä, oireiden alkamiseen voi mennä monta päivää. Alla isoimman huolen aiheuttaja, herkimpien kannattaa tässä kohtaa skrollata ylöspäin.

JK, maanantain tilanne: Peippo on edelleen ihan pirteä ja lääkäriin päästään päivällä. Kuudelle eri lääkäriasemalle tai päivystävälle soiton jälkeen saatiin kuusi erilaista ohjetta siitä miten toimia tai mitä vaiva olisi voinut olla. Oma luottoeläinlääkäri EHEL otti heti asian vakavasti, ja määräsi tuomaan vielä pissanäytteenkin mukana. Illalla ollaan sitten toivottavasti asian suhteen jo viisaampia. 🙂

 

 

 

 

Missä mennään?

Vaikka kaikki kuvat ovatkin Tompasta, on koko päivitys tietty tälläkin kertaa täynnä pelkkää Peippoa.

Jäljen osalta ollaan menty tämä kesä aika lailla jälki per viikko -tahtia, ja se voi ollakin ihan hyvä määrä; ehkä opitaan koko ajan lisää ilman että kumpikaan puudutaan hommaan. Viime viikon jälki oli ihan eka kaatosadejälki, ja olipa jännä nähdä että Peippo suoriutui puolitoistatuntia lionneesta jäljestä kuin vettä (🙄) vain. Se ajoi ehkä vähän tavallistakin tarkemmin, ja ainoa vaikea kohta oli kun siirryttiin sammalpohjalta vanhan haisevan ladonrötiskön kylkeen karikkeelle. Alustanvaihdot pitäisikin ottaa ohjelmistoon, kun vain löytäisi sopivan paikan. Tämä(kin) jälki oli lyhyt, seuraavaksi pitäisi nykäistä kyllä ihan täyspitkä jälki ilman mitään muuta kommervenkkiä. Harhoja ei olla tänä kesänä ehditty ottaa ollenkaan, eikä juuri tienylityksiäkään.

Myös esineitä on haeskeltu, ensin samasta ruudusta ja samantapaisilla esineillä kuin edellisviikon täysin pieleenmenneessä harkassa, ainut että Peippo sai tällä kertaa maata katselemassa kun talloin ruudun. Ensin löysi keskeltä, ja vaikka piti palkata vasta kakkosesta, annoin vähän maistiaisia kissanruoasta kun aika kovin joutui löydön eteen tekemään töitä. Tokaa etsi ihan sen näköisenä että homma on aika syvältä ja vaikeaa, ja kerran tuli nuuskuttelemaan edellisen palkkansa hajuja maasta. Onneksi lähti vielä siitä etsimään, ja löysi kuin löysikin takakulmasta muovisen puukon tupen. Pisteet Peipolle tunnollisuudesta, ja itselle hyvistä hermoista. Viime kesänä olisi varmaan vielä tullut tahtomattakin painostettua Peippoa, nyt muistin Jalosen viisaat sanat siitä että kannattaa ohjata koiraa ruudussa samoin kuin jäljellä, ja jos esineet eivät löydy, viedään koira vaan muina naisina pois.

Eilisessä ruutuharkassa piti palkata Peippo aamuruoalla vasta kolmannesta esineestä, mutta oli taas sen verran työlästä että tällä kertaa ruoka tuli tokasta esineestä ja muut ovat itse asiassa edelleen siellä ruudussa😃. Esineitä oli yhteensä viisi, joten on tuo Peipolle vaan aika vaikea osa-alue. Tälläkin kertaa Peippo sai katsella etureunalla kun tallasin ruudun.

Tottista on harkattu vähän myös, ja muistin että ruokakupilla voisi tehdä myös eteenmenon maahanmenoja. Eli kuppi pihan toiseen reunaan, vapautus kipolle, ja hyvästä vauhdista maahan. Ainakin ekalla kerralla toimi tosi hyvin. Takapakkiakin on tullut, vaikka olen koittanut saada tehdyksi enimmäkseen vaan onnistuneita treenejä: hiottiin edestä sivulle tuloja, ja pirulainen kun rallyn oikeaa on näköjään sen verran hinkattu ja niistä palkattu, että sinnehän se Peippo aina lipsahti. Vasta namilla vetämällä sain sen vasemmalle puolelle. Jos rotumestiksiin saakka päästään, näen jo sieluni silmin miten Peippo heittää siellä rally-vaihteen silmään. 😂 Noutohommat eivät tunnu etenevän yhtään, jospa taas vaihteeksi vain leikittäisiin kapuloilla. Kahden kilon nouto näyttää siltä että Peippo saattaa nyykähtää minä hetkenä tahansa painon alle, ja monesti se joutuu hamuamaan kapulaa useamman kerran ennen kuin saa siitä sellaisen otteen että saa sen nostetuksikin. No, jos nyt perille edes tuo, niin tyyli mun puolesta vapaa kun kerran parhaansa kuitenkin yrittää.

Eilen käytiin tekemässä Järvenpäässä lyhyt paikkis ampumisen kanssa, ja sopivasti siellä oli vielä pari vierasta koiraa aloittelemassa treeniä, joten saatiin kerrankin mukaan myös koirahäiriö. Ei ollut ongelmia, ampumisen jälkeen kävin vielä nopeasti piilossa.
Tänään käytiin nopeasti Sveitsissä, kun en jaksanut jäljellekään lähteä. Tarkoitus oli oikeastaan tehdä vain yksi hyvä vinoestenouto, mutta kun siellä oli jollain porukalla treenit alkamassa ja Peippoa piti kuitenkin ekaksi vähän verkata, niin tehtiin jääviä ja pelkkää juoksua verryttelyksi. Jaa miten niin loogista?  Jäävissä Peippo teki ekan virheen sitten miesmuistiin kun jäi seisomaan maahanmenossa, ja kovin se otti häiriötä kentälle kesken kaiken tulleesta malista. Sekä tasamaa- että estenouto menivät hyvin. Olisi varmaan kannattanut jäädä ottamaan paikkiskin kun kerran vierasta seuraa taas olisi ollut, mutta jotenkin menee aina pasmat sekaisin jos kentällä on vieraat treenit.

Sannan tokokurssi alkoi taas torstaina. Koko kesän tokoilemattomuuden jälkeen koira oli hyvä, mutta ohjaaja täysin ruosteessa. Ällässä unohdin ensin että minne pitää kulkea ekan käännöksen jälkeen, sitten käännyin kulmasta siihen suuntaan missä ei ollutkaan tötteröä, ja vielä unohdin toisen asennonkin. 😂 Aika monta mokaa saa mahdutettua yhteen liikkeeseen! Lisäksi tehtiin metallihyppy ja tunnari. Tunnaria vähän epäilin kun se oli jo alkukesästäkin aika epävarma, mutta sehän menikin superhyvin lukuunottamatta sitä että Peippo tuijotteli niin tiiviisti ohi kulkenutta junaa ennen noutokäskyä, että oli ihan muissa sfääreissä. Jotain sijaistoimintoa lieni.
Lopuksi tehtiin vielä pk-paikkis, ja pirulainen kun kyynärät piti nostaa ylös kun kaukana kävelytiellä kulki porukkaan kuulumaton koira. Oli niin kaukana, ettei muutoin tainnut nähdä kunnolla. 😏

Pitäisi tehdä vielä sitä sun tätä ennen koetta, mutta tärkeintä on varmaan, että en ala prässätä Peippoa tai ettei harkata liikaa. Sen energiamäärä on kuitenkin kohtalaisen rajallinen. Yksi koemittainen jälki olisi ihan must, kun vaan saisi aikaiseksi ja ehtisi ajella sitä vanhettamassa. Itselle ei tekisi yhtään pahaa pienet heittosulkeiset, ja uuden luokan liikkeetkin olisi ehkä hyvä prepata. 😬

Huollossakin Peippo kävi viime viikolla, ja oma diagnoosi lannerangan kireydestä piti paikkansa. Selän kirputtamisenhan Peippo jossain vaiheessa lopetti, eli oli se varmaan itsekseenkin jo vähän ehtinyt laueta siitä mitä pahimmillaan oli ollut. Joku lukko sieltä myös naksahti auki heti käsittelyn alussa. Myös niskassa oli jumia, veikkaisin että ihan päivittäisestä noutoharkasta johtuvaa. Parin päivän levon jälkeen hyppyytin Peippoa reilusta 90 sentistä, ja kyllä vaan tuli hieronnan jäljiltä paljon kauniimmin yli vaikka oli kapulakin suussa.

* * *

Eilen sattui jopa Peipon mittapuulla ihan kummallinen juttu. Meillä oli ollut aika touhukas ja osin varmaan vähän kuormittavakin päivä, kun oli pakko viedä mutakuorrutteinen Peippo vielä illalla uimaan. Heti autosta tultuaan se bongasi meidän eteen parkkeeratun auton, ja sai siitä ihan hirveän slaagin ja laittoi ihan täyden rähinän  päälle. Auto ei ollut edes koira-auto, ja silti Peippo ei lopultakaan ihan täysin rauhoittunut, vaikka vein sen reilun hihnanmitan päähän katsomaan. Lähemmäs en uskaltanut päästää, kun pelkäsin ihan tosissani että Peippo käy auton kimppuun ja naarmuttaa sen. Sama meno jatkui kun auton omistajat tulivat mäellä vastaan, enkä meinannut saada Peippoa millään rauhoittumaan, eikä se normaalisti ikinä ihmisille rähise. Tosi outoa. Oli hellepäivän ilta, ja ukkonen oli jo täyttä vauhtia vyörymässä kohti, Peippo oli varmaan väsynyt, ja onhan se voinut olla tietty kipeäkin. Mutta silti. Jonkun muovikassin tai muun epämääräisemmän asian mörköilyn olisin vielä tajunnut, mutta että tien poskessa oleva auto? Tänään se on onnneksi ollut taas kaikin puolin ihan normaali oma itsensä.

  

Pieni ja hento ote

Loma alkaa vedellä viimeisiään, joten nyt voi jo sanoa, että kylläpä kävi kerrankin tuuri koirien kesäkunnon suhteen. Peipolla on eka kesä kun se on terve, eivätkä pudonneet kynnet, korvatulehdukset tai vatsavaivat ole olleet riesana. Selkä tuntuu vähän jumivan, mutta se nyt on meillä ihan normaalia. Selma on vetreä, ja silläkin taitaa olla eka kesä ikinä kun ei ole tullut mitään ontumisia tai huteruuksia, vaikka sen etupää nyt vähän könkkö onkin. Tomppa tosin sai taas jonkun pöpön omista kisoista samoin kuin keväälläkin – jotain vikaa sillä pitää olla vastustuskyvyssä varsinkin kun kehenkään muuhun sen pöpöt eivät tunnu tarttuvan. Tomppa pitäisi viedä jossain välissä hammaskivenpoistoon, jospa sitten samalla otattaisi siitä verikokeet.

Hyvistä voinneista huolimatta harkkailemaan ei kauheasti olla ehditty, vaikka ennen lomaa hekumoin ajatuksella että lomalla treenataan joka päivä. 😄 Peippo on jäljestänyt kaksi kertaa; toisen pellolla (oikein hyvä), ja toisen oikein piikkisen jäljen metsässä. Piikit ovat sille edelleen vaikeita, onneksi se kuitenkin tekee sitkeästi töitä. Esineitä tehtiin toissapäivänä, ja siitähän ei sitten tullutkaan mitään. Intoa oli ainakin ekat viisi minuuttia, ja ihan hyvin Peippo nähdäkseni etsi, mutta ei vaan löytänyt mitään. Piti hakea Tomppakin jo siihen väliin näyttämään Peipolle miten homma hoidetaan ja samalla aiheuttamaan vähän kateutta. Uudella yrittämällä Peippo löysi kaksi esinettä sen jälkeen kun olin vielä sen nähden kävellyt ruudun läpi, vaikka kyllä se sinne perälle saakka meni eka yrittämälläkin. Tänään käyn joka tapauksessa varmuudeksi hakemassa koko poppoolle Nexgardit.

Tokoiltu ei olla ollenkaan, tottista on käyty tekemässä Vaivion surkean pikatreenin lisäksi sen verran, että kävin tipauttamassa Peipon vinoesteeltä alas. Ei se määrä, vaan se laatu – vai miten se meni? Pitkä paikallaolo sentään oli tosi hyvä, ilman mitään häiriötä tosin. Kotona ollaan tehty aamu- ja iltaruoalle vähintään 2 kilon tasamaanouto, ja yleensä lisäksi myös hyppynouto matalammalla korkeudella. Alkulomasta päästiin katsomaan Ninan kanssa tuota hyppyongelmaa, ja edelleen se kiikastanee kapulasta. Edes ohjatun kapulalla ei hyppy oikein sujunut, kun sekin tahtoi kalista hampaissa. Otin kotona Peipon vanhasta hajonneesta kapulasta Ninan ohjeen mukaan toisen laipan pois, ja sillä ollaan välillä leikitty niin että vedän sitä sivusuunnassa. Kyllä on Peipon vaikea saada siitä sellaista otetta, että se ei luiskahda suusta, sillä on semmoinen lunnikoiran hento ote.

Rallailtukaan ei juurikaan olla kenenkään kanssa, Peippo ei ole ehtinyt ja Tomppa ei ollut siinä kunnossa. Sen verran Tomppaa pyörittelin, että totesin sen vähän hoksanneen peräpään käyttöä. Oikea puoli on sille tosi vaikea, sitä pitäisi muistaa alkaa jo harkkaamaan ihan täydellä teholla jos siitä säällistä aiotaan. Ja olihan Tomppa yhdellä rallitunnillakin, ja hieno rallikoira olikin. Tunnilla tehtiin juurikin takapääjuttuja, ja lisäksi mestariluokan merkkiä. Tomppahan muisti kiertämisen ja stopit ihan kuin niitä olisi tehty joka päivä, ja sillä oli tosi hauskaa juostessaan palkkapossun perässä.

* * *

Sen verran Peippokin on rallya tehnyt, että viikonloppuna käytiin GR:n koulutuksessa, jossa voittajaluokkaa koulutti tuomari Minna Hillebrandt. Piti ehtiä tekemään sekä tekniikkaa että rataa, mutta aika loppui onneksi tekniikkatreenien jälkeen, koska kun koitin käydä vielä tauolla kokeilemassa rataa Peipon kanssa, se oli jo kuumasta ilmasta ja sekä fyysisesti että nupillisesti raskaasta puolentoistatunnin harkasta niin puhki, että ei enää halunnut tehdä juuri mitään. Eihän se tietty koko treeniaikaa treenannut, tauotin sitä välillä häkissä tai muutoin, vaikka periaatteessa kaikki koirat yhtä aikaa tekivätkin.

Harjoituksina oli peruuttaminen edessä ja sivulla, sivuaskelet oikealla ja vasemmalla, käännökset kulmina ja spiraaleina, eli kaikki Peipolle kovin työläitä ja myös selälle rankkoja juttuja. Itse sain ohjeeksi odottaa koiraa niin että se saa tehdyksi kunnolla loppuun saakka, eikä vain painaa eteenpäin vaikka perä ei ole vielä siellä missä pitäisi. Ylävartaloavun lisäksi annoin vielä pyllyapujakin 😂, ja niistä on sitten jo enemmän haittaa kuin hyötyä. Myös käsiapua pitää ”lyhentää”, kun nyt ohjaan Peipon esim edestä oikealle itse liian pitkälle taakse, ja tässä on suurena vaarana että menee niin pitkälle että napsahtaa kympin virhe. Oikean puolen sivuaskelessa Minna avitti Peippoa tuuppimalla sitä kevyesti tömäkällä kepillä takapuoleen, ja kyllä se aika kivasti auttoikin. Kuumasta kelistä ja työläistä jutuista huolimatta Peippo oli aika mukavasti tekemässä hommia, joten saatiin koulutuksesta myös paljon irti.

Tykkäsin kouluttajasta tosi paljon, harmi vaan että ei kuulemma tuomaroinnilta ehdi jatkossa kouluttaa luultavasti ollenkaan. Siitä olin kyllä eri mieltä, että ”matalavireiset ja hitaat” koirat, kuten Peippo, eivät välttämättä tarvitse ennakoivaa vihjettä esimerkiksi seuruun sivuaskelessa, kun taas nopeat koirat tarvitsevat. Itse ajattelen että ne nopeat myös reagoivat nopeasti, tosin jos koira seuraa hyvin ja on kuulolla, on ihan sama onko se temperamenttinen tai vähemmän temperamenttinen. Eri asia on sitten pyörähdykset ym, joissa koira joutuu jättämään sen tiiviin kontaktin.

Muun muassa tässä yksi osasyy treenien vähyyteen, mutta ainakin Peippo luultavasti arvostaa suolla vietettyjä hetkiä ja syötyjä lakkoja enemmän kuin treenejä.

Heini ja pojat kävivät pariin otteeseen tyttöjä viihdyttämässä.

 

Etelä-Pohjanmaan kansallispuistot

Kun ei juuri ole lukkoonlyötyä kesälomaohjelmaa, voi edellisiltana päättää lähtevänsä seuraavana aamuna kohti Pohjanmaata. Säätiedotus näytti pilvistä mutta ei juurikaan sadetta, ja vaikka mukavampi olisikin ollut retkeillä auringonpaisteessa, olivat koirat tyytyväisempiä – ja luultavasti puistoissakin vähän hiljaisempaa – kun keli oli viileä. Hiljaista puistoissa olikin, yhdellä Kauhanevan taukopaikalla oli väkeä, mutta muutoin ihmisiä nähtiin vain parkkipaikoilla. Kun autoteiden äänetkään eivät kuuluneet noin syvälle metsään, saatiin nauttia luonnon rauhasta täysin siemauksin molempina päivinä.

Kauhanevalle ajellessa poikettiin ex-tempore katsomaan Hämeenkyrön nähtävyydet: Timin pyhä mänty ja Vaivion PK-kenttä. 😂 Mänty oli ihan hieno, mutta ei erityisen kauniilla paikalla. Kaikenmoista on kyllä tuokin puu nähnyt, kun ikää on jo melkein 400 vuotta. Kelohan se nyt kyllä jo onkin. Selma pääsi poseeraamaan puun kanssa mittakaavaksi:

PK-kentälle tultiin kymmenen minuuttia ennen paikallisten purutreenien alkua, joten ehdittiin tehdä vain hätäinen ja huono harkka. Kenttä oli merkillinen kapea ja pitkä suopohjainen suikula, jossa ei kyllä liiemmin ylimääräistä tilaa hengailuun ole jos osallistujia on paljon. Huoh.

Kauhanevalle ehdittiin iltapäiväksi. Isommalta tieltä puiston parkkipaikalle oli kilometritolkulla kinttupolkua, ja olin jo varma että käännyin väärästä risteyksestä. Sieltä se reitin lähtöpiste kuitenkin löytyi sitkeän köröttelyn jälkeen. Neljän kilometrin rengasreitille mukaan pääsivät seniorit, ja maisema oli heti alusta pitäen niin kaunista että ekat pari kilometriä meni hyperventiloidessa. Ei voi kuin olla kiitollinen että näin kauniit maisemat on ennallistettu ja suojeltu, ja ihmisten iloksi on vielä rakennettu kilometreittäin pitkoksiakin. Reitin puolivälin maissa pysähdyttiin Kauhalammin laiturille ihailemaan kesäillan rauhaa. Lammelta lähdettyä vastaan tuli polkutyömaa, ilmeisesti tuonne lammelle pääsee jatkossa toista kautta myös esteettömästi. Reitin loppuosuus kulki keskiaikaista Kyrönkankaan kesätietä pitkin, ja siellä suomaisema muuttui kuivaksi kankaaksi. Peipon kanssa käytiin vielä erikseen katsomassa uudenkarhea lintutorni.

  

Kauhanevan lintutorni

Illasta lähdettiin huristelemaan kohti rannikkoa ja Kristiinankaupunkia. Matkalla piti taas lyödä jarrut pohjaan ja tehdä U-käänös, kun ohitettiin kivan näköinen rinne. Pikainen googletus selvitti, että kyseessä olikin rannikko-Pohjanmaan korkein kohta, Pyhävuori. Hiukan hämärää oli kun sadepilvet roikkuivat päällä, mutta pitihän sinne poiketa maisemaa ihailemaan:

Kristiinankaupungissa käppäiltiin Peipon kanssa lenkki, ja Selma pääsi hiukan venesatamaan jaloittelemaan. Kaunis pikkukaupunki tuo on, enkä muistanutkaan, että vanha puutaloalue on niin iso.

Peippo iltakävelyllä Kissanpiiskaajankujalla.

Aika täydellinen yöpaikka löytyi Siipyystä. Rantaa ei ollut, mikä olisi ollut mukava juttu, mutta pikkutien läheltä löytyi niin sopiva rauhallinen nurkka, että sinne jäätiin. Iltalenkillekin saattoi ottaa koko joukkion yhtä aikaa kun syrjässä oltiin.

Huonosti nukutun yön jälkeen (”joku” oli viiltänyt ilmatäytteiseen patjaan reijän) matka jatkui kohti Lauhanvuoren kansallispuistoa. Parkkipaikka löytyi suoraan näköalatornin alta. Lauhanvuori on länsisuomen korkein vuori, ja kun tornillakin riitti korkeutta, oli näköala tuhruisesta säästä huolimatta huikea.

Kuvassa vähän huonosti näkyvät tuulimyllyt olin kotimatkalla paikantavinani Kankaanpäähän saakka.

Ensimmäiselle kävelyretkelle luontopolulle pääsivät taas Selma ja Tomppa. Reitti kulki kangasmetsäistä vuorenrinnettä alas ja takaisin ylös, maisema oli enimmäkseen kaunista kangasta lahopuineen, mutta ei läheskään edellisen päivän mahtavan suomaiseman veroista. Paikan historia sen sijaan oli kiinnostava, polku jota pitkin käveltiin kulki muinaisrantaa pitkin ja vuoren huippu on 9000 vuotta sitten ollut saari, josta olisi voinut purjehtia veneellä Ruotsiin saakka.

60-luvulla istutettu peikkometsä oli reitin ainoa kohta joka ei ollut mäntykangasta.

Peippo pääsi vuorollaan vähän pidemmälle lenkille kivijadalla, eli valtavan kokoisella pirunpellolla. Reitti lähti suoraan jadan yli rakennettuja pitkoksia pitkin Spitaalijärven suuntaan, ja sitten poikettiin vasta tekeytymässä olevalle uudelle polkulinjaukselle ja siitä takaisin kohti lähtöpistettä. Puut oli krepattu koska polku oli vasta pelkkä pieni painauma sammalessa, mutta nelijalkaista matkaopasta seuraamalla ei tarvinnut välittää krepeistä. Reitillä oli paljon suota ja kangasmetsää, loppupuolella tultiin kauniin suon vieressä olevaan uuteen leiripaikkaan, jossa oli tuliterä laavu.

Varsinaiselta reitiltä haarautui tekeillä oleva polku.

Polulla ollaan, vaikkei siltä näytä. Opaskoira Peippo pysyi onneksi hyvin reitillä.

Suolta löytyi myös kummallinen pystykorva. Koirat olivat lainkuuliaisesti remmeissä miltei koko reissun, mutta Peippo oli pakko laskea välillä verryttelemään kun sen meno alkoi näyttää niin kankealta.

 

Takaisin kotiinpäin lasketellessa oli pakko pysähtyä Kankaanpäässä ottamassa torkut, ja torkkujen ja päivän ekan kahvikupillisen jälkeen jaksettiin vielä Tompan kanssa kiivetä Lavian Pirulanvuorelle. Pirulanvuori olikin taas iloinen yllätys: 250 metrin kiipeäminen jälkeen putkahdettiin kalliolla nököttävän näköalatornin juurelle, ja muutaman kerroksen vatsanpohjaa koetteleva kiipeäminen palkittiin mahtavalla järvinäköalalla. Jostain syystä tornissa huippasi ihan erityisesti – olisiko se voinut tuulessa hiukan elää – mutta hyvän aikaa piti näkymää ihailla, varsinkin kun sääkin oli vihdoin vähän kirkkaampi.

Huippureissu, ja mukava yhdistelmä etukäteen suunnittelua ja matkan varrelta bongattua. Koirat nyt joutuvat tämmöisissä reissuissa viettämään vähän turhan paljon aikaa autossa, mutta onneksi ne Tomppaa lukuunottamatta viihtyvät siellä hyvin. Parasta antia oli ehdottomasti Kauhanevan suomaisema, jonne on pakko päästä vielä joskus uudelleen, ja yllärinä Pirulanvuoren maisemat. Kiva olisi vielä viimeisellä lomaviikolla lähteä Peipon kanssa jonnekin vähän pidemmälle reitille, mutta ikävä kyllä se taitaa olla jo nyt remmissä kulkemisesta niin jumissa, että sitä ei voi viedä vähään aikaan minnekään missä pitää olla kytkettynä.

Melkuttimet

Sunnuntaina oli yksi kesän lämpimimmistä päivistä. Kuuman kelin retkikohteeksi sopi hyvin Räyskälän lentoaseman kyljessä sijaitseva Iso-Melkuttimen kierto, jossa karvaiset retkikaverit pääsevät ihan milloin vain juomaan tai pulahtamaan. Iso-Melkuttimen pohjoisrannalla oli useampikin parkkipaikka, ja kun itäpäästä lähdettiin kuuden maissa illalla Peipon kanssa kierrokselle, oli ruuhka melkoinen. Lapsia, maastopyöräilijöitä ja räyhääviä koiria oli enemmältikin, ja pari telttaa myös, ja ajattelin jo että ollaan tultu ihan vikapaikkaan. Puolen tunnin patikoinnin jälkeen väki kuitenkin väheni, ja viimeiseen kahteen tuntiin ei nähty enää muita kulkijoita kuin meidät pelästyttänyt kolmen irtomalin lauma joka onneksi näytti olevan hyvin hallinnassa.

Matkaan tarmokkaan retkikaverin kanssa. 🙂

Heti parkkipaikalta lähdettyä vastaan tuli nätti suolampi

Alkumatkasta polku oli tosi leveä ja ihmisiä reitillä paljon.

Maasto oli koko reitin helppokulkuista, ja polku mutkitteli melkein koko matkan ihan rantaa pitkin. Vesi näytti tosi kirkkaalle ja pohja oli monessa kohtaa hiekkaa, joten uimaankin olisi voinut mennä, mutta tyydyttiin vaan kummatkin Peipon kanssa vähän kahlaamaan. Maisema ei kauheasti kolmen tunnin patikoinnin aikana vaihtunut – onneksi – sillä harjumaisema mäntyineen ja lampineen oli tosi kaunista. Iso-Melkuttimen etelärannalla oli lisäksi hauskoja ihan kapeita ja pitkiä niemiä, joita oli pakko käydä kävelemässä vaikkeivat ne varsinaisesti meidän reitillä olleetkaan. Tälle reissulle en jaksanut raahata kameraa mukana kun repun täyttivät jo eväät ja uikkarit, mutta ehkäpä joskus uudemman kerran kameran kanssa. 😊

Nytpä saa sanoa, että on nähnyt kylmänkukan luonnossa. 😀

Kirkasta, lumpeilla höystettyä vettä kelpasi maistella.

Evästaukoa vietettiin Rajalammen rannassa sivussa varsinaiselta reitiltä. Peippokin näyttää jo sen verran retkeilleen, että tietää jo saavansa osansa eväistä. Aina ne syömiset vaan tuntuvat jostain syystä loppuvan kesken, vaikka millaisen evässäkin mukana raahaisi.

Voisiko saada vielä toisen keksin?

Samoojien silta, eli Suomen lyhyimmän joen ylitys, kuten vastaantullut herrasmies asian ilmaisi. 🙂

Parasta reissussa oli tosi kapeat ja pitkät Iso-Melkuttimeen pistävät harjut.

Matkaa kertyi 10 kilometriä, ja reitin varrelle osui seitsemän eri lampea / pikkujärveä. Iso-Melkuttimen lisäksi piti kiertää myös Vähä-Melkutin, mutta sen toiseen päähän päästyämme matkan katkaisi koko kannaksen ylittävä yksityisalueen aita, joten sieltä piti kiltisti vaan palata takaisin Iso-Melkuttimen sillalle. Kolmen tunnin taapertamisen jälkeen päästiin takaisin autolle, ja Peippokin taisi olla jo vähän väsynyt kaikesta siitä fleksissä peitsaamisesta, kun meinasi saada raivarit ajokieltomerkille. 🙄 Olihan taas kiva reissu, ja Melkuttimet laitetaan ehdottomasti uudelleenkäytävien kohteiden listalle!

Juhlapäiviä ja miniretkiä

Lomaretkeily aloitettiin hyvin varovaisesti Nuuksion länsilaidalta Klassarinkierrokselta. Reitti oli vähän liian lyhyt, eli nelisen kilometriä, mutta lähdettiin tuonne kun kaipasin vähän rauhallisempaa reittiä kuin mitä Nuuksion ruuhkaisemmat reitit ovat. Siinä mielessä reitinvalinta onnistui kyllä, eikä ketään muita nähty koko reissun aikana, mutta olihan tuo vähän tylsä reitti. Lisäksi loppumatkasta eksyttiin reitiltä ja oikaistiin mökkitietä takaisin – ties mitä hienoa jäi siis näkemättä. Itse Klassarinkallio keloineen oli nätti, mutta näköalaa sieltä en kyllä löytänyt vaikka sitä jossain mainostettiin.

Seniorit olivat matkassa mukana myös, ja reissua jatkettiin paljon kivempaan kohteeseen, eli Nummelan Kokkokalliolle. Arvoin lähtiessä että uskaltaako sinne Selman kanssa yrittää jos on kovasti kiipeämistä, joten yllätys olikin suuri kun kiivetä ei tarvinnut ollenkaan. Auton sai kätevästi kalliolle vievän tien risteykseen, ja siitä oli kävelymatkaa helppokulkuista polkua pitkin alle kilometri. Jos ei matka kummoinen ollutkaan, niin näkymät olivat tosi kauniit ja rauhassa saatiin kalliolla istuskella ilta-auringon paisteessa. Jos Klassarinkierros oli lyhyt, tämä retki oli ihan naurettavan lyhyt, ja kotiinpäästyämme saatiinkin lähteä koko porukan kanssa heti uimaan ja lenkille.

Selma vietti samana päivänä 9-vuotissynttäriään, mikä on ihan uskomaton juttu. Uskomatonta on se miten aika menee, ja etenkin se, että Selma on vielä hengissä ja nautiskelee retkeilystä. Toivotaan vielä paljon hyviä päiviä ja kuukausia, vuosista ei uskalleta haaveilla. ❤️

o o o

Samana miniretkien päivänä Peippo sai pitkästä aikaa pidemmän jäljen, kun Noora talsi sille takametsään kivan, vajaan kilometrin rinksan. Päivä oli aika lämmin ja aurinkoinen, jälki vanheni paisteessa pari tuntia. Pitäisi oppia ottamaan noille pidemmille jäljille vettä mukaan, Peippo näytti jo puolivälissä vähän läkähtyneelle. Vaan hienosti se ajoi. Keskimmäisen kepin löysin itse kun Peippo käveli ihan sen päältä, mutta onneksi viimeinen eli kolmas löytyi taas hienosti. Vähän pelkäsin että sekin jää väsymyksen takia metsään. Itse en tiennyt yhtään missä jälki kulkee, ja oli tosi kiva fiilis taas pitkästä aikaa antaa vaan koiran viedä. Aika alkumatkasta Peippo lähti melko varmasti harhalle kun kääntyi menemään polkua pitkin, ja vähän harmitti kun kutsuin sen pois enkä antanut mennä ihan lähellä kulkevalle tielle saakka. Harhoja pitäisi nyt ottaa ohjelmistoon, varsinkin jos Peippo noin helppoon menee. Piikit sen sijaan sujuivat, toisessa oli vähän säätöä, mutta toinen mikä oli vielä tosi tiukka, ajettiin ihan tarkasti sieltä mistä pitikin.

o o o

Rallipuolella tapahtui myös viikon aikana ihan uskomattomia asioita. Tomppa nimittäin kävi kisoissa, ei ahdistunut vähääkään, ja vetäisi ihan uskomattoman hienon ja rennon radan. Rallissahan voi saada hyvät pisteet tosi ”huonollakin” suorituksella, mutta Tomppa oli oikeasti hieno; koko ajan kuulolla ja hienossa kontaktissa. Häntäkin oli kuulemma heilunut alusta loppuun. Tompan yksi miinuspiste tuli vinoudesta sivuaskelessa, itse hukkasin kolme pistettä astumalla huolimattomasti kun otin Tomppaa eteen. 96 pistettä siis jäi, ja sijoitus 3/20. Sijoituksista ja pisteistä sinänsä viis, mahtavinta on että Tompankin kanssa voi harrastaa niin että se nauttii siitä. Osaksi tuo johtui varmaan siitä että itse en jännittänyt (kun ei Tompan kanssa voi, eikä oikeastaan tarvitsekaan kun se osaa käyttäytyä), ja nauttiihan se Tomppa kun pääsee kerrankin huomion keskipisteeseen. Ja tietty Tomppaa auttoi se kun se löysi kisapaikalta Heinin, joka saa alakuloisemmankin porokoiran hetkessä villittyä. 😁

Peippo käy epiksissä

Loma alkoi perjantaina jälkihommilla. Tilasin Peipolle jäljen, joka kulki karsittua metsää ja hakkuuta, teki kulman juuri ennen tietä, ja jatkui muutaman kymmenen metrin päästä tien yli. Tien kyljessä oli siis kaksi kulmaa. Ja tokihan Peippo siinä kohtaa hukkasi jäljen. Se tarkasteli ensin ekaa kulmaa väärään suuntaan ja oikaisi sitten tien yli vikalle kepille. Sinänsä han hyvin ratkaistu, kun itse seisoin kulmassa ja jäljentekijä vielä kulman väärällä puolella, ja tieltäkin olisi ollut vaikea alkaa jälkeä etsimään. Vähän jäi kaivelemaan silti, täytyy tehdä Peipolle kohtapuoliin samanlainen jälki niin että se pääsee puhtaisiin kulmiin.

Yksi valmis kolmen esineen ruutukin tehtiin, ja kaksi esinettä nostatin sieltä ilman välipalkkaa. Oli aika hieno, tokaa esinettä piti jonkin aikaa paikantaa, mutta jos pitää niin sitten pitää. 😊

Viikonloppuna ei tehty mitään uimista kummempaa kun Laura oli kylässä. Selma tosin esitteli Houdinin-taitojaan murtautumalla makkarista avaamalla ensin sisäänpäin aukeavan oven, hyppäämällä barrikadiksi laitetun sohvan selkänojan yli, ja vielä koiraportin yli. Se on kyllä ihan käsittämätön apina, niin huonokuntoinen kuin onkin. Loppuajan se oli sitten eroteltuna pelkästään portin taakse käskytettynä, kivempi kai siellä oli olla kuin kokonaan makkariin eristettynä.

* * *

Eilen olikin jännä päivä kun käytiin Peipon kanssa IHAH:in epiksissä kokeilemassa rallyn voittajaluokkaa. Kisat olivat illalla, ja aamupäivällä tehtiin pitkä puolentoista tunnin lenkki uusissa maisemissa kaupungin toisella laidalla. Taisi sopia tuo kunnon liikutus ennen kisailuja, kun Peippo oli ihan kauhean hieno ja kiltti. Helpottava juttu oli kyllä se, että luokka oli viimeisenä ja avoimen koirien lähdettyä paikalla oli enää jokunen koira, mutta mikään muu kisassa ei sitten ollutkaan helppoa: radasta oli tehty niin vaikea että varmaan harvemmin virallisissa kisoissa on. Rata oli lisäksi tosi ahdas, kyltinvälit paikoin varmasti virallista minimiväliä lyhyemmät – mukaalukien käytösruudun väli. 😱

Rata oli isoimmalta osalta oikean puolen työskentelyä mukaanlukien kolmen tehtävän juoksuosuus. Ajattelin ensin laittaa Peipolle remminpätkän kaulaan kauhukahvaksi, tai laittaa se ainakin käytösruutuun kauemmaksi, mutta onneksi en sortunut! Käytösruutu piti ohittaa vieläpä kahteen kertaan, kun se oli ensin ihan lähdön vieressä, ja loppuradasta oikean puolen seuruussa ja puolta vaihtavassa käännöksessä. Ekana parina meillä oli ihan jäätävä kokoinen (ja ihan Peipon näköinen 😝) rhodesiankoira, ja nollakoirana radalla tosi hienosti tehnyt (mutta Peipon yleensä kammoama lyhytjalkainen) göötti. Ja kaikesta me selvittiin! Ekan tehtävän peruutus takaisin käytösruutua kohti ja oikealla molemmat oikeaan sujuivat kerrassaan upeasti, vaikka kumpaakaan ei olla vasta kuin vähän kokeiltu. Kaikki vasemmanpuolen jutut sujuivat hienosti, itse olin ottanut -3 pt hidastuksesta pyörähdyksessä. Itse asiassa varmaan melkein puolet pistehävikistä meni taas ohjaajan piikkiin, mutta puolustaudun sillä että ei olla kyllä voittajan rataharkkaa liiemmälti tehty. Ainoa liian vaikea kohta Peipolle oli se pitkä juoksuosuus oikealla puolella pujotteluineen päivineen. Sekin lähti hienosti, mutta kolmannen juosten tehdyn tehtävän tienoilla Peippo irtaantui niin paljon että seuraava kyltti meni pipariksi. Ja hyllynhän hankin meille taas kun hermostuksissani katsoin vain että pari on kytketty kun säntäsin jo ruudusta pois, vaikka aika ei ollut vielä loppunut. 😁 No, tuotahan on oikein hyvä harjoitella epiksissä. Nippanappa hyväksytty tulos oltaisiin muutoin saatu, ja vieläpä suht tiukalla arvostelulla. Ja TP saatiin, mikä on aina ilahduttava juttu.

Radalla oli paikoin jopa aika kivaa, kyllä se on niin että ylemmissä luokissa vasta tämän lajin hauskuus näkyy. Oikeaa puolta jos nyt vähän aikaa hiottaisiin, niin syksyllä saatettaisiin sitten jo korkata virallisetkin kisat. Ja voi että kun Peipon kanssa olisi aina tuollaista helppoa, olin siihen niin tyytyväinen! Se on kyllä kaikin puolin super-ihana harrastuskaveri silloin kun saa pidettyä itsensä kasassa, niin kuin nyt.

Hieno ja hiljainen pitkosreitti löytyi kaupungin toiselta laidalta. Sen verran kapealta polkuosuus näytti, että kauhean moni muukaan ei ole tuonne löytänyt.

* * *

Jälkikoepaikkaakin olen koittanut taas ahkerasti meille rimputella, mutta kun ei tärppää niin ei tärppää. Yhdessä kokeessa oli vielä väärä puhelinnumerokin, mahtoi sieltä vastannut vanhempi herrasmies saada aika monta puhelua sinä aamupäivänä. 😁 Sinällään ei harmita ettei paikkaa olla saatu kun se hyppy nyt on vaiheessa edelleen, mutta olisi ollut vaan niin kiva päästä korkkaamaan uusi luokka ennen rotumestiksiä. Mutta kun kerran jännitetään, niin jännitetään sitten taas ihan koko rahan edestä.

Peipon kanssa uintireissulla. Näitä maisemia ladataan verkkokalvoille talvenvaraksi. 🙂

Jonkin pikkupedon kallo Petkelsuolla. Paluumatkalla meinattiin kirjaimellisesti törmätä hirveen kun päästiin parinkymmenen metrin päähän ennen kuin se huomasi meidät. Ei sille senkään jälkeen ihan kauhea kiire tullut, pitkään katseltiin kun se meni menojaan pysähdellen välillä katselemaan.

Toisella uintikuopalla on paljon kyitä. Tämä nätti ruskea mamma lepäili ihan lähellä hiekkarantaa.