Nenähommia

Viime viikolla perehdyttiin Päivin opastuksella nose workiin. Päivi esitteli aluksi erilaisia tapoja opettaa homma niin, että lopputulokseksi saadaan sekä etsintä että ilmaisu. Kaikki halusivat opettaa ilmaisun etsimisen kautta, ts. ensin koira saa etsiä nami + hydralaattia x-määrän toistoja, sitten etsitään pelkkää hydralaattia, ja kun koiralle on rutiinia se että hajulöydöstä palkataan, aletaan viivästää palkan tuloa jotta koira saa tavallaan itse valita ilmaisutavan.

Kahdessa tunnissa ehdittiin tehdä neljää eri harjoitusta, kaikkia useampi toisto. Ensin etsittiin peitteiden alta, sitten pahvilaatikoista, erilaisista purkeista, ja lopuksi riveihin aseteltujen ritilälaatikoiden alta. Kumpikin hoksasi homman aika nopeasti, ja jo tokassa harjoituksessa päästiin etsimään pelkkää namia. Tomppaa jännitti välillä hiukan kun remmi osui jonkun laatikon reunaan, mutta se haisteli niin että tuhina vaan kävi, ja oli selvästi tosi innoissaan asiasta. Peipolle kävikin sitten vähän nolommin, kun kesken toisen harjoituksen Päivi alkoi epäillä että sillä on hätä. Ei muuta kuin äkkiä paitahihasillaan pakkaseen ja samantien Peipolta jo turahti. Ilmankos se olikin vaikuttanut jotenkin tavallista räyhäkämmälle ja levottomammalle vuoroaan odotelleessa. Kilttinä tyttönä se olisi kuitenkin lähtenyt etsimään, vaikka sitten löysät housuissa, mutta tältä erää Peipon treenit loppuivat ikävä kyllä siihen.

Kotona ollaan myös harkattu parina päivänä, vaikka kuulemma etsimistä ei kotona kannattaisikaan tehdä syystä x. Edelleen laitan nose workin hömppälajien kategoriaan, vaikkei se välttämättä  mitenkään helppoa ole, mutta ainakin nopeana ja hauskana aktivointina se on ihan loistavaa puuhaa. Sunnuntaina käytiin Varpun kanssa hallilla tekemässä pari harkkaa, ekat hajut laatikoihin ja tokat agilityesteisiin piilottaen. Peipolla on selkeästi vaikeuksia jos haju on jonkun tavaran takana niin, että se haistaa sen siltä puolelta mistä se ei pääse tarpeeksi lähelle, se kun ei tunnu hoksaavan kauhean hyvin asioiden kiertämistä. 😀

Rallia ollaan tehty myös vähäsen, edelleen Peipon kanssa ollaan eniten paneuduttu uuteen ympärikiepahdukseen, ja Tompan kanssa pyllyn pitämiseen ilmassa peruutuksessa ja sisäkurveissa. Tompalle piti ottaa käyttöön jo sukkahousuniksikin kun en millään päässyt palkkaamaan sitä tarpeeksi siitä että ei istu välillä. Yllättävän vähän sitä häiritsee vatsan alta pujotetut sukkikset, tai ainakin sitä ilostuttaa vastaavasti enemmän se, että se saa kunnolla liksaa. En tiedä miten kauan tätä saa hinkuttaa näin, mutta onneksi Tompalla on aika hyvät hoksottimet.

Yhtenä päivänä kuvasin kummallekin koiralle voittajaluokan rataharkan, kun halusin nähdä mille Peipon meno näyttää, ja kannattaako harkita Tompankin ilmoittamista kisoihin. Peippo näyttää videolla ihanan tunnolliselle, ja Tomppa puolestaan reippaalle ja innokkaalle. Tomppaa en kumminkaan kisoihin ilmoittanut, ajattelin että voi olla sille vähän liian kova pala kun moni asia on vielä vähän epävarma. Enkä usko että saan sille muutamassa viikossa tuota peruutustakaan kunnolla opetettua.

Peipon keuhkot palautuvat tosi hitaasti. En tiedä oliko tuo viime viikon pikaripuli huonosta vastustuskyvystä johtuvaa, vai pitääkö kohta huolestua siitäkin kun vanha rautavatsa saa nyt näemmä säännöllisesti vatsanväänteitä. Fyysinen kunto Peipolla on hiukan petraantunut, vaikka vieläkin jos lenkkeillään liikaa tai Peippo hengästyy, se rykii seuraavana yönä muutaman yskäisyn. Ja paranemisesta on sentään kulunut jo kuukausi.

Arvon ja Tompan kanssa Kytäjällä tuulettumassa. Peippoa ei uskalla tämmösille reissuille ottaa mukaan ettei selkä jumiudu entisestään.

Kahvia, glögiä ja kasvispullia. 😀

Mainokset

Peipon selkäkuvat

Peipon selkäkuvat tupsahtivat sähköpostiin samana päivänä kun se kuvattiin, mutta vasta nyt sain kerätyksi voimia kuvien katseluun. Kolme muutosta on vasta aluillaan, L7-S1 -väli on onneksi tukevasti täysin ummessa, mutta sitä sen jälkeistä väliä en oikein osaa tulkita. Se ylempänä näkyvä tuhero lienee sitä kalkkeumaa, ja silloittumakin näkyisi olevan jo puolivälissä. Jos olen vuoden päästä varoissani ja Peippo hengissä, olisi ehkä syytä viedä se vielä virallisiin-/kontrollikuviin ihan ortopedille. Onhan tämä nyt ihan pyllystä, mutta tällä hetkellä  Peipon vointi on kuitenkin ihan hyvä, ja tulehduskipulääkekuurinkin sain pitkästä aikaa annettua reservissä olevilla previcoxeilla.

Kun tuo harrastuslajien väheneminen alkoi huolettaa,  ja kun se verijälki ei edelleenkään oikein nappaa, keksin että jospa sitten kokeiltaisiin nose workiä. Siitä on näin ennakkoluuloisella ihmisellä mielikuva ihan  hömppälajina, mutta eihän se auta kuin antaa sillekin tilaisuus.  Koirat varmaan ainakin tykkäävät, ja sehän se on kuitenkin se pääasia. Sopivaa kurssia ei heti löytynyt, mutta onneksi päästään jo ensi viikolla Päivin yksärille jossa on nuuskuttelun lisäksi myös teoriaosuus. Omaa motivaatiota lajiin nostaa tietty se jos siitä ensi vuonna tulee virallinen laji. 😀

Tervemenoa 2018!

Tämä vuosi on eka miesmuistiin kun ei vuoden lopussa tarvitse analysoida sitä mitä on tullut koirien kanssa tehtyä ja miettiä mitä tehdään ensi vuonna. Harrastamisen suhteen vuosi oli ihan yhtä huono kuin yleensä ottaen muutenkin. Selma kuoli, Peippo sai yhden hikisen voi-tuloksen rallysta + yhden tuomarinpalkinnon, ja jäi lopullisesti eläkkeelle kaikista muista lajeista uusien selkäkuvien myötä. Tomppa on sentään reipastunut entisestään ja nykyään se alkaa jo ääntää innosta treenihalliln piihaan kurvatessa. Jos Tompan kanssa saataisiin vielä toiset kymmenen vuotta, niin ties mihin vielä päädyttäisiin. 😀

Lue loppuun

Potilaskuulumisia

Tomppa on saanut edelleen nauttia yksin tehdyistä lenkeistä, kun Peippo vaan sairastaa. Kortisoni auttoi onneksi sen uusimpiin ahdistuksiin, ja lisäksi saatiin uutta antibioottia. Kortisonista tuli toisena päivänä tosi kurjat sivuoireet, Peippo ei osannut rauhoittua ollenkaan, käveli vain ympyrää ja urisi koko ajan. Sitä oli pakko komentaa olemaan paikoillaan, levossa kun piti olla. Ulkona oli hirviöitä entistä enemmän, meressä pilkottavat kivetkin olivat ihan kamalan pelottavia. Vatsa ei ole toiminut kunnolla pariin viikkoon, mutta kummallisinta siinä on se, että se muutaman päivän välein putkahtava tuotos on ihan normaali sekä laadultaan, kooltaan että koostumukseltaan. Minne se kaikki ruoka siis häviää, kun sen määrääkään en ole yhtään vähentänyt hurjan laihtumisen takia?

Kontrollissa käytiin keskiviikkona, ja kasvaimen mahdollisuus onneksi voitiin sulkea pois koska keuhkojen tiivistymät olivat pienentyneet. Pientä rohinaa kuului edelleen ja keuhkokuvissa oli vielä tummia länttejä, crp oli laskenut ja oli nyt 21. Paranemaan päin siis ainakin niin kauan kun lääkekuurit on päällä. Lääkäri arveli että Peipon paraneminen kestää tavallista kauemmin sen pahuksen kurkunpään takia; keuhkot eivät pääse tuulettumaan kunnolla tmv. Olenkin ihmetellyt kun Peipolla ei ole ollut pariin vuoteen mitään hengityselinvaivaa, vaikka sillä periaatteessa pitäisi olla niihin taipumus – toivottavasti tämä nyt ei ollut niidenkin alku. Edelleen huolettaa myös tuo laihtuminen, onkohan se oire jostain muusta vai mikä ihme senkin tekee?

Eikä tässä suinkaan kaikki. Otettiin tällä kertaa myös lannerangasta röntgenkuvat, ja onhan se spondyloosi edennyt. Nyt sitä on yhteensä viidessä nikamavälissä, se eka muutos oli tosiaan luutunut umpeen eikä ilmeisesti vaivaa, mutta sen jälkeisessä nivelessä oli myös iso muutos ja kalkkeumaa, ja lääkäri sanoi että se tulee todennäköisesti aiheuttamaan jossain vaiheessa virtsanpidätyskyvyttömyyttä. Miten kätevää että kaapissa on vielä Selman rinexinit ja kroonikkolakanat. 😦
Eikä tarvitse enää arpoa sitäkään että jos oltaisiin vetäisty vielä ensi kausi pk-hommia.

Kämppä on edelleen remontissa ja me Suomenlinnassa. Onneksi Peippo on noin rauhallinen tyyppi ja tyytyy kohtaloonsa että joutuu vaan makoilemaan sisällä. Sehän kiihtyy ihan hirveästi kun huomaa että teen uloslähtöä, mutta se on aina ollut niin kiltti että kun sille vaan sanoo että Peippo ei lähde, se panee ihan rauhaksiin makuulle eikä yritä yhtään tunkea mukaan. Tompan kanssa ollaan sitten huviteltu tekemällä pitkiä fleksilenkkejä niin että Tomppa saa enimmäkseen päättää minne mennään. Sen päätöksentekoa onkin hauska seurata, osin se menee hajujen mukana, mutta välillä se tekee niin kummia reittivalintoja että ei kyllä voi tietää mitä niissä on taka-ajatuksena. 😀 Kauppareissuilla se odottaa aina koiraparkissa, vaikka missään muualla en ikinä uskaltaisi jättää sitä kaupan ulkopuolelle odottamaan. Ja aina kun tulen kaupasta, on turistit ottamassa siitä kuvia. Hassua. Tomppa on kyllä kuin ihmisen mieli nykyään, ei helpompaa kaveria voisi olla, ja kun se on vanhemmiten reipastunut niin uskaltauduttiin viime viikonloppuna sen kanssa jopa Tuomaan markkinoille mantereen puolelle.

Tomppa esittelee talvisodan muistomerkkiä

Koirakulttuuri täällä saaressa on kyllä vähän erilaista kuin mitä olen tottunut sen olevan Hyvinkäällä tai Jokelassa. Puolet koirista on samanlaisia rähjiä kuin Peippo on / olisi, ja tämä pätee myös saman rapun koiraan. Pakko olla siis sen verran kerrostalokyttääjä että koitan seurailla naapurin liikkeitä ettei vaan päädytä samaan aikaan rappukäytävään. Irtokoiriakin täällä on ihan runsaasti johtuen varmaan siitä että ei ole kovin suurta vaaraa auton alle jäämisestä. Ei niistä Tompan kanssa liikkuessa niin hirveää pelkoa ole, mutta en kyllä tykkää että senkään iholle vieraat koirat tulevat. Tänäänkin joku suupalankokoinen koira meinasi väkisin tulla kohti vaikka me Tompan kanssa peruuteltiin poispäin, ja piti ihan pyytää omistajiaan ottamaan se kiinni. Tosi kummallista ja epäkohteliasta.

Saaressa melkein kaikilla rakennuksilla taitaa olla nimet. Tässä ollaan Hyveen, Kunnian ja Hyvän omantunnon nurkilla. 😀 Oikealla taitaa olla Suuri Tavastierna.

Liuskasaaressa

edf

Uunisaaressa

Tuomaanmarkkinoilla joulutorttukahveilla

Tomppa omilla reiteillään. Tästä ei oltukaan koskaan ennen menty Piperin puistoon.

Jouluvaloja ja pikkuisen luntakin

Myrskyä

Ei olisi auttanut yhtään hehkutella tyyntä ja mukavaa arkea. Sen jälkeen keli muuttui heti myrskyisäksi, ja lähestulkoon ainut ilon aihe on ollut se että ollaan saatu asua viime viikot taas Suomenlinnassa. Muutama viime päivä on ollut ihan oikeastikin myrskyä, ja ollaan Tompan kanssa kävelty etelän vallituksille ihailemaan aaltoja. Aika pieneksi sitä itsensä tuntee niitä katsellessa, ja uutisissa kerrottiinkin että noin isoja aaltoja on vain 5–10 vuoden välein.

Lue loppuun

Tyyntä

Huomenna meidän elämä muuttuu taas vähäksi aikaa, mikä on ihan kiva, mutta kivaa on ollut myös viime aikojen tyyni ja mukavasti rullaava arki. Kaamosväsymys painaa päälle, eikä töiden, treenien ja lenkkien jälkeen jaksa tehdä enää mitään muuta kuin maata sohvalla syömässä herkkuja. Kaikki onneksi soljuu jotakuinkin omalla painollaan, Peipon kanssa on ollut iso ilo treenailla, ja Tompan kanssa tekemisestäkin nauttii kun näkee miten kivaa sillä on vaikkei kaikki aina ihan oikein menekään.

Jälkiä ollaan tehty taas parit, eka Vihtijärvelle pitkän kaavan mukaan, eli ohjaajat nautiskelivat jäljen vanhetessa lounaat, jälkkärit, pannukahvit ja kuoharit. Kun oikein yrittää, niin hyggeillä voi tihkusateessa keskellä metsääkin. Peippo on ollut tosi onnellinen päästessään jäljestämään. Se ääntää intoaan siitä saakka kun puetaan valjaat, ja on taas oma itsevarma itsensä vaikka tulisi pieniä vaikeuksiakin. Vihtijärvellä se pörräsi hetken etsimässä omaa kulmaansa tuoreilla peurojen jäljillä, ja tänään se erotteli hetken omaa jälkeään liki samaan aikaan sattumalta tehdystä harhasta (poissa polulta kävellyt ulkoilija koirien kanssa). On tuon kanssa niin rentoa ja mukavaa jäljestää!

Pari viikkoa sitten käytiin ekan kerran Selman sukulaistytön kanssa rallitreeneissä, ja tänään jatkettiin hallilla. Tämän päivän treenien jälkeen juolahti mieleen, että koiraharrastus on aika hieno harrastus siinäkin mielessä, että voi tuosta vaan sopia ihan vieraiden ihmisten kanssa kimppatreenit. Montakohan muuta samanlaista harrastusta on? Ulkotreenit tulivat tarpeeseen kun taas selvästi näki että pienetkin häiriöt ovat Peipolle aika isoja, tänään hallissa Peippo pani  parastaan ja sai kehuja siitä miten yritteliäs ja kova tsemppaamaan se on. Ja onhan se, välillä vaan tarvitaan näemmä joku muu sanomaan se ääneen, että itsekin sen taas huomaa.

Hannelen kurssi jatkui perjantaina. Ensin tehtiin mestarin kisarata palkatta,  joka meni oikein mallikkaasti lukuunottamatta sitä että en taas malttanut odottaa istu-käännös-istu -tehtävässä sitä vikaa istumista. Oltaisiin kuulemma kuitenkin saatu kisoissa ihan hyvät pisteet. Tekniikkaharkkana tehtiin sivuaskelia sekä paikaltaan että liikkeessä ja merkkiä, ja sujuihan Peipolta nekin. Hannelelta saatiin taas semmoista palautetta että se pisti koko loppuillaksi leijumaan. 😄 Ja tätähän me molemmat tarvitaan, ei pelkkää osaamista, vaan uskoa siihen että kyllä me osataan.

Parin viikon aikana tehtiin kolmaskin kisamainen rataharkka kun oltiin seuran porukalla treenaamassa. Peippo teki voi-rataa, ja edelleen oikein kivasti. Olen miettinyt aika paljon tuota rataharkan sopivaa määrää, tai siis palkattoman rataharkan määrää. Peippo osaa tosi hyvin odottaa loppupalkkaa, palkkaantuu aika hyvin kehusta, tykkää tekemisestä ja tekee paremmin ilman turhia (palkkaus)keskeytyksiä, joten ajattelen että sille sopii aika hyvin tiheämmätkin ratatreenit. Tekniikka sillä on melkein kaikissa tehtävissä ihan hyvällä mallilla kun niitä tehdään yksittäin, ja me – tai varsinkin minä – tarvitaan paljon harjoitusta kylttitelineiden kanssa, etenkin koiran ollessa oikealla puolella.

Kalorit, kaverit ja koirat – parhaat lääkkeet kaamosväsymykseen!