Hammas-, korva- ja kynsilääkärissä

Uusi vuosi meni aika paljon edellisten tapaan, lähimmät raketit ammuttiin parinsadan metrin päässä naapurissa, joten ihan hirveän kovaa pauketta ei taaskaan tarvinnut kuunnella. Selmaa pelotti ja se oli koko illan ihan iholla, Peippo räyhäsi taas kovimmille äänille, ja sitten kun ei enää jaksanut, se makasi oikoisenaan lattialla ja murisi uloshengityksen tahtiin. Tomppaa ei juuri hetkauttanut, ainoastaan klo 12 pahimman paukuttelun aikana se näytti vähän surkealle. Aika rasittava yö kyllä oli kun vähän väliä sai heräillä Peipon rähähdyksiin, en muista että se ennen ihan näin paha olisi ollut vaikka ennenkin on paukuille rähissyt. 

Peippo on ollut kyllä muutoinkin tavallista murisevaisempi, ehkä sen varpaat ovat olleet sen verran kipeät. Hiukan erikoista kyllä, kun se oli pahimpaan kynsivaivan aikaan puolitoista viikkoa kipulääkekuurilla. Ulkoisesti kynnet alkavat olla aika hyvän näköiset, sukka- ja sinkkipastakuuri auttoi nopeasti, eikä uusia vaurioita ole tullut. Takajalkojen kynnet ovat kuitenkin edelleen niin kuluneet, että varovainen pitää vielä olla niiden kanssa. Allergeenit alkavat kohta loppua, ja Peippoa piti käydä näyttämässä lääkärillä niiden saamiseksi. Samalla piti pyytää niasiiniamidiresepti kynsiin, mutta yliopiston apteekilla onkin ollut jonkin ainesosan saamisen kanssa ongelmia, joten sitä ei sitten saatu. Korvat ovat olleet aika kamalassa kunnossa, mutta hoito on tepsinyt niin että kummastakin löytyi nyt vain vähän hiivaa. Mukaan saatiin uutta käsikauppalääkettä ja reseptillä olevaa puhdistetta. Myös niasiiniamidia löytyi reseptittä netistä, ja siihen saatiin lääkäriltä annosteluohje. Toivotaan että auttaa.

Tämän vuoden joulukorttikuvaus oli projekti. Välillä piti käydä jo vaihtamassa lyhyempään objektiiviinkin, kun ei meinannut onnistua sitten millään. Selma otti heti kiltisti lyhdyn suuhunsa, mutta Peippo nyrpisteli sille. Sitten Selmaakin alkoi jo potuttaa lyhty suussa kököttäminen, ja sekin alkoi pudotella lyhtyä suustansa. Lopulta hain sisältä kissanruokapurkin mieheen; Peippo reipastui silminnähden, mutta Selman joulufiilis oli lopullisesti pilalla. Tompankin oli tarkoitus hengata kuvassa, mutta se kieltäytyi moisesta heti alkumetreillä.

Nyt kun on ollut vähän enemmän aikaa, olen etsinyt netistä lisää tietoa SLO:sta. FB:n ryhmistä löytyy tietoa ja vertaistukea myös, jenkkiryhmää tulee lähinnä luettua kuriositeettina; siellä tunnutaan luottavan epsomsuolakylpyihin ja antibiooteihin, ja tietty rukoiluun ja siunauksiin. En tiedä miten luotettava lähde oli, mutta löysin myös tietoa vaivan perinnöllisyydestä, ja sen mukaan SLO:n täytyisi periytyä molemmilta vanhemmilta. Onhan tätä vaivaa ainakin parissa muussakin suomalaisessa briardissa, ja jos se on lievä, senkin voi varmaan hyvin ohittaa vaan pienellä ihmettelyllä. Mikä on tietenkin taas kurja juttu, koska pahimmillaan tauti voi johtaa kaikkien kynsiluiden amputointiin tai koiran lopetukseen. Paitsi perinnöllisen alttiuden, vaiva vaatii jonkin laukaisevan tekijän. Peippo oli vähän yli vuoden vanha kun siltä irtosi eka kynsi, ja sitä ennen se oli saanut yksivuotisrokotteen, rauhoitettu lonkkakuvia varten, sekä sairastanut kennelyskän kovan kuumeen kanssa. Laukaiseva tekijä on voinut olla näistä mikä vaan. Tai voihan olla, että kynsiä vaivaakin ihan joku muu juttu, eihän sitä varmaksi voi sanoa ilman biopsiaa (eikä sen jälkeenkään).

Sukka jalassa käytiin parin kilometrin kelkkalenkkikin potkuttelemassa ennen tien hiekoitusta. Ja Peippo nautti.

Tomppa kävi välipäivinä hammaskivenpoistossa, ja kun vakilääkäriä sijaistamassa oli tuuraaja, jäi sitten verikokeetkin ikävä kyllä ottamatta. Hampaat eivät olleet kovin kauheassa kunnossa, eikä suusta löytynyt mitään selitystä aivastelulle ja niiskutukselle. Joko nenäpunkkilääkitys ei tepsinyt, tai sitten nenässä on polyyppi tai jotain muuta, jäänee arvoitukseksi. Muuten lääkärireissu meni yllättävän hyvin, Tomppa ei onneksi vielä odotushuoneessa tajunnut minne ollaan menossa, joten se jännitti vain tutkimushuoneessa ollessaan. Rauhoite ei sitten tietenkään millään meinannut vaikuttaa, ja Tomppa kamppaili hereillä vaikka kuinka kauan, kunnes lopulta kompastui omaan häntäänsä ja rojahti tainnoksiin. 

Uudenvuodenaattona koitettiin käydä Linnaistensuolla, mutta siellähän oli valtavasti lunta ja pitkospuut hengenvaarallisessa kunnossa. Muutaman lipsahduksen jälkeen ei auttanut kuin kääntyä takaisinpäin odottamaan kevättä ja parempia retkeilykelejä:

Treenirintamalla ei mitään uutta kun Peippo on ollut sairaslomalla, Selman ja Tompan kanssa ollaan käyty vähän puuhailemassa silloin kun ollaan saatu seuraa. Eilen käytiin ekan kerran Peipon kanssa hallilla, ja jos ennen olen ollut sitä mieltä ettei sille kovin hyvin sovi treenitauot, niin nyt voisi sanoa, että hyvää teki. Intoa ja taitoakin riitti, voittajan tokoliikkeetkin sujuivat niin hyvin että alkoi ihan harmittaa jos ei tulevaisuudessa kokeisiin päästäisikään. Vaikka vähän kirpaisi kun oman seuran RT-kisat menivät kynsihässäkässä sivu suun, oli tavallaan myös tosi rentouttavaa vain talkoilla ja nautiskella kavereiden ja tuttujen hienoista radoista. Toivotaan että meilläkin on tästä suunta taas pelkästään ylöspäin, ja päästään taas treenaamaan täydellä teholla ja rallissa kisaamaankin.

Parina päivänä on aurinkokin vähän pilkahtanut, ja silloin on pitänyt sännätä tietenkin heti ulos. Lunta on ollut sen verran vähän, että ollaan voitu lenkkeillä umpimetsälenkkejä:

Lenkkeilystä on tullut entistä haastavampaa, kun joku oli joulun alla mennyt tekemään sorakuopille geokätkösarjan. Muutaman viikon aikana oman piha-aidan viertä on kulkenut katkeamaton virta maastopukuisia keski-ikäisiä miehiä, ja laiskimmat ovat oikaisseet jopa pihan läpi. Sisällä sinkoilee kukkaruukut kun koirat vahtivat, ja meidän syksyllä tekemästä tienvieren salapolusta on tullut geokätköilijöiden kiitotie. Useimmillahan ei ole koiria mukana, mutta nykyäänhän kaikki vastaantulijat saavat meidät sattuneesta syystä hermostumaan. Jouluaattona muuten vaihteeksi törmättiin irtokoiraan, mutta aihe kyllästyttää jo niin, että ei siitä sen enempää. 

Peipon kanssa ollaan koitettu jatkaa loputonta remmilenkkeilyprojektia, ja ollaan käyty vaihteen vuoksi niin Helsingissä kuin Hämeenlinnassakin lenkillä. Aika taitavasti tulee jo noita reittejä suunniteltua niin, että aina löytyy jokin pakotie tai varasuunnitelma jos joudutaan mottiin. Hyvin on sujunutkin, vaikka epäilen jo että tästä pisteestä ei koskaan päästä eteenpäin. Joulun alla liityin fb:n reaktiivisten koirien ryhmään, ja onhan se edes hiukan helpottavaa lueskella kohtalotovereiden tarinoita. Koiria, rotuja ja omistajia löytyy ihan joka lähtöön, ja osalla tuntuu olevan niin pahoja ongelmia että ihmettelen ihmisten jaksamista. Kädettömyyden kanssa tällä asialla ei tunnu olevan ainakaan tässä ryhmässä kovinkaan paljoa tekemistä. Ei tosin ehkä koske briardeja omistajineen, koska briardeistahan ei saa kuin tekemällä reaktiivisia, jos edes sittenkään. 😀

Jouluaatona käytiin Tompan kanssa Sastamalassa. Joka kerta pitää muistaa ottaa kuvia, kun hirveän kauaa niitä ei ehkä enää pääse ottamaan:

Mainokset

Mitä tuli tehtyä?

Kävi niin kurjasti, että Peipon vuodenvaihteen rt-kisat on hajoavien kynsien takia pakko perua, joten nyt voidaan jo mietiskellä mitä me tänä vuonna oikein tehtiinkään. Peippohan on ollut kohtuullisen hyvässä kunnossa koko vuoden, vain yksittäisten kynsien hajoamisia ja pieniä selkäjumeja on ollut ennen tätä. Voi olla että kynnet eivät ihan noin pahaksi olisi menneet nytkään, mutta eilis-illan remmilenkillä ihan kodin nurkilla tuli vastaan läheisen hunsvotti-perheen nöffi ihan itsekseen, eikä sitä tuntunut haittaavan yhtään että Selma ja Peippo olivat revetä raivosta, vaan se tunki niin lähelle että Peippo hamusi jo sen rintakarvoja suuhunsa vaikka oli ihan lyhyellä hihnalla. Onneksi naapurin mies (jonka olen nähnyt viimeksi alkukesästä!) sattui kävelemään samaa matkaa meidän kanssa ja sai koiran aika nopeasti kiinni. Sen verran Peippo ehti kuitenkin takajaloillaan remmin varassa ruopia että kynnet menivät siinä rytäkässä. Ja voin sanoa että potutti taas aika ankarasti. Nöffiä ei ole näkynyt pitkiin aikoihin, ja luulin jo sen jääneen auton alle tai kuolleen lonkkavikaan. Eihän se tietenkään koiran vika ole jos isäntäväki on välinpitämätöntä. Ollaan me kyllä aika omituisia irtokoiramagneetteja, vaikka kaikin voimin koitetaan kohtaamisia vältellä.

Huono kuva, mutta ekan kerran on tulehtunut paitsi kynsi, myös anturan yläpuoli. Toivotaan että putsaus + bacibact + sinkkipasta tepsii eikä tarvitse lähteä lääkäriin.

Mutta asiaan. Tompalle (jonka tämänpäiväinen lääkäri muuten peruuntui hätäleikkauksen takia), oli tämän vuoden tavoitteena pysyä terveenä. En ainakaan muista että Tompalla olisi ollut mitään isompaa vaivaa, syksyllä lattialle ilmestynyt veriläntti jäi tosin mysteeriksi. Harrastustavoitteita ei ollut ollenkaan, joten kivasti päästiin plussan puolelle kahdella iloisella rt-koularilla. Tavoitteet ylittyivät myös jokapäiväisessä elämässä reipstumisen myötä, ja vasta tänä vuonna meille on muodostunut Tompankin kanssa vähän merkityksellisempi suhde Tompan tultua vastaanottavaisemmaksi, yhteistyökykyisemmäksi ja kontaktihakuisemmaksi. Tämä vuosi oli kyllä jotenkin ihan Tompan vuosi.

Selmakin täytti tavoitteet pysymällä hengissä (mitä en olisi uskonut), ja oli loppuvuodesta jopa kohtalaisen hyvässä kunnossa. Entiseen tapaansa se on siis ollut äärimmäisen rasittava, ja äärimmäisen rakastettava. Vieläkin katselen sitä monesti ihmetellen, että onko mulla oikeasti noin hieno koira. ❤

Peipon tavoitteena oli JK3-koulari, ja se saatiin vieläpä hyvillä maastopisteillä. Toinen tavoite oli hyväksytty tulos rallyn voittajasta, ja se jäi saavuttamatta, vaikka ei Peipon osuudesta kiinni jäänytkään. Tavallaan siis tavoite saavutettiin siltäkin osin. Terveyshuolet saatiin kerrankin unohtaa pk-kaudeksi melkein kokonaan, ja tuntuu että selkä olisi vähän rauhoittumaan päin. Kynnet ja allergia kiusaavat siis edelleen, mutta nämä kaksi vaivaahan kulkevat kimpassa, joten en vielä ala epäillä hyvin alkaneen siedätyksen epäonnistumista.

Vähintäänkin kelpo vuosi siis koko porukalla, vaikka Selma alkuvuodesta hirveää huolta aiheuttikin.

o o o

Ensi vuodelle tavoitellaan tietenkin vähintään yhtä hyvää terveyttä kaikille kuin tänäkin vuonna. Tomppa olisi kiva saada starttaamaan verijälkikokeessa, muutoin se saa jatkaa rallyn harrastelua ilman mitään kisatavoitteita. Peippo olisi myös hauska viedä verijälkikokeeseen, mutta varsinaiset tavoitteet voisivat olla vaikka RTK3 ja ehkä tokossa osallistuminen voittajaan ja siitä edes jonkunlainen tulos – näillä treenimäärillä ei ihan hirveitä voi tavoitella. Jäljestyksen suhteen saatetaan panna pillit pussiin tai sitten ei, jäljestysmotivaatiota kyllä löytyy, mutta jostain pitäisi löytää vielä motivaatiota kokeeseen osallistumiseen (ja koepaikka).

o o o

Selmalla oli eilen toinen akupunktiokerta Christel Boylla, ja ekan kerran Selma ei hoidon aikana ihan täysin rentoutunut. Tilanne ja paikkahan ei sinänsä kovin rentoutumaan kannusta, mutta nyt Selma myös tuijotteli selkäänsä moneen otteeseen. Hoito oli tällä kertaa jotenkin ”voimakkaampaa”, joten johtui varmaan siitä.
Samalla käytin ajan hyödykseni ja kyselin vähän akupunktiosta ja SLO:sta, ja noista Peipon kynsistä yleensäkin. Jos olisi paljon ylimääräistä rahaa, olisi kyllä mielenkiintoista kokeilla akupunktion vaikutusta tuohonkin vaivaan. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos Peippo ei kisaa enää sitten kun rokotusasia tulee ajankohtaiseksi, sitä ei kannattaisi enää ollenkaan rokottaa. Ja samalla tuli mieleen, että eihän Peippoa kannata tietenkään mihinkään selän kontrollikuviinkaan viedä. Vaikka voisihan sitä tietty koittaa kuvata ilman rauhoitusta, kun ei virallisille kuville ole välttämättä tarvetta.

Koko jengi historiallisesti samaan aikaan hihnalenkillä. Mutkan takana häämöttää koti, eikä yhtään irtokoiraa missään!

RTK2 Tomppa

Tompan kanssa käytiin kisailemassa todennäköisesti viimeinen rallikisa Porvoossa Anna Pekkalan radalla. Rata oli ihan kiva ja houkutuksenakin superhelppo tonttulakki tötterön päässä sekä treenitasku, mutta radalta löytyi myös alo-luokan peruutus, joka on syystä tai toisesta Tompalle tosi vaikea. Ollaan me sitä yritetty aina muistaessamme treenatakin, mutta nyt se ei mennyt edes uusimalla oikein. Tehtävä oli lisäksi ekalla suoralla jossa Tomppa oli selvästi vähän paineessa, eikä se tietenkään auttanut asiaa. Ilme muuttui iloisemmaksi ennen puoltaväliä, ja vaikka ei läheskään parasta Tomppaa ollutkaan kaikkine huolimattomuuksineen, niin saatiin silti kasaan ihan kivat 86 pistettä. Rally on kyllä laji, missä pisteet eivät kerro välttämättä suorituksen laadusta yhtään mitään, ainakaan alemmissa luokissa. Pistementykset tällä kertaa siis uusimisesta ja -1 siitä kun itse hidastin pyörähdyksessä vauhtia ja sitten se peruutuksen kymppi. Tuomarin kommenttina ”hyvä yhteistyö”, josta olin kyllä taas vähän eri mieltä.

Siihen nähden että Tomppa sai vielä viime talvena tärinäpaniikkeja omalla hallilla treenatessakin, täytyy olla tosi tyytyväinen siihen että se kaikissa seitsemässä kisassa oli enemmän tai vähemmän reipas, ja kyllä se kuulemma nytkin häntä heiluen paineli radalla. En tiedä johtuiko alun jännitys pelottavasta ajanottajasta joka liikehti pitkä ja leveä musta hame päällä lähtösuoralla – ainakin aika moni muu koira tuntui reagoivan hameeseen.

Kisojen jälkeen käytiin Tompan kanssa kävelyllä Porvoon vanhan kaupungin vilskeessä, ja hassua kyllä siellä tuli mieleen, että on ihanaa kun on yksi tuommoinen ”normaali” Pertti-peruskoirakin, joka kulkee löysällä remmillä vieressä ja tiheään kontaktia ottaen vaikka koiria ja lapsia vilisee ympärillä. En olisi kyllä uskonut, että tuommoisia pääsen vielä joskus Tompasta ajattelemaan. Mutta hyvä että jokaisella on omat vahvuutensa, Peipolla ja Selmalla ne ovat vaan jotain ihan muuta. 😁

 

Koko viikonloppu meni rallimaisissa merkeissä, kun lauantaina oltiin Peipon kanssa kolme tuntia hallilla omalla porukalla tehdyissä ratatreeneissä. Ensin tehtiin Peipon kanssa kisamainen avo-rata lapinkoira-käytösruudulla höystettynä, ja sitten hyvän odottelun jälkeen mes-rataa parilla välipalkalla. Avo-suoritus oli oikein hieno, paitsi että hierojan jäljiltä Peippo ei tahtonut taipua pyörähtämään, mutta mes-rata olikin sitten tosi vaisu kun Peippo pelästyi radalle mennessä pikkukoiran rähähtämistä. Tässä se näkyy se Peipon perimmäinen suhtautuminen vieraisiin koiriin, ja täytyy kyllä sanoa että olin tyytyväisempi tuohon vireen laskuun ja levottomaan ympärille pälyilyyn kuin siihen toiseen vaihtoehtoon. Vielä radan jälkeenkin käytösruudussa tuo näkyi, ja Peippo tuijotti silmiin huolestuneen näköisenä koko kolmeminuuttisen ihan kuin se olisi sillä pelastunut kaikelta pelottavalta.

Muutoin pari viikkoa on mennyt ihan normaaleissa merkeissä. Lenkkeilemään ollaan siirrytty valoisan aikaan ihan kokonaan tien viereen umpimetsään ja peuraisalle alueelle, josko näin vältettäisiin ainakin kaikkein kurittomimmat irtokoirat. Ekat kerrat kun tien ylityksessä autojen ohi menemistä odotellessa laitoin koirat maahan kun en turhaan jaksa kytkeä niitä, Peipolla oli selvästi luulo että joku koira on tulossa, ja se puhkui kyynärät ilmassa. On se nopea oppimaan ja yhdistelemään asioita.

Torstaina Peipolla oli hieronta kahden kuukauden tauon jälkeen, ja pelkäsin jo pahinta kun se Tytin kokeillessa kipristyi ihan kieroon ja jäi siihen. Ja olihan se tosi jumissa, mutta ei onneksi oikein yhtään kipeä kuitenkaan. Annan itselleni luvan uskoa että spondyloosi on rauhoittunut, eikä uutta silloittumaa ole muodostumassa.

Ylihuomenna onkin sitten jännä päivä, kun Tompalla on vihdoin senioritarkki ja hammaskivenpoisto. Jännittää vähän että mitä sen suusta ja verikokeista löytyy, mutta eniten pelottaa että minkälaisen paniikin Tomppa lääkärissä saa, ja jääkö se sille mahdollisesti taas päälle. Ja vähän sekin huolettaa, ettei nukutus ja stressi laukaise taas ai-vaivoja. Mutta kun mentävä on, niin mentävä on.

Lisäksi on viime aikoina tullut ihmeteltyä koiranäyttelyitä, ja sitä, miten ihmiset maksavat toisella puolella maailmaa kymmeniä tuhansia dollareita pahasti sairaiden koiriensa hoidosta. Kumpaakaan asiaa en avaa sen enempää kun siitä taitaisi tulla romaani, paitsi että itse arvostan kyllä enemmän rally-kisojen alokasluokan 70-pisteen suoritusta kuin koiranäyttelyn voittaja-titteliä, ihan sama minkä hymnien tahtiin palkinnot jaetaan. 😬 Tokihan touhusta moni koira tykkääkin, joten mikäpä siinä sen puolesta.

Kantapään kautta voittajaa

20171202_131314

Tänään käytiin Peipon kanssa ekoissa voittajaluokan rallykisoissa Janakkalan uudessa hienossa hallissa. Nyt oli meillekin mörökölleille sopiva kisapaikka, mahduttiin kerrankin jopa lämppäämään vähän omaa vuoroa odotellessa. Tietty sekin auttoi, että meidän luokassa oli vain 11 koiraa, ja seuraava luokkakin alkoi vasta pitkän tauon jälkeen. Mutta olipa vaan kiva mennä kehään, kun ei hermoja kiristänyt jo valmiiksi.

Rata oli helppo ja kiva, ja Peipolla ihan hyvä meininki. Mahikset olisi ollut siis vaikka mihin, mutta ikävä kyllä otin maalissa hylyn. 😬 Mua ei ole tehty nopeisiin päätöksiin, ainakaan jos vähän jännitää. Kaikki meni siis hienosti vikaan tehtävään saakka, joka olisi ollut molemmat oikealle vasemmalla puolella, mutta jostain syystä vetäisinkin siihen valkovuokon. Tajusin asian vasta maalissa, ja aivot oikosulussa lähdin sitten siitä vielä uusimaan.

Jälkeenpäin harmitti hetken, mutta päällimmäiseksi jäi tosi hyvä fiilis: meitä kumpaakaan ei jännittänyt liikaa, käytösruutujutut menivät kivasti kytkemisineen päivineen 😁ja Peipon kanssa oli kiva tehdä. Tuon lopun sössimisen lisäksi tuli vain muutama miinus ykkönen ja -3 houkutuksen vartaloavusta. Houkutuksessa oli tosi houkutteleva pesuvati, jonne Peipon olisi pitänyt päästä kurkkaamaan, ja toisella puolella täysi limupullo. Vartaloavun sijasta olisi ehkä kannattanut komentaa Peippoa suullisesti, mutta sillä oli muutoin niin hyvä meno että en vaan raaskinnut.

Kotiin palattiin linnavuoren kautta, siitä on tullut näemmä ihan lempparipaikka. Harmi etten tajunnut ottaa kameraa mukaan kun oli niin kauniin lumistakin.

 

o o o

Onneksi Peipon kynnet eivät tunnu edelleenkään olevan (ainakaan kovin) kipeät, ja ollaan saatu tehtyä jotenkin seesteisiä treenejä viime aikoina. Viimeksi ralliharkoissa tosin meinasi kiehahtaa kun ryhmään tuli uusi todella äänekäs koira, mutta enpä voi Peippoa siitä syyttää. 😬 Jännä nähdä onko seesteisyydellä mitään tekemistä selkäjumien kanssa, ensi viikolla on muistaakseni hieronta niin sittenpä se selviää. Hallille on kahdelle aksakentälle laitettu uusi joustopohjallinen jutagrass, ja kaikki kolme koiraa tykkäävät kovasti juosta pehmeällä alustalla. Näillä kentillä on aina agilityradat valmiina, ja Peipon silmät alkavat loistaa niille mennessä joka kerta kun se luulee pääsevänsä aksaamaan. Ja onhan se tietty vähän mini/mediesteille päässytkin, kun se kerran on siitä niin siistiä. Taas tuli pieni harmistus siitä että me ei voida agia harrastaa, mutta toisaalta pitää olla tyytyväinen että voidaan kuitenkin huvitella esteillä silloin tällöin.

Ryhmäharkatkin on olleet jotenkin hirmu kivoja koko syksyn, ainut harmi vaan että meidän rallyn kisaryhmä tuntuu taantuvan hyvää vauhtia aloittelijoiden ryhmäksi. Ralleissa on tehty paljon kaikkea erilaista ja hauskaa; namilautaspujottelua, sokkorataa, houkutusten highwayta, paikanvaihtoseuruuta ja kaikkea muuta hupaisaa mitä Päivistä nyt irtoaa. Uutena juttuna ollaan pari kertaa tehty myös merkille lähetystä ja siitä seuraamaan kutsumista, mikä yllättäen sujui Peipolta – ja Tompaltakin – heti hienosti.

Tokoissa ollaan tehty myös häiriöharkkoja, ja viimeksi tehtiin liikkuroitua rallya, mikä olikin yllättävän vaikeaa! Tomppakin pääsi viime viikolla tokotunnille, kun ajattelin testata voisiko sen ilmoittaa omiin tammikuun kisoihin, mutta Tompasta oli kummaa ja kurjaa kun en kehunut sitä kesken liikkeiden, kuten se nyt on tottunut, ja se oli vähän surkeana. Kun ei mikään pakko kerran ole kokeeseen päästä, niin me taidetaan pysytellä Tompalle mieluisampien juttujen parissa.

Mummojengi on tietty muutenkin touhunnut mukana, ja saivat nekin omat häiriöharkkansa. Tein yhtä aikaa sekä Selman että Tompan kanssa, ja ihmeen kivasti ne malttoivat kuunnella omia käskyjään. 🙂

20171128_110625

o o o

Eilen oli juhlapäivä kun kävin shoppailemassa koirille uuden auton. Tosin ne olisivat varmaan arvostaneet vanhaa koslaa enemmän, sisätilan määrä kun pieneni nyt aika radikaalisti. Jos takaluukkuun teettää uuden häkin ja kaatuvien takapenkkien päälle laittaa Peipon häkin, on sen jälkeen ainoastaan Tompalla vähän turhan pieni tila. Ainut vaan että pikkuhäkkiin on sivuovesta hankala hypätä ja Selma ehti pudota mätkähtää sieltä jo parikin kertaa. Peippo taas pitää puntata takaluukkuun kun se ei hyppää, enkä ihan vielä halua että se raapii kiivetessään takapuskurin. Mutta onhan tuolla kiva ja turvallisempi ajella, enkä kyllä olisi vanhalla kotterolla päässyt edes tänään Janakkalan hallin kauhean jyrkkää pihatietä ylös.

20171201_140615

Joku päivä oli niin ankea keli, että piti hakea piristystä Nukarinkoskelta. Toimi!

20171126_11134420171126_110114

 

Rataharkkaa ja muuta pyörähtelyä

Kovin rallipainotteisesti meni viikko taas, keskiviikon tokot peruin kun epäilin Peipon aristelevan kynsiään. Perjantaina käytiin itseksemme tekemässä rallia koko jengin kanssa, ja samalla kuvasin Peipon pyörimistä. Paljon paremmin se pyörii verrattuna viime kevättalvena kuvattuun leffaan, ja selvästi funtsii ja yrittää parhaansa että menisi oikein. Kömpelöhän se on, ja paljon viilaamista on vielä, mutta asenteesta tykkään. Nopeaa Peiposta ei saa millään, mutta ehkä se tuosta vielä vähän sähäköityy 😂 kunhan varmuutta tulee lisää. Rallyssa on erilaisia käännöksiä ihan valtavasti, niistä vaikeimmat ainakin meille on molemmat oikealle / vasemmalle vasemmalla ja oikealla puolella. Näemmä myös tulppaani oikealla puolella jättää Peipon helposti auraamaan. Paitsi että tämä käy jumpasta, niin näillähän saa koiran myös helposti jumiin, varsinkin jos kaupan päälle tekee vielä reilusti peruutusta. Olisikin mielenkiintoista kuvata uusi video sen jälkeen kun ollaan käyty hierojalla, voi olla että kääntyisi vähän hereämmin?

Lauantaina piti viedä Peippo rally-tokoyhdistyksen kisaharkkaan omalle hallille, mutta päätinkin viime tipassa vaihtaa koiraa ja radalle pääsikin Tomppa, jolle ajattelin opettaa / uskotella, että kisoissakin voi kesken radan tulla palkkaa. Kun oltiin omalla hallilla, kehtasin ottaa Peipon häkkiin ihmettelemään muita koiria, ja räyhäkän sisääntulon jälkeen se kohtalaisen kiltisti siellä odottikin. Arvon ääntämistä se ei kestänyt yhtään, vaan sitä oli pakko päästä kommentoimaan.

Tomsku oli taas mielellään menossa kentälle, ja teki kivasti. Itse tutustuin rataan paljon huolettomammin kuin oikeissa kisoissa, ja se sitten parissa paikassa kostautuikin kun kylttivälit olivat tosi pienet. Tomppa mokasi oikeastaan lähinnä -1 verran istu-seiso seisomisen vinoudesta. Tokavikalla kyltillä se jäi katselemaan ovellepäin kun sieltä kuului kolahdus, mutta kun rauhassa malttaa odotella että saa sen huomion, niin eipä siinä vahinkoa tapahdu. 94 pistettä jäi käteen, ja parasta suorituksessa oli tietty läpi radan heilunut häntä. Tuomarina toimi ylituomari Taru Leskinen, joten arvostelu oli palkkaamista huomioimatta varmasti todenmukainen, ja arvostelulapussa luki, että ”Tosi taitava koira! Muistathan, että rallyssa sinulla on palkka aina mukana, eli KEHU!” Omasta mielestä kehuin ja kannustin Tomppaa ihan hyvin, itse en näe mitään lisäarvoa siinä että radalla koko ajan höpöttää, vaan haluan kannustaa vaikeissa paikoissa ja kehua hyvästä työstä. Videolla kehut ei kuulu, mutta lupaan kyllä kiinnittää tähän jatkossa huomiota, kyllähän nuo molemmat koirat kuitenkin ovat tosi persoja kehuille.

Sunnuntainakin kirmattiin heti aamusta hallille, mutta rally-annostus oli ollut viikolla sen verran tuhti, että koko porukka sai tehdä vaihteeksi tokoa. Peipolle tunnari liikkuroituna (hyvä!), seuruuta, kaukoja, ruutua ja luoksetulon stoppeja putken kautta. Hyvin se Peippo nyt vetää, ei voi muuta sanoa. Silti eilen ajattelin, että on ihan todennäköistä että me ei sinne voittajaluokkaan ikinä mennä, ihan muista syistä johtuen.
Tomppa teki alokasluokkaa, kun ajattelin että jospa senkin veisi yli seitsemän vuoden tauon jälkeen kokeeseen. 😁 Ainut vaan, että vielä pitäisi harjoitella kapulan pitäminen ja paikallaolossa se, että se ei kuuntelisi naapurin käskyjä. Muut se enempi vähempi kyllä osaa. Sai se Tomppa tehdä ylempienkin luokkien juttuja, ja hyvin ne on muistissa. Samoin Selma teki ihan lyhyeltä matkalta ruutua ja merkkiä sekä merkin kiertoa, ihme juttu että sekin pitkän tauon jälkeen on osaavinaan, vaikkei nämä sille ikinä mitään helppoja ole muistaakseni olleetkaan.

Luultavasti kynnet vaivaavat Peippoa jonkun verran vaikka koitetaankin antaa sen olla haittaamatta. Melkein jokaisen pallopalkkauksen jälkeen Peippo nimittäin näyttää tältä:

Peippo reistailee taas

Olen koittanut vältellä Peipon kynsien syynäämistä sen jälkeen kun huomasin, että niille on taas tapahtumassa jotain. Eilen ralleissa Peippo oli kuitenkin taas vähän keskittymiskyvytön, josta tuli heti mieleen että joku sitä vaivaa. En tiedä onko kynnet vielä / enää kovin kipeät, mutta yksi oikean etutassun kynsistä on mallia papukaijan nokka, ja toinen on epämääräistä mössöä:

Vasen etukannus on myös ontto ja läikikäs, mutta se ei ole kunnolliseksi enää sen jälkeen kasvanutkaan kun viimeksi irtosi:

Eikä siinä kaikki, kävin koko koiran läpi, leikkasin huopaantuneita varpaanvälejä ja korvakarvoja, ja luppien alta paljastui ihan kosteat ja töhnäiset korvat. Varsinkin oikea korva näytti jo aika pahalta, vaikka viime viikolla sen viimeksi putsasin kun huomasin että on alkanut erittää. Sen jälkeen kun siedätys alkoi purra, en ole korvia rassannut kuin ihan satunnaisesti, ja ne ovat silti olleet ihan puhtaat. Josta päästään siihen pohdintaan, että onko asioilla yhteyttä, kun allergiahan saattaa ylläpitää SLO:ta. Unohdin joku aika sitten Peipon allergeenit päiväksi lämpimään, mutta kun puteli oli melkein täysi, ja tavara niin kallista, niin en raaskinnut heittää sitä roskiinkaan. Olisikohan allergia pahentunut näin nopeasti jos aine meni piloille? Varmuuden vuoksi pitänee heittää nyt loppu roskiin, niellä vaan tappio ja ottaa käyttöön uusi pullo. Jos ei korvissa ja kynsissä ole vielä tarpeeksi vaivaa, niin Peippo on tänään vielä kröhinytkin jotenkin tavallista enemmän. Toivottavasti on vaan sen ”normaalia” kurkunpäästä johtuvaa kröhinää, kennelyskää ei nyt ainakaan enää tähän kaivata.

Kirsikkana kakun päällä törmättiin tänään taas irtokoiraankin, ja vielä Keravanjärven korvessa. En ole vieläkään keksinyt mitään hyvää strategiaa näiden varalle, joten mentiin taas niin että otin karjuvaa Peippoa pannasta kiinni, Selma maahan, ja sitten kun vieras koira oli tarpeeksi lähellä, niin Selma sai hoitaa homman. Tällä kertaa koiran isäntä tuli sentään kohtalaisen säällisessä ajassa paikalle, vaikka ei näyttänytkään mitenkään kiirehtivän koiransa pois hakemista. En tiedä missä pitäisi lenkkeillä, että saisi lenkkeillä rauhassa. Kauhean stressaavaa kun koko ajan saa kytätä että mistä ja milloin seuraava irtokoira putkahtaa. 😦

o o o

Jotta ei ihan pelkkää valitusta, niin viime viikonloppu oli taas ihan huippu harrastusviikonloppu. Oltiin hoffiseurassa jäljellä ja jäljen vanhetessa hallilla, ja olipa taas kivaa. Tomppa sai tehdä verijälkeään, matkaa puoli kilsaa ja ikää neljä tuntia. Ja oli se taas niin taitava ja tohkeissaan. Välillä se hairahtui metrin verran jäljeltä, ja niin pontevasti korjasi oikealle jäljelle takaisin. Tompasta lähtee jäljellä myös paljon ääntä kun se ”tyhjentelee” nenäänsä ja haistelee tuhisten. Peippo pääsi pitkän tauon jälkeen myös jäljelle, ja ekan kerran sitten syyskuun itsestäkin tuntui mukavalta päästä taas sen vaijerinjatkoksi. Ja Peippo – ai että sillä oli kivaa! Se meni hirveää haipakkaa, enkä kauheasti raaskinut jarrutellakaan sitä vaikka itse paukuin siellä perässä näreitä päin. Siinä hössötyksessä yksi kuudesta kepistä jäi metsään, mutta se ei kyllä latistanut tunnelmaa yhtään. Peipon jäljellä taisi olla ikää kolmisen tuntia. Hallillakin oli tietty kivaa, nyt on ollut jotenkin niin mukava käydä sielläkin että maanantaina mietin jo kun Peippo ei ollut ihan normi-hyvä, että ollaanko jo treenattu liikaakin. Todennäköisesti sitten kumminkaan ei, ja toivotaan että kynnet eivät nyt kauheasti tuosta enää pahenisi että päästään treenaamaan ahkerasti alkutalvikin.

Tykkään susta niin, että halkeen

Tomppa jäljesteli viime viikonloppuna ihan urakalla, kun lumetkin kerran sulivat. Lauantaina oli itse asiassa vielä aika paljon lunta, joten näki myös miten hienosti Tomppa jäljesti melkein askel askeleelta, vaikka ihan reippaasti etenikin. Niin, Tomppa näyttää siis ainakin toistaiseksi jäljestävän enemmän askeleita kuin verta, mutta samahan se on, kai? Tallaajia oli kaksi, ikää reilu kolme tuntia, mittaa vajaa puoli kilometriä ja makuita kaksi. Eka kulmassa ihmetteli hetken jäljen katoamista, tokan meni ihan raiteilla vauhdin edes hidastumatta. Jäljen vanhetessa satoi reippaan kuuron, pari rottweileria meni jäljen yli polkua pitkin, ja sekä Selma, Arvo, että Peippo taisivat kaikki käväistä jäljellä ihmettelemässä kun lenkillä oltiin.

Sunnuntaina olikin sitten haastetta enemmänkin. Jälki vanheni yli seitsemän tuntia, siinä oli useampikin kulma ja kaarros, ja lisäksi vähän ennen jäljen ajamista katselin ikkunasta kuinka eräskin mittelspitz vei emäntänsä jälkeä pitkin ekaan kulmaan, ja siitä sitten lähtivät toiseen suuntaan. Vähän ihmettelin että kuka lähtee umpimetsään remmissä olevan koiransa perässä, tai olisiko edes hyvin merkatun reitin luullut herättävän epäluuloja? No ei siinä mitään, tottakai ihmiset saavat ulkoilla ihan missä haluavat, mutta ihmisjälkiä tehneelle Tompalle monta tuntia tuoreempi harha oli tietysti niin vaikea, että se jatkoi kulmasta harhaa pitkin eteenpäin. Palattiin sitten takaisin kulmaan, josta Tomppa löysi oman jälkensä ihan hienosti ilman apuja. Joko iästä, alun vaikeuksista, tai ampumisesta johtuen jäljestys oli tosi paljon huolimattomampaa kuin edellisenä päivänä, mutta löytyi se koipikin onneksi sieltä. Tällä kertaa namitin makuut ihan siitä syystä että Tomppa jatkossakin aina nuuskisi (=ilmaisisi) ne, mutta kahdesta ekasta makuusta Tomppa ei syystä tai toisesta syönyt.

Ennen jäljelle lähtöä kytkin Tompan puuhun ja ammuin sille. Olisi tietty voinut mennä kauemmas kuin se koetilanteen 25 metriä, mutta enpä mennyt, ja pelästyihän se Tomppa. Ei se mihinkään paniikkiin mennyt ja lähti heti perään jäljelle ihan mielellään, joten jospa se oppisi tähän vaikka semmoisen rutiinin, että paukku tietää jäljelle pääsyä. Seuraavalla kerralla voisi kyllä paukutella edes vähän kauempana.

o o o

Muutoin päivät ovat sisältäneet hyvin sujuneita toko- ja rallytreenejä, ja hiukan liian vähän lenkkeilyä. Lääkäri määräsi itselleni kävelykiellon, mistä kauniisti kieltäydyin, mutta pakko on ollut kuitenkin vähän rajoittaa liikkumista. Harmi kun nuo karvaiset eivät osaa yhtään liikuttaa itse itseään takapihalla. Onneksi on edes kausikortti halliin, joten voi pahimman kolotuksen iskiessä kuskata koko köörin sinne touhuamaan.

Niin tärkeää kuin häiriö ja apu onkin, on yksin treenatessa huomannut että homma on ihan kaikkein hauskinta. Leikitään paljon kun ei tarvitse varoa ketään, ei ole minnekään kiire, ja voidaan tehdä kaikkea ihan hassuakin. Jos ollaan kentällä missä on ihana uusi jousto maton alla, koirat tuntuvat olevan vielä tavallista iloisempia – ilmeisesti joustavalla alustalla on kiva juosta.

Tänään huomasin taas erityisen hyvin, miten nuo ovat niin erilaisia harkkakaverita keskenään. Selmalle on ihan sama mitä tehdään, kunhan tapahtuu. Parasta on, jos ne tapahtumat vielä sisältävät lelun heittoa tai namin syömistä. Sitten kun Selma ei ymmärrä, se jumiutuu ja alkaa haukkua, kun taas Peippo miettii ja yrittää sitkeästi, ja sitten kun se onnistuu, se on haljeta onnesta kun saa aidot kehut ja vähän möyhennystä. Parhaimmillaan Peippo on kyllä ihan täydellisen hieno treenikaveri! Tompalla on hirveä vauhti jos ollaan itseksemme, se karkailee hypylle ennen aikojaan, ja tarjoaa myös kaikenlaista herkästi, ja ai että tykkään! Toisen kentän ääniä se jähmettyy aika usein kuuntelemaan, lienee vielä kaikuja niiltä ajoilta kun se sai paniikkeja jos toisella kentällä huudettiin tai haukuttiin, tai pahimmillaan jos siellä yleensä oli joku.

Päivikin ihmetteli viime treeneissä ihan spontaanisti, että miten Tompasta on tullut niin reipas. Ja Päivihän ei ikinä ole Tomppaa edes ”normaalina” / pahimmillaan edes nähnyt. Tottakai kaikki tämän vuoden positiiviset yhdessä koetut jutut ja onnistumiset ovat nostaneet Tompan itsevarmuutta ja parantaneet meidän yhteispeliä, mutta tällä viikolla alettiin kuitenkin miettiä, että onkohan tuolla luonteenmuutoksella kuitenkin esimerkiksi jokin hormonaalinen syy. Tomppahan oli aika normaali, herkähkö porokoiratyttö puolitoistavuotiaaksi, ja sitten alkoivat ongelmat. Ja kun Tompalla on kerran ollut tutkitusti myös autoimmuunivaivoja, niin voisiko syyllinen löytyä vaikka sen kortisolintuotannosta? Tosin, Tompan terve siskohan on samanlainen arkajalka, joten tiedä tuota sitten, pääasiahan tietty on, että vanha teiniaikojen Tomera on tehnyt paluun. Myös Tomppaa aika usein vaivannut närästys on loppunut kokonaan, olisiko sekin sitten johtunut puhtaasti stressistä. Ja tuoksu! Tomppahan on mummunsa lailla tuoksukoira, ja nykyään sen kupoli tuoksuu kukkasille vielä paljon voimakkaammin kuin ennen. 😍

Selmallekin kuuluu sen verran uutta, että Arvo sai Selmasta lenkkikaverin. Ja vaikka Selma yleensä tykkää kaikista pojista, oli hössäävä, liehuvahäntäinen ja iso Arvo sillekin aluksi vähän liikaa ja piti pikkuisen ensin näyttää kuka on kuka. Arvon emäntään Selma suhtautuikin suureksi yllätykseksi todella ystävällisesti, kävi vähän väliä pummaamassa namia ja tarjoamassa seuraamista – mitä vaikkapa Peippo ei juuri milloinkaan tee edes sille tutuille ihmisille (ei sillä ettäkö tarvisikaan). Kaiken sen hankaluuden takana Selma tietty on paljon Peippoa sosiaalisempi, toisenlaisissa tilanteissa se vaan jää terävyyden ja epäluuloisuuden taakse. Ja tarvitseeko sanoakaan, että Peippo ei edelleenkään ole lämmennyt Arvolle, vaan varsinkin alkulenkki on aina kaikille varsinaista hermojen kiristelyä. Mutta ollaan me ainakin sitkeitä noitten kanssa. 😃

o o o

Hetki ehdittiin myös nauttia ihan keväisestä säästä ja lammen ohuesta jääpeitteestä. Peippo on näemmä kyllä vaarallinen heikkojen jäiden aikaan – se ei osannut yhtään pelätä tai varoa risahtelevalla jäällä kulkiessaan. Turvallistahan se oli kun alla oli vain parikymmentä senttiä vettä. Seuraavalla viikolla Peippo jo ehdotteli uimaan menemistä:

Kun taloudessa asustaa Peippo, voidaan viettää nenäpäivää joka päivä! Peipolla jos kellä on valtava klyyvari ihan omasta takaa.