Kotona!

Kolmen kuukauden evakon jälkeen ollaan taas kotona! Aika askeettista on kun melkein koko omaisuus meni roskiin, verhot ja matot sentään on pestynä ja odottavat sisäänpääsyä. Keittiön kaappien ovia vielä puuttuu, ja vähän muutakin on kesken, mutta josko remontti vielä syksyllä valmistuisi ja saataisiin hetken hengähdystauko. Tomppa ei oikein heti osannut asettua taloksi, vaan tepasteli kotona eksyneen oloisena, mutta nyt sekin on onneksi taas kotiutunut.

Tomppa on kyllä maailman helpoin eläin, se on ollut valtoimenaan takapihalla kun vieraat miehet tulevat sinne – haukkuuhan se, mutta ihan ystävällinen se lopulta tulijoille on. Onneksi remonttimiehissä ei tainnut olla yhtään koiria pelkäävää. Peippo on ollut päivät tarhassa, siihen ei ihan luotto riitä että sen antaisin olla pihalla kun joku tulee sinne, muutoinkin se näkyy tänä kesänä ottaneen tavakseen lähteä tielle haukkumaan ohikulkevia ihmisiä. Eihän siitä juuri kukaan koskaan kävellen kulje, ja sittenpä näemmä aina unohdan vahtia Peippoa. Jostain syystä Peippo katsoo nyt tienkin kuuluvan meidän reviiriin – ottaakohan se nyt vahtikoiran hommat enemmän itselleen kun Selmaa ei enää ole?

Tomppa makoili koko kesän aitaamattomalla etupihalla, onneksi sekin on ollut aina pihallapysyvää sorttia. Helteessäkin se tykkäsi lämmitellä luitaan täydessä auringonpaahteessa.

Fyysisesti Peipolle kuuluu tosi hyvää, (mitä nyt takakannuskynsi poksahti leikatessa juureen saakka halki, ja pari muuta kynttä alkaa näyttää aika ränsistyneelle). Epäilin että alkukesän pelkät remmilenkit olisivat jumittaneet Peipon selän, joten lähdin Arvon kanssa samaan fyssarin kotikäyntikimppaan. Hoitopäivään mennessä se oli mielestäni jo vetreytynytkin, mutta laiturionnettomuuden takia olin tosi tyytyväinen Riikan käynnistä. Raportti hoitokerrasta kuuluu näin:

Peippo on treenannut tämän kesän vähemmän. Ei ontumia tai selviä kipujaksoja. Selän spondyloosi vaikuttaa luutuneen, ei arista painelua.   Vtj 2. Uloin varvas naksuu kakkosnivelestä. Tämä ei arista, lähinnä löysä. Juuttunut viikko sitten vtj tassusta laituriin, etuosa pudonnut ilman tukea. Ei selvää kipuilua, vaikuttanut selvinneen säikähdyksellä.   Vtj lonkka hieman jähmeä alkuun, mutta rentoutui mobilisoiden. Otj si-nivel hieman jähmeä. Hyvin lievä reaktio selän spondari alueella. Liikeradat hyvät ja elastiset. Etuosa ok. Lievää fascia kireyttä vasemmalla lumbaalialueella, mutta kokonaisuus hyvä. Peippo ottaa hoidon hyvin vastaan ja rentoutuu hoitaessaKoska tilanne nyt hyvänoloinen, niin 2-3 x vuodessa riittävä väli. Jos oireilee, niin katsotaan tilanne aiemmin.

En voisi tyytyväisempi olla, kiva että joku asia on tänä vuonna menossa parempaankin päin! Vasemman puolen jumit mitä todennäköisimmin johtuivat onnettomuudesta. Kaiken lisäksi Peippo on alkanut myös nyt kypsässä kuuden vuoden iässä hyppäämään – se hyppää takaluukkuun monesti ilman että sen tarvitsee ottaa yhtään vauhtia, samoin se on alkanut hyppimään tarhaan porokoiria varten rakennetulle korkealle tasolle. Se on kyllä vähän vaarallista puuhaa kun taso on pieni ja keikkuva, ja siellä pitää vielä nousta takajaloilleen häkin verkkoa vasten. Kerran se on jo sieltä selälleen muksahtanutkin, kun yhtään ketterämpäähän siitä ei ole tullut. Hyppyhalukkuuden lisääntymisestä tuli tietenkin semmoinenkin mielijohde, että onko sittenkään ollut reilua harjoitella sen kanssa metristä hyppyä. Eihän se siitä enempää ole hajonnut, mutta ehkä se on tuntunut kuitenkin Peiposta ikävälle.

Kaikesta siivous- ynnä muusta ylimääräisestä työstä huolimatta ollaan vähän päästy treenaamisen makuunkin. Arvon seurana ollaan tehty muutama kerta mes-rallirataa, ja tällä viikolla käytiin rästimässä Päivin treeneissä. Onpa ollut kivaa taas pitkästä aikaa! Ei ole asiat onneksi päässeet juurikaan pitkän tauon aikana unohtumaan (paitsi itseltä), ja oikean puolen seuraamistakin on nopeasti saatu rennommaksi pallopalkalla ja ihan perinteisesti pallo kainalossa. On se kumma kun ei ole aiemmin voinut tätäkään helpottaa. Varmaan se loksahtaa siitä nyt nopeasti paikoilleen, kunhan saadaan mielentilaa rennommaksi.

Kun Peippokaan ei maailman helpoin koira ole, on Tomppa saanut tehdä seurakoiran hommia pariinkin otteeseen. Ensin oltiin Nuuksiossa grillaamassa ja katselemassa perseidejä, ja viikko sitten vielä Hauholla juhlimassa viisikymppisiä. Hiukan Tomppaa vielä moiset ruuhkat jännittävät, vaikka se elämän nykyään vähän rennommin ottaakin.

Pari viikkoa sitten, kun oltiin vielä koko sakki ulkoruokinnassa, sattui vuotuinen koiratappelu. Olen ollut koko kesän tosi huoleton koirien syömisten suhteen, ja olen antanut niiden syödä vierekkäin ja vahtimatta. Sillä kertaa sitten Tomppa oli mitä ilmeisimmin mennyt oman kuppinsa tyhjennettyään norkoilemaan Peipon kipon viereen, eikä varmaan ollut sitten väistänyt kun on tullut palautetta. Hetken mietin millä erottelen koirat, mutta kun en muutakaan keksinyt niin väliin jäämisenkin uhalla piti ottaa kumpaakin niskasta kiinni. Sen verran löperö tappelu oli että irtosivat aika helposti, mutta kyllä säikähdin kun molemmat ontuivat matsin päälle. Peippo toipui heti, mutta Tomppa teki kuolemaa sen illan ja vielä seuraavan aamunkin siihen saakka että älysin antaa sille kipulääkkeen. Sillä oli pienen pieni reikä varpaitten päällä, ja kaksi yhtä pientä reikää poskessa. Mikäpäs minä olen toisen tuskaa arvioimaan, mutta ei tuosta nyt ihan kolmijalkaiseksikaan olisi ehkä pitänyt mennä. 😀

Heitä jo!

Koko kesän oli Arvo uimakaverina, ja pariin kertaan Peippo sai nauttia suosikkipoikansa Teponkin seurasta. Tai itse asiassa Teppo taitaa olla tasan ainoa koira, josta Peippo tykkää. 😂

Tattikoira Peippo on ollut pari viikkoa kiireinen. Jos kanttarelleja ei ole saatavilla, se pistelee suuhunsa ilomielin tatitkin.

 

Vikat telttavenytykset. Ihmeesti Haltin halpisteltta kesti koko kesän tätä menoa, ja vähän muutakin.

Yhtenä viikonloppuna käytiin Peipon ja Tompan kanssa kiintorasteilla.

 

Mainokset

Maisemaholistit

Tänä kesänä juolukatkin maistuivat makealta.

Kesä kääntyy kohti syksyä, eikä voi kuin ihmetellä miten mahtava se oli, huolimatta siitä että edelleen ollaan koirien kanssa teltta-/pihamökkimajoituksessa. Tämä olikin varmaan maailmanhistorian paras kesä kodittomuuteen, kun kuivaa ja lämpöä on riittänyt, ja ulkoilma-elämä on Todellakin maistunut. Kotipihalla telttaillessa on tullut  kuunneltua öisiä luonnon ääniä; ilmeisesti kettuja ja ehkä ilveksiä, ja yölaulajista ainakin kehrääjiä, lehtokurppia ja sarvipöllöä. Aamuisin on ollut ihana herätä pellolla huutavien kurkien ääneen. Mitä mahtavampi  kesä maalla on ollut, sen vaikeampi on kuvitella muuttavansa täältä taajamaan, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu kunhan remontti on ihan lopullisesti ohi. Kohta  pitäisi joka tapauksessa taipua sisätiloihin.

Toinen kesäreissu tehtiin helteiselle Linnaistensuolle. Voisi kuvitella että märältä suolta löytyy aina koirille juomavettä, mutta aika kovasti saivat tänä kesänä tehdä töitä veden esiin kaivamiseksi.

Treenitauko sen kun jatkuu, pari kertaa ollaan Peipon kanssa hiukan muistuteltu rallyjuttuja. Tänään sentään jo suunniteltiin Nooran kanssa tulevia jäljestyksiä, ja todennäköisesti nyt jätetään pk-hommat ja siirrytään pelkästään verijäljelle. Vaikka eihän sitä tiedä miten ensi vuonna vielä innostuu, tämänpäiväinen fyssarikäynti ainakin lupaili hyvää fysiikan osalta. Ranka ei palpoidessa aristanut yhtään, eli spondyloosin tilanne on ilmeisen hyvä. Vasen lonkka oli paha, mutta se selittynee kokonaan sillä, että Peippo jäi viikko sitten varpaistaan lautojen väliin  jumiin juostessaan laiturilta veteen. Sen etupää plätsähti vauhdilla jokeen, ja takapää jäi laiturille, jolloin  jalka venyi tietenkin tappiinsa ja huuto oli ihan kamala. Ihme ja kumma että mitään ei murtunut eikä hajonnut, tästä lienee kiittäminen Peipon yliliikkuvia niveliä ja tänä vuonna niin harvoin nähtyä hyvää onnea. Aika kuormitus jalkaan ja varpaisiin on tullut kun 37 kilon massa on jatkanut etenemistään juoksuvauhdista ja jalka on jäänyt niille sijoilleen. Peippo ei ollut asiasta jälkeenpäin moksiskaan, mutta itse irroteltuani paniikissa sen varpaita, meinasin ihan oikeasti pyörtyä järkytyksestä. Ei meinaan irronnut helposti eikä nopeasti.

Reissu nro 3 kehiteltiin että päästiin syömään Loviisan vegeravintola Bellaan. Paitsi että ruoka oli loistavaa, olivat maisemat Sapokassa, Langinkoskella ja Porvoon vanhassa kaupungissa yhtä kauniit kuin aina.

Uutena paikkana käytiin Strömforsin ruukkialue, ja olihan kaunista sielläkin, ja odotuksia enemmän katseltavaa.

Mieleen jäi kun joskus Jalosen koulutuksessa oli puhetta siitä, että (nuorten) koirien kanssa kannattaa kokea mahdollisimman paljon, niin suhde syvenee. Pätee näemmä vanhoihinkin koiriin, eli siinäkin suhteessa meillä on ollut hyvä kesä. Kun ollaan varsinkin Peipon kanssa oltu siellä sun täällä ja koettu vaikka mitä, niin  jos mahdollista, siitä on tullut entistäkin pahempi perskärpänen. Leivonmäellä oli kesän ainoa tiukka tilanne kun vastaantulijat eivät viitsineet yhtään väistää tai edes odottaa, mutta muutoin ollaan oltu tavallista harmonisempia. Arvon seura taitaa myös jotenkin rauhoittaa Peippoa, ehkä se katsoo että jos ne vieraat koirat eivät syö Arvoa, eivät ne ehkä syö häntäkään.  Arvokin saa siis nykyään olla hihnalenkeillä ja uimareissuilla mukana Peipon mielestä ihan vapaasti, kunhan vaan ei tule härkkimään. Ja siinähän Arvolla onkin pidättelemistä!

Vielä vikana viikonloppuna ennen töihinmenoa piti hirveällä kiireellä ehtiä ahmimaan maisemia, ja pyörähdettiin keskenämme Häntälännotkoilla, Torronsuolla, Saaren kansanpuiston näkötornilla ja Liesjärvellä Korteniemen perinnetilalla. Itse asiassa oli ihan hyvä hellepäivän ohjelma, kun Häntälän laitumille ei saa viedä koiria, niin ilmastoisun automatkailun lisäksi koirat saivat tehdä vain kohtuullisen lyhyitä kävelylenkkejä.

Tompan kanssa käveltiin Kiljamon tornille ja pitkoksia takaisin autolle.

Saaren kansanpoiston näkötorni oli tosi hieno sekä sisältä että ulkoa, ja näköalat palkitsivat kiipeämisen. Pääsymaksu on vitosen, mutta pihinä hyödynsin taas pressikorttia.

Positiiviset yllätykset jatkuivat Korteniemessä. Mahtava paikka, jonne sai ottaa koiratkin mukaan. Peippo tosin pelkäsi kanoja – ensin se räyhäsi niille, ja sitten koitti mennä pakoon. Lampaita kumpikaan ei onneksi edes huomannut. Juuri tuona päivänä oli tehty ruis-kuhilaat, ja paikalla oli vielä hauska vanhempi partaveikko, joka selitti auliisti paikan erikoisuuksia. Ehdottomasti uudelleen käytävien paikkojen listalle!

Tänä kesänä ollaankin uitu niin paljon että Peippo on alkanut ilmeisesti kosteana helteessä oltuaan eltaantumaan. Sen turkki ei ole koskaan haissut pahalle, mutta viime viikolla huomasin että se haisee ihan pilaantuneelle. Iho on onneksi terve, ja uintikelitkin lähenevät varmaan kohta loppuaan.

Suomen eteläisin kärki.

Luontopolulta ei saanut poiketa, lähtöpisteessä koirat saivat mennen tullen hiukan vilvoitella.

Merikaali rehotti rannoilla.

Maasto oli Hankolaiseksi tosi vaihtelevaa, ja lehtometsääkin oli parissa kohtaa.

Tompalta meni viime kuussa rokotukset umpeen, ja olen kovasti pähkäillyt että uskaltaako sitä vielä rokottaa kun silläkin on autoimmunivaivaa ollut. Rokotuksethan eivät todellakaan sinänsä aiheuta mitään autoimmuunisairauksia, mutta voivat hyvinkin toimia laukaisevana tekijänä. Samahan on Peipolla, Peippo pitäisi muistaakseni rokottaa ensi vuonna, ja vaarana on että remissiossa ollut SLO ryöpsähtää sen jälkeen. Esimerkiksi SLOstahan näkee varsin hyvin sen periytyvyyden, sitä on jonkun verran briardeilla, mutta esimerkiksi partacollieilla sitä on todella paljon eikä kukaan varmaan kyseenalaista että alttius siihen sairastumiseen periytyy, saati että SLO-koiria käytettäisiin esimerkiksi jalostukseen. Laukaisevana tekijänhän sitten voi olla mitä vaan stressistä lähtien – joku ylimääräinen elimistön kuormitus siis. Rokotussuojahan Tompalla on todennäköisesti jo loppuiäkseen, mutta jos sen kanssa aikoo vielä ihmisten ilmoille, niin rokottaahan se sitten täytyy, oli riskiä tai ei.

 

Puskareissaajat

Leivonmäen kansallispuistossa

Kun telttailu kotipihalla ei tuntunut kovin mielekkäätä vaihtoehdolta, lähdettiin heti loman alkajaisiksi Tompan ja Peipon kanssa reissuun. Lähtiessä ei ollut vielä oikein mielikuvaa siitä minne päädyttäisiin, mutta Savoon ajauduttiin ja kiva reissu saatiinkin tehdyksi. Neljä yötä telttailtiin koirien kanssa milloin missäkin puskassa, retkikartasta vaan katsoin aina iltaisin jonkun sopivan metsätien pätkän ja sieltä sitten tähyilemään sopivaa teltanpaikkaa. Pidempikin puskatelttailu sujuu kohtalaisen sivistyneesti kun valitsee yöpaikan suhteellisen läheltä aamukahvihuoltista, ja käyttää hyväkseen uimahalleja, kylpylöitä ja uimarantoja. Pidempäänkin oltaisiin reissussa viihdytty, mutta pakko oli palata kotiin valitsemaan lattian ja pöytätasojen värejä ja tsekkaamaan muutenkin remontin edistymistä.

Teltassa nukuttaa hyvin, niin koiria kuin emäntääkin. Ollaan varmaan Peipon kanssa yhtä söpön näköisiäkin. 😀

Eka yöpaikka oli Lappeenrannan ja Imatran välissä Katralammen Sikalaavulla. Hurjan nätti paikka, mutta varjopuolina se, että teltta oli pakko pystyttää kaltevalle kalliolle ja yö meni enemmän tai vähemmän liukuessa, sekä läheinen soralouhos, jonka aamuvirkut työmiehet herättivät jo kuudelta. Ei ole nimittäin ihan pieni ääni se, mikä louhoksesta lähtee. Yöllä lampimaisemaa ihastellessa puhelin väitti meidän olevan paikassa Rauha, ja kellonaikakin oli siellä pari tuntia muuta Suomea jäljessä. Oikeassa oli!

Iltakymmeneltä aloin pystytellä telttaa, sateisenakin päivänä vielä riitti hyvin valoa.

Aamu-possu sikalaavulla

Aamulla huristeltiin Parikkalan patsaspuistoon, jossa on tullut käytyä kyllä ennenkin, mutta paikka on niin upea että ei haittaa vaikka siellä kävisi joka vuosi. Ja kivaa siinä on sekin, että koirat saa ottaa puistoon mukaan. Tunnelma puistossa on vähän kuin jossain Tim Burtonin elokuvassa, vinksahtanut ja sadunomainen. On se ollut merkillinen mies, tuo taiteilija Rönkkönen.

Parikkalasta suunnattiin Savonlinnaan pesulle, ja Punkaharjun maisematieltä poikettiin harjulle kävelylle. Kaunista oli, pidempikin lenkki olisi ollut kiva tehdä. Savonlinnan uimahalli oli remontissa, joten Tanhuvaaran ylihinnoiteltu kylpylä oli seuraava etappi. Aika kiva onkin puskayön jälkeen päästä kunnon suihkuun ja sen jälkeen porealtaaseen lillumaan. Kovin kauaksi aikaa ei viitsi koiria jättää keskellä päivää autoon, vaikka takaluukku ja ikkunat jättääkin auki, joten illaksi ehdittiin ajella vielä niinkin pitkälle kuin Heinävedelle saakka.

Iltakävelyllä Heinäveden luostarin retkeilyreitillä.

Kun itse valitsee teltan paikan, saa aamulla pulikoida tämmöisissä maisemissa. 🙂

Pelkkä ajelu Savon maaseudulla oli mukavaa, ja päästiin matkaamaan lossillakin Ahvensalmen yli. Liikennettä oli paljon, ja lossi ajeli 300 metrin matkaa salmen yli ihan tauotta. Iltalenkki tehtiin Heinäveden luostarin retkeilyreitillä, ja pari lenkkeilevää nunnaakin (!) nähtiin yhden ainokaisen tsasounan lisäksi. Yöpaikka löytyi aika läheltä luostaria, ja Peipon iloksi teltan lähellä oli pieni järvi, jonne se pääsi aamu-uinnille. Nettisivujen mukaan itse luostarissa ei kovin kummoista meille ollut, joten aamupäivä istuskeltiin Karvionkosken rannassa laskuja maksamassa ja remppa-asioita soitellessa, ja sen jälkeen jatkettiin taas matkaa. Kaunis paikka koskenranta olikin istuskella, niemeen pääsi padon yli kääntösiltaa pitkin silloin kun kukaan ei ollut veneilemässä siitä läpi, joten Peippokin sai hengailla siellä ihan irrallaan.

Karvionkoskella

Karviosta matka jatkui Varkauteen, jossa lenkkeiltiin Taipaleen kanavan ympäristössä. Ihan nättiä, mutta ei nyt mikään kauhean kaksinen paikka tuo Varkaus. Uimarantakeikan jälkeen illansuussa lähdettiin Leppävirralle, jossa meitä odotti Orinoron kierros ihanan setteritytön seurassa. Ja ei, Peippo ei päässyt setteritytön kanssa kanjoniin, vaan jäi Mustinmäen koulun pihalle haukkumaan talon koirille. 7 kilometrin reitti kierrettiin vastapäivään. Alkupuoli reitistä rotkolle saakka oli kaunista maalaismaisemaa ja vanhaa metsää, rotkon jälkeen maisema muuttui tylsemmäksi ja aika pitkään talsittiin soratietäkin. Kaikenkaikkiaan kiva kierros, ja olihan se rotko upea. Ilma oli siellä selvästi paljon kylmempää, ja lumen pitäisi pysyäkin siellä aina kesäkuulle saakka. Tuosta retkestä ei tullut otettua ainuttakaan kuvaa! 😮

Sen verran kauan rotkolenkillä viihdyttiin, että Juvaa pidemmälle ei yöksi päästy. Vielä teki mieli jatkaa reissua, joten aamulla kurvattiin Juvalta länteen ja Jyväskylän alapuolelle Leivonmäen kansallispuistoon reilun kahdeksan kilometrin lenkille.

Matkalla Leivonmäelle piti koukata vielä useamman kilometrin mutka näkötornin perässä. Tämmöinen kaunis horsmapelto sieltä näkyi, mutta joka suunnassa muualla oli isot puut näköalojen edessä. Aina ei tärppää.

Selänpohjan p-paikalta lähdettiin taivaltamaan kohti Joutsniemen kärkeä. Niemi oli oikeastaan koko matkalta järvestä pistävä pitkä ja kapea harju, kaunis ja karu. Alkumatkasta ohitettiin upea hiekkarannan vieressä oleva nuotiopaikka, kierrettiin niemen kärkeen, ja pidettiin reilu evästauko niin että Tomppakin sai makoilla varjossa vähän aikaa. Vettä olisi voinut olla itselle kuumana päivänä matkassa enemmänkin, mutta koirille oli reitin varrella mukavasti lampia juomiseen ja viilentymiseen. Joutsniemessä Peippo pääsi fleksinsä kanssa vähän uimaankin – kansallispuistoissa en laske sitä vapaaksi vaikka se kuinka lähellä pysyisikin. Sen verran hikinen päivä oli, että oli mahtavaa itsekin pulahtaa reissun päätteeksi uimaan typötyhjällä uimarannalla.

Joutsniemessä tauolla

Grillipaikka hiekkarannalla, harmi vaan että sinne oli jo ehtinyt koirallinen porukka ennen meitä.

Leivonmäellä oli monipuoliset maisemat, vanhaa metsää, suolampia, mäntykangasta ja avosuota pitkoksineen. Korkeuseroja oli myös aika kivasti.

Alkuillasta sitten lähdettiin maisemareittiä alaspäin ja Päijänteen kansallispuiston läpi. Voi kun olisi ollut kiva pysähtyä sinnekin, oli ihan mahdottoman kaunista. Kotiin asti ei kuitenkaan huvittanut vieläkään ajaa, joten Lahdesta napattiin eväät matkaan sekä itselle että koirille, ja mentiin Villähteelle 😀 vielä yhdeksi yöksi. Se olikin ensimmäinen leiripaikka, missä saatiin varsinainen aamuherätys, kun mustikanpoimija ajoi autonsa parkkiiin ihan meidän viereen aiheuttaen koirille slaagin. Poimija huuteli ulkona että ”nukkukaa vaan!”, kun itse pelkäsin että vahtikoirat paukkaavat telttakankaasta läpi. Eipä siinä sitten enää uni tullut silmään, vaan lähdettiin lopulta haikein mielin kotia kohti, toki lakkasuon kautta koukaten. Huippureissu, huippuseuraa ja kivoja paikkoja. 🙂 Ensi vuonna taas toivottavasti jotain samantapaista.

Kuvia Vallisaaresta

Viimeisenä Suomenlinna-viikonloppuna heinäkuun alussa piti vielä lähteä käymään Vallisaaressa, kun kerrankin oli hyvä tilaisuus. Sinne olisi voinut ottaa koirankin mukaan, mutta Peippoa en edes harkinnut ottavani, ja lopulta Tomppakin jäi sitten kotiin. Keli oli aika kolea ja tuulinen vaikka aurinko paistoikin, joten kohtuullisen rauhassa sai kiertää sekä Kuninkaansaaren että Vallisaaren. Lehtometsissä ja rannoilla oli tosi kaunista, Kunkkusaaressa tosin olin jo muutaman kerran käynytkin silloin kun se oli vielä suljettu. Poluilta ei saanut poistua, ja iso osa Vallisaaresta on kokonaan kiellettyä aluetta, mutta kaikki luvalliset paikat kiertäen trackeriin kertyi kuitenkin kahdeksan kilometriä.

Saarikesä

Länsi-Mustasaaren kallioilla

Aurinko laskee koirapuiston taakse

Vieläkään ei olla päästy takaisin kotiin, mutta kaiken stressin ja hankaluuden ohessa ollaan karvakorvien kanssa vietetty aika mahtavaa ja erilaista kesää. Vaikka iso ylläriremontti on edelleen tosi paska juttu, siitä poiki paljon hyviä asioita, ja ennen kaikkea se sai pysähtymään ja miettimään että mitä sitä oikein loppuelämältään toivoisi. Paljon on tullut tavattua uusia kivoja ihmisiä, huomattua millainen onni on että on ystäviä, ollaan päästy kokeilemaan ihan erilaista elämäntapaa kerrostalossa, reissattu siellä täällä ja nukuttu milloin missäkin puskassa.

Suomenlinnan kotitalo. Miten nopeasti voikaan kotiutua jonnekin! Tänä kesänä on pitänyt muutenkin hyvin paikkaansa sanonta ”koti on siellä missä koirat ovat”. 😊

Kun mentiin saareen, sireenit lopettelivat kukintaa ja ukonpalot aloittelivat. Puolivälissä kukkivat ruusut, ja kun lähdettiin pois, tuoksuivat lehmukset ja jasmikkeet. Ja aina vaan oli kaunista.

Aika Suomenlinnassa  jää varmaan ikuisiksi ajoiksi mieleen. Ei voisi kuvitella terapeuttisempaa paikkaa olla evakossa, ja täysin erilaisena ja kaukana kotoa olevana paikkana siellä saattoi hyvin hetkeksi unohtaa murheensa. Kävelyillä ollessa saarelaiset ja osa turisteistakin tervehtivät, joka paikassa oli kaunista ja säästä riippuen maisema oli aina uusi. Kesyt hanhet olivat hauskoja niin kauan kun ne eivät liikaa provosoineet Peippoa, ja meriharakoita katsellessa tuli aina hyvälle tuulelle. Koiratkin tuntuivat viihtyvän yllättävän hyvin – uskoakseni ne olivat työpäivien ajan ihan hissun kissun, ja oppivat nopeasti säännöt ulos lähtemiseen ja remmeissä kulkemiseen. Peipon koira-ahdistus ei kyllä neljässä viikossa muuttunut miksikään, mutta onneksi aina oli tilaa väistellä kunhan varoi mottiinjäämistä.

Iltasoiton jälkeen alkoi olla rauhallista. Jos ei oltu yhdeksältä lenkillä, trumpetin ääni kuului avoimesta keittiön ikkunasta.

Aurinkoa ottamassa Länskärillä.

Kuninkaanportilla ennen päivän turistiryntäystä

Omat lempipaikat ja -reitit löytyivät nopeasti – rutiineiden syntymistä ei näemmä voi välttää. Aamuisin ja aamupäivisin saari oli melkein tyhjä, ja silloin vallattiin aina eteläisimmät vallitukset. Ruuhka-aikaan nautittiin Länsi-Mustasaaren hiljaisista kallioista. Kaunein paikka saarella taitaa olla kuitenkin Piperin puisto (josta löytyy kuva edellisessä postauksessa). Kaikki saaret kiertämällä sai tehtyä noin kahdeksan kilometrin lenkin, ja käveltyä tuli tosi paljon. Molemmat koirat laihtuivat alkukesän aikana, tosin saamatta jääneillä treeninameilla saattaa olla osuutta asiaan.

Jopa lautoista löytyi nopeasti suosikki, ja oli aina kiva reissata töihin kauniilla puusisustaisella Suomenlinna II:lla.

Kustaanmiekka aamulla.

Aika monta tuulista tai melkein myrskyistä päivää osui kohdalle saaressaoloaikana.

Kun kerran melkein kaupungissa oltiin, oli tarkoituksena käydä läpi Suomenlinnan museot ja näyttelyt. Projekti jäi ihan kesken kun töissäkin piti käydä, ja ehdin käydä vain nukkemuseossa, sotamuseossa ja tullimuseossa puoli kierrosta kun piti mennä mennä pelastamaan roskisten takana odotellut Tomppa roskakuskilta. 😁 Lelumuseo oli tosi hieno, sota ei aiheena jaksa ihan niin paljoa kiehtoa. Suurin osa nukeista taisi olla 1800-luvulta, paljon oli myös muita leluja eri vuosikymmeniltä, mukaanlukien oma lapsuuteni. 😱

Suomenlinnassa on peräti kaksi koirapuistoa, joihin ei Peipon kanssa tietenkään ollut mitään asiaa. Aitaamattomassa kalliopuistossa käytiin sen sijaan Tompan kanssa etsimässä kallion kaiverrus, jonka muistin nähneeni siellä noin 15 vuotta sitten Huiman kanssa käydessä. Ja sieltähän se löytyi: ”meri on rauha, ja nyt se on minussa”. Niinpä!

Tomppa aika varmasti Suomen kauneimmassa koirapuistossa.

Harvinainen tyyni ilta.

Lauttarantaan piti monesti kulkea vähän kiertäen lehmuskäytävää pitkin. Pahimman potutuksen aikaan siellä tuli aina olo että asiat kyllä järjestyvät.

Toivotaan, että päästään vielä joskus takaisin Suomenlinnaan ihan oikealle lomalle!

o o o

Jokunen kerta piti ajaa auto lauttaan ja käydä Hyvinkäällä, ja juhannusta vietettiin nahkapoikien kanssa. Peipolle tuli vähän ankeampi juhannus kun se piti pitää pojista erossa, mutta Tomppa nautti pitkästä aikaa pihalla lojumisesta täysin siemauksin.

Näköalapaikkahan se piti juhannuksenakin etsiä. 😀

 

Elämä heittelee

20180526_175701

Nukarinkoskella ennen kotoa lähtöä

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut melkoista pyöritystä. Kosteusvauriorempan lopullinen laajuus, hinta tai aikataulu ei ole vieläkään selvillä, ja ollaan koirien kanssa oltu irtolaisina sekä teltassa että muiden nurkissa (mistä olen älyttömän kiitollinen!). Pahinta hommassa kaiken muun epävarmuuden lisäksi on, kun kukaan ei oikein näytä haluavan ottaa hommasta minkäänlaista vastuuta. Ei auta kuin koittaa olla ahdistumatta liikaa ja odottaa päivä kerrallaan että homma alkaa selvitä edes johonkin suuntaan.

Onni onnettomuudessa on että koko porukka tykätään telttailla, ja koirien sopeutuminen vieraisiin talouksiin on ollut mutkatonta – vaikka tajusinkin että Peippo ei ole tätä ennen ollut ikinä edes kylässä missään! Remppamiehet on otettu vastaan ystävällisesti (Tomppa) tai suhteellisen välinpitämättömästi (Peippo). Vieraiden asuntojen äänille ei juurikaan ole haukuttu, mikä on tosi kiva kun edessä on vielä reilu kolmen viikon evakkoaika Suomenlinnassa.

Suokissa oltiin jo viime viikko, ja niin kauan kun vaan ei jouduta liian lähelle muita koiria, kaikki sujuu hyvin. Molemmat kävelevät remmissä nätisti ja kesyt hanhiparvetkin on jätetty rauhaan vaikka ne kovasti kiinnostavatkin. Vaikka kunnon lenkille saaressa ei pääsekään, koirat väsähtävät parin tunnin päivittäisillä remmilenkeillä kun joka puolella on niin paljon kiinnostavaa nähtävää.

Suomenlinnasta jouduttiin lähtemään perjantaina, ja kun kotona ei huvita olla katselemassa täystuhoa yhtään enempää kuin on pakko, niin ollaan viihdytty enimmäkseen luonnon helmassa. Luonnossa liikkuminen on itse asiassa tainnut olla tässä katastrofissa se isoimman masennuksen estänyt juttu – Suomenlinnassakin on tähän aikaan vuodesta niin nättiä että siitä ei voi olla nauttimatta vaikka kuinka muutn ahdistaisi.

Kopparnäsissä oltiin eka yö Suokista lähdön jälkeen, onneksi koirilla on kunnon punkkimyrkyt. Eka kuva ei esitä kaunista koivikkoa, vaan tiklejä: 😄

Voi siis arvata että harrastettu ei olla, ja kesän ryhmäpaikkakin piti perua. Voisihan sitä tietty itsekseen edes jotain rallyjuttuja puuhailla, mutta ei kyllä ole yhtään napannut. Saas nähdä päästäänkö normaaliin elämään kiinni edes syksyllä, kun ei yhtään tiedä mitä eteen tulee ja missä ollaan. Viikko sitten vietettiin vielä viimeinen ihana päivä vähän niin kuin omilla huudeilla, kun oltiin Vihtijärvellä jäljestämässä, uimassa ja eväällä koko päivän. Jäljestyskeli oli varmaan vaikein mitä ikinä, rutikuivaa ja myrskyinen tuuli. Nautittiin sitten Nooran tekemästä jäljestä ihan koko kesän edestä, ja Peippo oli täydellisen taitava harhajäljestä huolimatta.

Eilen kurvattiin takaisin Hyvinkäälle Vihdin Kokkokallion kautta:

Jotta asiat eivät olisi olleet liian helppoja, Peipolta irtosi juuri ennen kodittomiksi jäämistä toinen etukannuskynsi. Siitä tuli aluksi ihan kunnolla verta (yleensä irtoilevat ilman verenvuodatusta), ja tötteröä piti pitää päässä pari viikkoa. Onneksi se ei Peippoa liiemmin vaivaa, on niin tottunut siihen jo. Reissussa on välillä tullut annettua vähän heikommin Peipolle lisiä, mutta täytyynyt toivoa että loput kynnet pysyisivät paikoillaan.

Sorateiden virtuoosit

Peippo palautui  ennalleen Selman katoamisen aiheuttamasta alavireisyydestä aika tasan kahden viikon jälkeen, ja touhuilee taas normaalisti kotona kanniskellen irtotavaroita ja pihistellen kaikkea orgaanista ainesta syötäväksi. Yhtenä päivänä se oli syönyt osan pöydällä itämässä olleista siemenperunoista, ja toisena päivänä oli huvennut salmiakkiaski. Yölliset hyökkäilyt loppuivat myös kahden viikon jälkeen yhtäkkiä ihan kokonaan. Ihanaa että Peippo on taas vanha oma itsensä!

Operaatio Pirttimäki kesäkuntoon on alkanut myös Peipon osalta, ja tauolla Tompan osalta sen saatua näyttelystä lievän kennelyskän. Peipon kanssa pyöräileminen on hurjaa hommaa, mutta kyllä on hienoa katsoa sen menoa kun se kauhoo kilometrin pituisilla kintuillaan. Tomppa on hölkötellyt lyhyempää vajaan neljän kilsan lenkkiään omaan tahtiinsa, mutta kyllä sekin koko matkan haluaa Ravilla pysytellä. Kummankin kanssa pysähdytään välillä koskille juomaan tai kahlaamaan. Kun oma fysiikka vihdoinkin tuntuu antavan periksi, niin onhan se pitänyt hypätä pyörän selkään ilman koiriakin, ja rulliksetkin on jo kaivettu esiin. Kohta ollaan koko sakki timmissä kunnossa! 😁

Tompan kanssa pysähdyttiin valkovuokkopellolle pyörälenkin varrella.

Tompan eka näyttely vuosiin oli ja meni puolitoista viikkoa sitten, ja ilma on hellinyt siitä saakka. Arvo lähti meidän kannustusjoukoiksi, ja paluumatkalla poikettiin linnavuorelle syömään eväät ja nauttimaan maisemasta.

Tompalla näytti olevan näyttelyssä ihan mukavaa, joten ilmoitin sen jo tokaankin näyttelyyn Iittiin kesäkuun alkupuolelle. Siitä lystistä piti sitten maksaakin jo 2,50 käsittelykuluja. 😃 Jos kennelyskä loppuu kohta ehtii varoaika tulla täyteen, muutoin pitää meno perua.
Janakkalassa olin tyytyväinen arvostelun mainintaan Tompan pulskeudesta, kun olen ollut siinä uskossa että useimmat tuomarit tykkäävät läskistä (kun ei se Tomppa mikään kauhea läski kumminkaan ole) samoin iloitsin korkeasta hännänkannosta, koska se taas kertoo että ihan mukava Tompan siellä kehässä oli juosta.
10-v narttu joka on tänään hieman pulskassa kunnossa ja ei parhaassa turkissa esitetty. Hyvät mittasuhteet, riittävä raajaluusto ja runko. Kapeapiirteinen pää. Hieman vaaleat silmät. Niukasti mutta tasapainoisesti kulmautunut. Hieman korkea hännän kanto. Pehmeä ylälinja. Kohtuullinen sivuliike, ahdas edestä ja takaa. Miellytävä ja rauhallinen esiintyjä.

Pyörälenkin taukopaikalla sillan alla.

Lammella pesivät joutsenet hyökkäsivät vaikka koitettiin pysytellä kaukana niistä.


​Kamala ja kaunis kevät sai vielä viime viikolla lisää synkkiä pilviä taivaalleen kun Pirttimäessä sattui vesivahinko myyrien tehtyä talvella tuhojaan tiskikoneelle. Vahinkoa tutkittaessa löytyi muutakin kosteutta, ja nyt odotellaan että tuhojen laajuus selviää. Normaalielämää ei elellä ainakaan koko kesänä, joten harrastusrintamallakin taatusti hiljenee. Jospa saataisiin edes liikuttua reilusti ja nautittua arjen pienistä asioista vaikka mieli meinaakin välillä vetää vähän matalaksi.