Yö ulkona

Lauantaina vietettiin Suomen Ladun ”nuku yö ulkona” -päivää. Keksin onneksi Valkealammilta ihan loistavan leiripaikan kriteereillä ei muita lähistöllä, auton saa lähelle telttaa, ja kaunis rantamaisema. Kun tultiin, rannalta oli juuri lähdössä kanootillinen väkeä (tuli ihan tutustuttuakin), mutta muutoin ei nähty koko reissun aikana ketään. Keskellä yötä vieressä kulkevaa pientä metsätietä pitkin ajoi auto, ja silloin mielessä kyllä kävi että otinko telttaan väärän koiran, kun Selma ja Tomppa nukkuivat autossa ja Peippo teltassa.

Selma ehdotteli tapansa mukaan joka käänteessä, että sitä  keppiäkin voisi veteen heittää.

Peippo oli kyllä hyvä retkikaveri; alkuhämmennyksen jälkeen se asettui teltassa paikalleen kuin tatti, ja pieniä hälytyksiäkin tuli vain alkuyöstä pari + se ohi ajanut auto josta hälyttivät ensiksi autossa yöpyjät. Peippohan nyt tahtoo olla siellä missä minäkin, joten arvelinkin etukäteen että jos sillä ei satu olemaan ahtaan paikan kammoa, niin yö sujuu hyvin. Ilta- ja aamulenkeillä nautiskeltiin Etelä-Suomen kauneimmista maisemista järven reunaa kulkevalla harjulla ja illalla istuttiin katselemassa tyyntä järveä. Kiva reissu, mutta kyllä autossa on mukavampi yöpyä kuin yhden hengen teltassa, ainakin näin alkukesästä kun linnut vielä tykkäävät laulella.

Suurin osa teltan vaarnoista puuttui, ja Peipon teki tietenkin mieli kiskoa ylös kaikki tilalle laittamani puukepit. 😀

Yhden maissa yöllä joutsenet olivat hiljenneet ja oli täysin tyyntä.

Sosiaaliulkoilut Peipon kanssa ollaan siirretty melkein kokonaan Rantapuistoon. Siellä on tosi nättiä, melkein aina tarpeeksi erinäköisiä ja -kokoisia koiria (ja skeittareita, sikapossuja ja kaljoittelijoita), ja jos on sopiva keli ja jono niin palkaksi saadaan vielä banaanipehmistäkin. Vaikka käytöksessä on välillä tullut pieniä takapakkeja, ja eteneminen on ollut ihan kauhean hidasta tällaiselle hätähousulle, niin kyllä vaan on ollut kiva viime aikoina käyskennellä Peipon kanssa puistossa. Kovin lähelle ei vielä kaikkia koiria uskalleta, mutta joinain päivinä saatan antaa Peipon katsellakin (siis ei tosiaankaan tuijottaa) ohikulkevia välinpitämättömiä koiria.

Viime viikolla joku pikkukoira alkoi rähistä Peipolle ja Peippo aikoi vastata – ja siinä samassa se muisti mitä pitikään tehdä, ja tuli iloisesti kontaktiin. Kyllä tuli niin hyvä mieli! Jospa tottelemisen ja siitä saatavan palkan ja hyväksynnän aiheuttama mielihyvä alkaisi pikkuhiljaa ajaa enemmän ja enemmän kiihtymisen aikaansaamien ihanien sävärien ohi. Hillityn käytöksen saisi varmaan aikaan pelkällä kurilla / pelolla / tarpeellisella määrällä fyysisiä pakotteita, mutta ilman tuota Peipon iloista ja rentoa oloa ja omaa hyvää mieltä. Totella tietenkin täytyy, ja taatusti otan Peippoa tarvittaessa kovempaakin, mutta onneksi pitkään aikaan ei ole tarvinnut, eikä tietenkään tarvitsekaan niin kauan kun osaan ennakoida ja olla ylittämättä Peipon sietorajaa. Voi kun tähän olisi vaan uskonut tarpeeksi jo silloin monta vuotta sitten, eikä kuunnellut hyväksi tarkoitettuja neuvoja.

Banaanipehmistä – meidän molempien lempparia. 😀

Anna lisää!

Kääk, kimalainen!

Hyvä oli mieli ja mielentila viime viikon Sannan kurssillakin, ja taisi olla ekoja kertoja kun sovinnollinen mieli ei samalla tarkoittanut liian matalaa virettä. Ei se vire nytkään missään pilvissä ollut, mutta reippaasti tehtiin kokonaisina liikkeinä ohjattu, seuruu, ja kaukot. Ja saatiin Sannalta kovasti kehuja. Kaukoja ollaan tehty monta viikkoa sarjat sekä aamu- että iltaruoalle, ja näköjään se alkaa tuottaa tulosta. Oman vuoron jälkeen laitoin Peipon vielä pk-paikkikseen, ja siihenkin saatiin sopivasti ohikulkenut koirahäiriö. Lopun kimppapaikkiksessakin Peippo oli rento, mutta samalla se myös viihdytti itseään katselemalla sinne tänne ja kirputtamalla kyynäriään. Se kyllä kirputti niitä vuoroakin odotellessa, olisiko kuitenkin voinut olla jotain sijaistoimintoa, kun kipeäkään se ei oikein voi olla kun on ollut monta päivää kipulääkekuurilla.

Ralleihin pääsi itsellekin vähän yllätykseksi muori-osasto, kummatkin samalle tunnille. Juuri ja juuri se Selmakin kykeni odottamaan kun tein Tompan kanssa, vaikka oli se kuulemma totellut käskyjä siellä seinään kytkettynäkin. 😃 Ja ihanaahan se oli päästä Selman kanssa tekemään, se oli ihan parhaimmillaan ja samalla myös kovin leppoisalla tuulella ja selvästi tosi onnellinen kun pääsi ”oikeisiin” treeneihin. Ainoa paha paikka oli kun tehtiin kontaktiharkkaa häiriköitynä, ja Päivi tuli Selman mielestä ihan liian lähelle namiensa kanssa. Kiltistihän se Selma oli, mutta silmät kyllä pyörivät päässä. Tomppa nyt sitten oli Tomppa, välillä hommat sen kanssa tuntuvat tuommoisissa ohjatuissa koulutuksissa vähän tervanjuonnilta, enkä tiedä ovatko ne hyödyksi vai haitaksi. Kyllähän sekin teki osin tosi kivasti vaikka sitä selvästi välillä vähän jännitti – pitäisi muistaa aina vaan vaihtaa päälle Tomppa-suodin kun sen kanssa harkkailee.

Jäljellä on käyty tasan kerran, kun eilen tehtiin lyhyt sadekeliominaisuuksien tsekki. Muutama sata metriä puolitoista tuntia lionnutta jälkeä sujui Peipolta ihan hyvin, ja janakin oli vaihteeksi tosi hyvä. Ainokainen keppi tarkennettiin nopsaan. Vielä kun päästäisiin jäljelle niin, että kuivaan maahan tallatulle jäljelle sataisi vähän reilummin, ja sitten lisäksi ihan kunnon kaatosateeseen. Lienee se aamulla tehdylle jäljelle porottava aurinko kuitenkin kaikkein haastavin jäljestyskeli.

 

Kesätouhuja

Kesäkauden rallyt alkoivat, ja ihan kuin innostus siihenkin lajiin nostaisi taas pikkuhiljaa päätään. Muut treenaavat kausittain sitä mikä on tarpeen ja missä on tulossa koekausi, me näemmä harkkaillaan sitä mikä milloinkin sattuu huvittamaan. 🙂 Tomppa on kyllä ilmoitettu heinäkuussa oleviin omiin kisoihin, sen kanssa vaan ei olla ihan kauheasti ehditty puuhata. Aika ei tunnu riittävän mihinkään vaikka valoisaakin on pitkälle yöhön asti, ja vielä pitäisi sinnitellä useampi viikko ennen kesälaitumia. 

Lue loppuun

Suurisuo ja Hakoisten linnavuori

Kaikkien paitsi Tompan jaloissa on viime aikoina ollut sanomista, mutta kun mieli veti silti retkelle, niin piti keksiä joku kiva kohde läheltä missä ei tarvitsisi kauhean paljoa kävellä. Tällä kertaa päätettiin siis suunnata kauniita maalaisteitä pitkin pohjoiseen kohti Janakkalaa.

Lue loppuun

Kutsumaton vieras ja muita tykytyksiä

Hulinaa on taas riittänyt, sekä järjestettyä että vähän yllättävämpääkin. Muuten sitten sitä meidän tavallista; terveyshuolia, käytöspohdintaa, vähän sitä sun tätä lajia ja tavallista arkimeininkiäkin. Kategoriavalikkoon ”saatiin” uudeksi alakategoriaksi nivelrikko. Ihan oman diagnoosin perusteella, mutta todennäköisesti nappiin arvattuna kuitenkin. 

Lue loppuun

Rähinöintiä kevät-yössä

Peippo aiheuttaa taas unettomia öitä – tällä kertaa ihan konkreettisesti. Sillähän oli varmaan melkein parivuotiaaksi saakka tapana rähinöidä öisin, ja nyt näyttää siltä että tapa on palannut. Se siis herää yöllä, törmää unenpöpperössä omasta mielestään johonkin kauheaan petoon olkkarissa, ja ennen aivoja päälle kytkeytyy hyökkäysvaihde. Parissa vuodessa se kai tottui siihen että Tomppa ja Velmu olivat öisin olohuoneessa ja hiljeni, mutta nyt kun sieltä silloin tällöin löytyy yllärinä Selma, on rähinöinti taas alkanut. Selmalle se ei siis onneksi rähise, ja hiljenee tietysti heti kun ne aivot alkavat taas toimia. Onneksi nuo pystykorvat ovat myös tottuneet Peipon outouksiin, vaikka eihän se tietenkään kenestäkään kivaa ole herätä syvimmästä unesta kauheaan rähinään. Aika mielenkiintoista käytöstä, vaikka noinhan se tietty reagoi kaikkeen yllättävään ihan päiväsaikaankin. Luojan kiitos Peippo ei hortoile ihan joka yö, ja Selmakin löytyy monesti edelleen samasta sängystä.

o o o

Keväisin pitää aina etsiä uusia lenkkimaastoja. Tänä vuonna ollaan löydetty erityisen kauniita reittejä.

Treenailtukin ollaan parin viikon aikana sitä sun tätä, ja kyllä kannatti julkisesti huhuilla jälkiseuraa kun tänä keväänä ollaan tehty enemmän vieraita jälkiä kuin omia. Ja kaikki ovat olleet vielä eri ihmisten tekemiä! Edellistiistaina piti jälleen koittaa tehdä Peipolle itse se helpompi jälki. 😂 Ihan putkeen ei homma vieläkään mennyt, kun 600 metrin jäljestä eka puolisko oli ihan kauheaa haahuilua, ja aina kun jälki tuntui löytyvän, se katosi uudelleen. Juuri kun olin aikeissa ottaa Peipolta rensselit pois ja viedä sen autoon, maasto muuttui ja Peippo pääsi kunnolla jäljen imuun, ja kuin ihmeen kautta kaikki kepitkin taas löytyivät. Alkupuoli jäljestä oli kosteaa rahkasammalmättäikköä, ja loppupuoli hiukan heinäpohjaista kangasta. Pari kertaa tuolla ollaan ennenkin oltu ja sama haahuilu huomattu, tosin muistin sen vasta ajaessa. Tuommoista pohjaa pitää siis harkata jatkossa paljon, mutta ei ehkä ihan tuommoisella jäljellä kuin nyt, kun lyhyehkö jälki – siis se ”helppo” – sisälsi peräti neljä piikkiä.

Maanantaina päästiin taas vieraalle jäljelle, kun Noora teki Peipolle jäljen takametsään. Vieraassa paikassa toisen ohjeistaminen on tosi vaikeaa, ja jäljestä tuli tällä kertaa neliö jonka kulmat olivat piikkejä, ja jälki loppui tosi lähelle lähtösivua. Eipä näyttänyt haittaavan yhtään, en tiedä miten lähellä jäljen sivujen pitäisi olla toisiaan että se alkaisi haitata. Veikkaisin muutamaa metriä, tuulen suunnasta tietty riippuen. Jälki kävi kääntymässä hiekkakuopan pohjalla, jonne en ikinä itse ole uskaltautunut. Ei siellä reunamilla ihan paljasta hiekkaa ollut, joten sen puoleen siinäkään ei ollut mitään ongelmaa, vaan Peippo jäljesti rinteen mennen tullen oikein hyvin. Siinä se taas nähtiin että ei tarvitse olla turhan varovainen, kyllä se kohtuullisen kokeneen jälkikoiran nenä vaan on ihmeellinen kapistus. Jana oli ihan surkea, mutta lieventävänä asianhaarana onneksi se, että Peippo taatusti tiesi jo lähetettäessä että mihin suuntaan se jälki kulkee, kun se tuosta kohtaa ei oikein muualle voi kulkeakaan. Tällä kertaa jäljellä (300 m?) oli vain yksi keppi, joka tarkennettiin heti hienosti.

Kotimetsässä ollaan käyty harkiten, kevät on tuonut taas ihmiset ja irtokoirat sankoin joukoin ulkoilemaan.

o o o

Eka eväsretki meidän lempparilammelle. Lämpimänä kevät-iltana tarkeni istuskella pitkään vanhalla unohdetulla laiturilla.

Viime viikon keskiviikkotokoissa katsottiin Peipon hyppyongelmaa, jonka myös Nina arveli olevan oikeasti kapulaongelma. Hyppääminen parani vähän kun tehtiin harkka jossa juostiin kentän päästä päähän kiertäen siivekkeet ja hyppy oli siinä välissä, mutta en kyllä Peippoa laukalle saanut vaikka juoksin sitä karkuun. Ainoastaan pallon perään se meni laukalla kapula suussa. Nyt sitten pitäisi keksiä hauskoja juttuja joissa Peipon saa kapulan kanssa kunnolla vauhtiin. Ollaan testailtu tätä nyt vähän lenkillelähtöspurteissa, ja toimiihan se aika kviasti, kunhan saadaan tarttumaan sama tottikseenkin. Varmaan ei haittaa (tai toivottavasti) vaikka alettaisiin lisäksi taistelemaan tuolla pienemmälläkin kapulalla. Onneksi kapula on Peipolle kuitenkin tosi mieluinen, eikä mitään vastenmielisyysongelmaa onneksi ole.
Sitten siirryttiin ongelmasta toiseen, eli tunnariin. Varpu käpälöi kapulat, ja peräti neljännellä yrittämällä Peippo toi omansa heti ja varmasti. Vähän piti sitä kovistellakin asiasta, liekö se auttanut. Nina arveli ongelman olevan vieraiden hajujen lisäksi liikaa nostattavassa takapalkassa, mutta enpä tiedä. Eipä se auta kuin harkata paljon ja muistaa hajustuttaa kapuloita ahkerasti. Uskon kyllä että se siitä kohta loksahtaa kohdilleen.
Paikkikset olivat hyvät, pk-versiossa se kyllä äänsi pari kertaa että mielentilassa olisi vähän petraamista, rivissä Sydin vieressä meni hyvin vaikka olin ulkona piilossa.

Tämän viikon tokoissa, ja samalla kevään viimeisissä, tehtiin ”koetottis”. Väliaidasta otettiin pala pois että päästiin tekemään eteenmenokin, ja seuraamiskaaviokin mahtui kentälle sitten kerrankin kokonaan. Paitsi että Peiposta oli tosi kummaa mennä aidan ”läpi”, ja se selvästi hämmentyi. Josta tietty hämmennyin itsekin, ja säädettiin aika tavalla. Jäävät olivat hyvät, a-noudon Peippo palautti hypyn kautta. Ja muistutus taas itselle, että olisi aika mennä harjoittelemaan ihan vaan sitä heittämistä! Eteenmeno oli hyvä, mutta valmisteleva osuus kauhea kun Peippo bongasi pallonsa. Kyllä me tuolla räpellyksellä oltaisiin kuitenkin se 70 pistettä saatu, joten ehkä tässä voisi kohta alkaa turhauttamaan itseään puhelimen tuuttausta kuuntelemalla.

Tuonne ne menivät! Paitsi irtokoiria, metsissä vilisee nyt kauriita, jänöjä ja muitakin metsäneläimiä. Niin kauan kuin Tomppa on kiinni, ei niiden suhteen onneksi ole hätäpäivää.

o o o

Hiukan ollaan lisäksi tokoiltu ja ralleiltukin, lenkkeilty ja uimakausikin vihdoin avattu. Peippo on päässyt myös vähän juoksemaan pyörän vierellä, ja se on sen mielestä ihan huippuhommaa. Itse en kyllä erityisemmin touhusta perusta, kun varsinkin eka kilometri on aika hasardia. Onneksi meidän kyläteillä on tosi vähän liikennettä.

o o o

Viikko sitten oli Peipon korvalääkäri. Ei tarvinnut tähystää (eli rauhoittaa), joten luustokuvat jäi vieläkin saamatta. Kukkaro kuitenkin kiitti, ja koska korvakäytävätkin olivat kuulemma kuin ”vauvan peppu” eikä hiivaakaan ekan kerran Peipon elämässä löytynyt yhtään, niin eipä voi valittaa. Korvalehdessä todettiin bakteeritulehdus, ja lääkkeeksi saatiin antibioottia ja kortisonia sisältävät tipat. Se, mistä tulehdus on tullut onkin sitten toinen juttu. Uusiutumisen kannalta olisi kiva selitys se, että korvasta pestessä putkahtanut roska on ärsyttänyt rapsuttamaan korvaa, joka on sitten auennut ja tulehtunut. Kuulostaa ainakin ihan uskottavalta. Nyt viikon hoidon jälkeen korva alkaa näyttää paremmalle, mutta ei se terve vieläkään ole. Sitkeä vaiva. 😦

Sunnuntaina saatiin vieraita, ja käytiin pari kieppiä metsässä ja uimassa päälle. Jaksan aina olla niin iloinen siitä, kun Selmakin voi olla mukana touhuissa kahvipöytää myöden ihan kuin ”normaali” koira konsanaan. Kun Selman luottamuksen on kerran ansainnut, niin sen kanssa saa olla huoletta. 🙂

Puurijärvi – Isosuo

Puurijärven lintutorni on Pohjoismaiden korkeimpia torneja.

Lauantaina poikettiin koko joukkion kanssa Sastamalanreissulta Puurijärvi-Isosuon kansallispuistoon. Isosuolle ehdittiin vasta kuuden jälkeen, joten siellä oli ihanan rauhallista, ja Puurijärvellä ei sitten kahdeksan maissa ollutkaan enää ketään muita. Viimeksi olen käynyt Isosuolla 15 vuotta sitten, ja luultavasti vieläpä noilla samoilla pitkoksillakin, ne kun olivat nyt tosi pahasti lahonneet. Ehjin nilkoin ja tassuin kuitenkin selvittiin, ja pitkältä matkalta puita oli onneksi jo uusittukin.

Matkalla Isosuon lintutornille

Tomppa ja Selma pääsivät käppäilemään lyhyen, 1,6 kilometrin lintutornin kierroksen, ja Peippo pääsi padolle ja kiipeämään Mutilahden torniin, jossa oli niin jyrkät ja kapeat portaat että pelkäsin että Peippo ei enää pääse alas. Hyvin pääsi, tosin en ole ihan varma kävelikö se ne vaiko vieri, tassut kävivät ainakin nopeaan. Padolla oli kaunista, ja kun siellä ei vielä ollut karjaa, päästin Peiponkin hetkeksi irti. Paluumatkalla käveltiin vielä vähän syvemmälle suolle, mutta ilta oli niin pitkällä että toiselle puolelle ei tällä kertaa ehditty.

Puurijärvelle mukaan pääsi Tomppa. Parkkikselta 18 metrin korkuiselle lintutornille oli matkaa vain alle kilometri, ja puolivälissä oli lisäksi tanssilavan kokoinen näköalatasanne. Tasanteelle oli esteetön kulku, ja kävikin mielessä että miten ihana olisi ollut kaapata täti vanhainkodista matkaan ja kärrätä vielä kerran katsomaan auringonlaskua lintujärvelle.

Näköalatasanne

Puurijärven laidunalue ja lintutorni

Lintutornille mentiin lehmälaitumen läpi, ja onneksi aidan piuhoissa ei ollut vielä sähköä, Tomppa olisi muuten saanut tällit. Laidunalue oli ihan Puurijärven rannassa, ja reitti tornille oli tosi nätti. Torni oli niin korkea että Tomppa sai jäädä odottelemaan tukevasti maankamaralle, ja itsekin välttelin rappusissa maahan katsomista. Näköala olikin sitten ihan huikea, joten taas kannatti uhmata korkeanpaikankammoa.

Parasta reissussa oli Mutilahden pato ja Puurijärven torni, jonka olen edellisellä reissulla ohittanut siksi kun siellä ei ole varsinaisesti käveltävää. Muistelisin että Isosuon toisella laidalla olevalla nuotiopaikalla on myös nättiä, täytyy ehkä käydä verestämässä jossain vaiheessa.

Peippo odottaa Mutilahden tornin keskitasanteella. Mukavaa kun on retkikaveri, jota ei pienet kiipeämiset huimaa. 🙂

Mutilahden lintutornista on näkymä padolle.

Isosuon lintutornista

o o o

Treenitkin pitää vielä päivittää. Virven kurssin päätöskerralla liikkeinä olivat tunnari, ruutu ja paikkikset. Tunnarissa kävi eka yrittämällä fiba ja toi väärän, toinen yritys oli hyvä. Pitäisi muistaa joka viikko pyytää vieraita ihmisiä käpälöimään meidän keppejä, että päästäisiin useammin harjoittelemaan vieraita hajuja. Ruutukaan ei ihan nappiin mennyt, mutta saatiin kuitenkin aikaiseksi hyviä toistoja, ja lähileikkikin onnistui hyvin. Paikkis tehtiin ensin PK-paikkiksena, ja sitten oman vuoron lopuksi Virven Viktorin kanssa. Peipolle oli ihan kauhea paikka, kun yht’äkkiä tuli vieras koira tyhjälle kentälle, mutta nopeasti se onneksi sai hermonsa suht hallintaan, ja paikallaolo piilossa oli hyvä. Sen jälkeen vielä tepasteltiin peräkanaa ympäri kenttää Viktorin kanssa, kun Peipolle on tosi vaikeaa jos joku kulkee sen takana. Ja niinhän kokeessa kehään mennessä useimmiten ikävä kyllä tapahtuu.

Kevään mittaan olen kuullut monenkin eri ihmisen sanovan että liioittelen Peipon hankaluutta, ja saanut kehuja siitä miten kuuliainen se on ja miten hyvin hallinnassa. Peipon kanssa on tehty hirveästi töitä, ja osaan jo hyvin arvioida mihin se pystyy ja mihin ei, enkä tietenkään halua ylittää sen kanssa rähinöintikynnystä – mikä on ihan turhan matala edelleen. Paitsi että se on muille epäreilua jos joku rähinöi, meiltä loppuisivat myös treenikaverit hyvin nopeasti jos en olisi sen kanssa varovainen. Kokeessahan on sitten vielä paljon vaikeampi kontrolloida tilanteita, ja kun päälle lisätään oma jännitys, niin ihan vielä ei voittajaan uskalleta mennä vaikka Virve sinne meitä jo patistikin. Peippo kuitenkin kiihtyy edelleen tosi paljon vieraista koirista, eikä hallinta ole omaan makuun vielä läheskään tarpeeksi hyvä. Mistään luottamuspulastahan ei ole kysymys, eihän voi sanoa ettei koiraan voi luottaa jos kerran etukäteen tietää että tietyt tilanteet ovat sille vaikeita.

o o o

Keskiviikkotokoissa oli taas niin kivaa, että harmitti ihan kun en ottanut kesäksi paikkaa. Tehtiin tunnaria (Kati hajusti ja Nina liikkuroi), kaukoja Nina takapalkkaamassa ja yksi hieno ruutu targetille. Peippo on ollut koko kevään ihan hurjan hyvässä moodissa, kyllä sen kanssa vaan on kiva treenata silloin kun se on kunnossa ja hyvävointinen!

o o o

Torstaina saatiin neljäs peräkkäinen vieras jälki, kun Essi ja Mari kävivät. Ajattelin että tehdään Peipolle lyhyt ja helppo jälki, kun edellinen oli niin työläs, mutta jäljenteossa kävikin pieni fiba ja siitä tuli muodoltaan tosi kapea laatikko. Kun ei olla kokeisiin juuri nyt menossa niin ajettiin se kuitenkin pois, ja luulen että puolivälin jälkeen tullut hukka johtui ennemminkin polulla olleesta harhasta kuin jäljen muodosta. Mutta taas siis hetkeksi eksyttiin! Vaikka on tosi kiva, että Peippo osaa hienosti etsiä itsensä takaisin jäljelle – nytkin se eteni takajälkeä niin pitkälle että risteyskohta vanhempaan eli oikeaan jälkeen tuli vastaan – niin olisi kiva jos vaihteeksi pysyttäisiin koko matka jäljellä. Keppejä oli vain yksi kun jäljentekijä oli ajatellut tekevänsä meille uuden jäljen, ja se siis löydettiin kyllä. Tämän vuoden kahdeksasta jäljestä vain yhdeltä on jäänyt keppejä löytymättä!

o o o

Perjantaina Peippo kävi osteopaatilla oman mielenrauhani vuoksi, ja kaikki oli enemmän tai vähemmän kunnossa. Se sama vasen nivunen jumitti, mutta ei mitenkään hirveästi. Käynti oli kyllä rahan ja vaivan arvoinen, kun 45 minuuttia puhuttiin ihmisten ja koirien selkävaivoista, core-hysterian turhuudesta, ja siitä että ylenmääräinen varominen ja hoitaminen on enemmän tai vähemmän turhaa. Kaikilla fyssareilla, hierojilla sun muilla on aina omat mielipiteet, mutta mieluiten tietenkin ostan tämän. Jerry sanoi myös, että jos riviin laitetaan viisi alan ammattilaista ja käsketään tutkia koira, kaikki löytävät eri viat. No, tästä voidaan päätellä että ollaan hyvässä hoidossa, kun meidän hieroja, fysioterapeutti ja osteopaatti ovat kaikki bonganneet tuon saman nivusjumin.

Peipolla on ollut hyppäämisessä vähän epävarmuutta lähinnä kapulan kanssa palatessa, mutta niin kuin vähän arvelinkin niin epävarmuus johtunee enimmäkseen päästä eikä fysiikasta. Nyt voidaan siis kuitenkin alkaa tätäkin työstää ihan reilusti kun kerran Peippo on fyysisesti kunnossa. Luulen että kapula suussa hyppäämisen vaikeus voi johtua myös huonosta otteesta. Katsotaan miten saadaan hommaa etenemään.

o o o

Kerrankin sain eteenmenopallon piilotetuksi niin hyvin, että Peipolla ei ollut mitään hajua liikkeestä ennen kuin lähetin sen. Ihan hyvin siis näköjään irtoaa ilman virittelyjäkin.

Lauantain reissulla poikettiin Peipon kanssa Kirstulaan tekemään noutoa isolla kapulallla, jäävät ja paikallaolo. Ekan kerran pitkästä aikaa tuli tosi hyvä fiilis, semmoinen että kyllä me tää osataan. Sunnuntaina tehtiin sitten Järvenpäässä melkein kaikki loput, eli a-nouto ja eteenmeno, vähän seuraamista, pikkuisen jääviä, ja 7 minuutin paikallaolo. Vaikka Peippo on klipattu, se tuntui kärsivän aika paljon nopeasti lämmenneestä (taisi olla peräti 15° 😀 ) ilmasta. En halua edes kuvitella miten kuumissaan se olisi siinä pitkässä karvassaan, kyllä tuo sen klippaaminen oli taas ihan paikallaan.

Lyhyt video pallorallin loppupäästä. Tätä ennen oli jo jokunen kierros vedetty. 🙂 Sattuneesta syystä me ei harkata eteenmenoa ellei kenttä ole tyhjä.

o o o

Tylsempiä juttuja on sitten se, että Peipolla on ensi perjantaina lääkäri. Epäilen, että sillä on joku roska korvassa, kun se ravistelee ja rapsuttaa nimenomaan sitä tervettä vasenta korvaa. Pesut ja lääkkeet eivät auta, tosin luulen että yhdellä huljuttelulla korvasta putkahti pieni korrenpalanen.

Karkali, kilari ja viikon treenit

Tiistain tokokurssi aloitettiin jäävillä, eli me tehtiin ällää. Taas saatiin maininta hitaudesta (istumisessa), mutta luulen että en hirveästi siihen takerru, Peippo kun nyt vaan on iso ja kömpelö. Kaukokäskyt menivät niin kuin nyt menevät, eli seiso-maa ja istu-maa ovat edelleenkin vaiheessa. Sen verran ryhdistäydyin kotona, että kokeilin niihin takapalkkaa, ja varsinkin seiso-maa tuntuisi menevän paremmin näin. Virven ohjeena oli painonsiirrot niin että Peippo eli ehdi kuin vähän nousta kun se jo käsketään takaisin maahan, ja näytti sekin toimivan – en vaan haluaisi missään tapauksessa Peipon oppivan jojoilemaan. Lopuksi tehtiin ohjattu takapalkalla, siinä ei sen kummempaa.

o o o

Keskiviikkotokot jätettiiin väliin kun Selma sairastui tiistaina johonkin vatsapöpöön. Se oli tosi huonovointinen ja tavaraa tuli molemmista päistä, mutta vesi onneksi maistui ja pysyi ekan illan jälkeen sisälläkin. Torstaina aamusta ruoka jo maittoi ja se jaksoi hyvin tehdä reilun tunnin lenkinkin, joten ajattelin sen olevan jo ihan kunnossa. Iltaruoka ei sitten ollutkaan taas maistunut, ja tappeluksihan se meni kun Tomppa oli ilmeisesti mennyt kärkkymään Selman annosta omansa syötyään. Yli viiteen vuoteen nuo samanikäiset nartut eivät ole tapelleet, ja toivottavasti eivät jatkossakaan sitä enää harrasta. Nytkin ääntä oli enemmän kuin toimintaa, ja vain Tompan silmän päälle tuli pieni patti, mutta tottahan oma peukalo oli jätettävä väliin koiria erotellessa. Pitää nyt jättää Tomppaa taas vähän vähemmälle huomiolle, kun olen ennenkin huomannut että ylimääräinen huomio saa sen kuvittelemaan itsestään helposti liikoja.

o o o

Perjantaina päästiin jäljelle Jerryn kanssa. Peipon jälki oli tuoreehko ja lyhyt; kolmisensataa metriä ja kaksi kulmaa. Jana oli surkea ja ajamaankin lähti jotenkin vähän epävarmasti, mutta kyllähän ne kepit sieltä löytyivät. Toka eli vika keppi oli hakkuujätteiden seassa, sitä piti hetki paikannella.

o o o

Lämmin ja aurinkoinen (ja kyinen!) lauantai vietettiin Lohjalla. Ensin päästiin Pian tekemälle jäljelle, ja päälle mentiin vielä pellolle. Peipon jälki vanheni pullansyönnin aikana lähemmäs kolme tuntia. Jana lähti ylös jyrkkää kallioista mäkeä niin että heti alkuun oli omat reidet hapoilla, ja reitti jatkui vanhaa kuusimetsää kallioiden välissä ja päällä. Pieni pätkä paljaampaa kalliota sekä kohta jossa alusta oli pelkkää kuivaa lehteä tuottivat hankaluuksia, ja tuossa jälkimmäisessä lehtikohdassa jälki sitten pääsi hukkumaan. Samoilla main oli piikki, ja Peippo taisi pitkän epävarman etsimisen jälkeen oikaista piikin toiselle sivulle. Molemmat kepit kuitenkin löytyivät, ja luulen että harjoitus oli hyvinkin opiksi. Maasto oli vaikeaa, kun jo pelkät jyrkät mäet ovat meille harvinaista herkkua. Kokemusta tuli siis oikeastaan kolmesta hankalasta maastojutusta, ja toivottavasti tuli taas myös vähän lisää uskoa siihen, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, töitä tekemällä se kadonnutkin jälki aina löytyy.

Loppupään silmukka on oikeasti piikki – kallioiden katveessa sovellus keksi omiaan.

o o o

Iltapäivästä kurvattiin Lohjan toiselle puolelle Karkaliin. Luultavasti osuttiin paikalle vuoden kauneimpana päivänä: oli kevään eka oikeasti lämmin päivä, miljoonat vuokot ihan parhaimmillaan ja tuomissa heleänvihreät hiirenkorvat. Ilahduin kun kartta näytti että niemen kiertävällä kuuden kilometrin reitillä on kiertosuunta, mutta totuus oli kyllä ihan toinen ja ihmiset tuntuivat kävelevän edestakaisin niemen toista, helpompikulkuista reunaa. Onneksi nyt ei kuitenkaan kauhean kovaa tungosta ollut ja hyvin mahduttiin joukkoon. Yhdessä kohdassa oli pakko pyytää pitkospuilla istuneita ihmisiä nousemaan ylös siksi että päästiin ohi, kun ei tehnyt mieli ohittaa ihan hipoen vieraiden ihmisten naamoja Selman kanssa. Näyttivät kovin loukkantuneille moisesta röyhkeästä pyynnöstä, mutta kun kiertääkään ei voinut. 😀

Karkali on luonnonpuisto, eikä siellä saa poiketa edes polulta syrjään. Selma kulki koko reissun fleksissä, ja kyllä vaan käyvät hyvin retkikoirista nämä kaikki muutoin remmissä ei-niin-hyväntapaiset koirat. Pitkospuiden väleissä oli tosi isot raot, ja ensimmäisillä pitkoksilla pelkäsin että Selma murtaa niissä tassunsa kun ei meinannut millään osua lankuille, mutta oppi onneksi nopeasti kulkemaan turvallisesti. Muita koiria ei nähty koko parituntisen reissun aikana.

Heti alkumatkasta päästiin nättiin vuokkojen peittämään lehtoon. Tunnelma oli ihan epätodellinen kun kuljettiin vastavaloon auringon siivilöityessä hiirenkorvien läpi ja maan ollessa sinisenä vuokoista. Sini- ja valkovuokkojen lisäksi kukassa olivat imikät, kiurunkannukset, linnunsilmät ja keltavuokot. Maassa oli lisäksi paljon sammalen ja kääpien peittämiä lahopuita. Lehtometsien välissä oli myös hiukan kallioita ja vanhaa kuusimetsää, joten tylsäksi ei maisema käynyt – ihan kuin tuommoiseen kukkaloistoon nyt voisikaan kyllästyä. Kun päivä oli kuuma, oli kiva että polku kulki kummallakin puolella niemeä välillä myös rantaa pitkin, ja Selma pääsi juomaan ja kahlaamaan.

Karkali oli juuri niin hieno kuin kuvittelinkin, ja varmaan tulee lähdettyä sinne uudelleenkin. Voisi kuvitella että myös ruska-aikaan tuolla on todella kaunista.

Paluumatkalla Torholan luolan parkkipaikalla oli ihan tyhjää, joten Peippokin pääsi sen verran jaloittelemaan että kipaistiin vielä lenkki sinnekin.