Kuvia Vallisaaresta

Viimeisenä Suomenlinna-viikonloppuna heinäkuun alussa piti vielä lähteä käymään Vallisaaressa, kun kerrankin oli hyvä tilaisuus. Sinne olisi voinut ottaa koirankin mukaan, mutta Peippoa en edes harkinnut ottavani, ja lopulta Tomppakin jäi sitten kotiin. Keli oli aika kolea ja tuulinen vaikka aurinko paistoikin, joten kohtuullisen rauhassa sai kiertää sekä Kuninkaansaaren että Vallisaaren. Lehtometsissä ja rannoilla oli tosi kaunista, Kunkkusaaressa tosin olin jo muutaman kerran käynytkin silloin kun se oli vielä suljettu. Poluilta ei saanut poistua, ja iso osa Vallisaaresta on kokonaan kiellettyä aluetta, mutta kaikki luvalliset paikat kiertäen trackeriin kertyi kuitenkin kahdeksan kilometriä.

Mainokset

Saarikesä

Länsi-Mustasaaren kallioilla

Aurinko laskee koirapuiston taakse

Vieläkään ei olla päästy takaisin kotiin, mutta kaiken stressin ja hankaluuden ohessa ollaan karvakorvien kanssa vietetty aika mahtavaa ja erilaista kesää. Vaikka iso ylläriremontti on edelleen tosi paska juttu, siitä poiki paljon hyviä asioita, ja ennen kaikkea se sai pysähtymään ja miettimään että mitä sitä oikein loppuelämältään toivoisi. Paljon on tullut tavattua uusia kivoja ihmisiä, huomattua millainen onni on että on ystäviä, ollaan päästy kokeilemaan ihan erilaista elämäntapaa kerrostalossa, reissattu siellä täällä ja nukuttu milloin missäkin puskassa.

Suomenlinnan kotitalo. Miten nopeasti voikaan kotiutua jonnekin! Tänä kesänä on pitänyt muutenkin hyvin paikkaansa sanonta ”koti on siellä missä koirat ovat”. 😊

Kun mentiin saareen, sireenit lopettelivat kukintaa ja ukonpalot aloittelivat. Puolivälissä kukkivat ruusut, ja kun lähdettiin pois, tuoksuivat lehmukset ja jasmikkeet. Ja aina vaan oli kaunista.

Aika Suomenlinnassa  jää varmaan ikuisiksi ajoiksi mieleen. Ei voisi kuvitella terapeuttisempaa paikkaa olla evakossa, ja täysin erilaisena ja kaukana kotoa olevana paikkana siellä saattoi hyvin hetkeksi unohtaa murheensa. Kävelyillä ollessa saarelaiset ja osa turisteistakin tervehtivät, joka paikassa oli kaunista ja säästä riippuen maisema oli aina uusi. Kesyt hanhet olivat hauskoja niin kauan kun ne eivät liikaa provosoineet Peippoa, ja meriharakoita katsellessa tuli aina hyvälle tuulelle. Koiratkin tuntuivat viihtyvän yllättävän hyvin – uskoakseni ne olivat työpäivien ajan ihan hissun kissun, ja oppivat nopeasti säännöt ulos lähtemiseen ja remmeissä kulkemiseen. Peipon koira-ahdistus ei kyllä neljässä viikossa muuttunut miksikään, mutta onneksi aina oli tilaa väistellä kunhan varoi mottiinjäämistä.

Iltasoiton jälkeen alkoi olla rauhallista. Jos ei oltu yhdeksältä lenkillä, trumpetin ääni kuului avoimesta keittiön ikkunasta.

Aurinkoa ottamassa Länskärillä.

Kuninkaanportilla ennen päivän turistiryntäystä

Omat lempipaikat ja -reitit löytyivät nopeasti – rutiineiden syntymistä ei näemmä voi välttää. Aamuisin ja aamupäivisin saari oli melkein tyhjä, ja silloin vallattiin aina eteläisimmät vallitukset. Ruuhka-aikaan nautittiin Länsi-Mustasaaren hiljaisista kallioista. Kaunein paikka saarella taitaa olla kuitenkin Piperin puisto (josta löytyy kuva edellisessä postauksessa). Kaikki saaret kiertämällä sai tehtyä noin kahdeksan kilometrin lenkin, ja käveltyä tuli tosi paljon. Molemmat koirat laihtuivat alkukesän aikana, tosin saamatta jääneillä treeninameilla saattaa olla osuutta asiaan.

Jopa lautoista löytyi nopeasti suosikki, ja oli aina kiva reissata töihin kauniilla puusisustaisella Suomenlinna II:lla.

Kustaanmiekka aamulla.

Aika monta tuulista tai melkein myrskyistä päivää osui kohdalle saaressaoloaikana.

Kun kerran melkein kaupungissa oltiin, oli tarkoituksena käydä läpi Suomenlinnan museot ja näyttelyt. Projekti jäi ihan kesken kun töissäkin piti käydä, ja ehdin käydä vain nukkemuseossa, sotamuseossa ja tullimuseossa puoli kierrosta kun piti mennä mennä pelastamaan roskisten takana odotellut Tomppa roskakuskilta. 😁 Lelumuseo oli tosi hieno, sota ei aiheena jaksa ihan niin paljoa kiehtoa. Suurin osa nukeista taisi olla 1800-luvulta, paljon oli myös muita leluja eri vuosikymmeniltä, mukaanlukien oma lapsuuteni. 😱

Suomenlinnassa on peräti kaksi koirapuistoa, joihin ei Peipon kanssa tietenkään ollut mitään asiaa. Aitaamattomassa kalliopuistossa käytiin sen sijaan Tompan kanssa etsimässä kallion kaiverrus, jonka muistin nähneeni siellä noin 15 vuotta sitten Huiman kanssa käydessä. Ja sieltähän se löytyi: ”meri on rauha, ja nyt se on minussa”. Niinpä!

Tomppa aika varmasti Suomen kauneimmassa koirapuistossa.

Harvinainen tyyni ilta.

Lauttarantaan piti monesti kulkea vähän kiertäen lehmuskäytävää pitkin. Pahimman potutuksen aikaan siellä tuli aina olo että asiat kyllä järjestyvät.

Toivotaan, että päästään vielä joskus takaisin Suomenlinnaan ihan oikealle lomalle!

o o o

Jokunen kerta piti ajaa auto lauttaan ja käydä Hyvinkäällä, ja juhannusta vietettiin nahkapoikien kanssa. Peipolle tuli vähän ankeampi juhannus kun se piti pitää pojista erossa, mutta Tomppa nautti pitkästä aikaa pihalla lojumisesta täysin siemauksin.

Näköalapaikkahan se piti juhannuksenakin etsiä. 😀

 

Elämä heittelee

20180526_175701

Nukarinkoskella ennen kotoa lähtöä

Viimeiset kaksi viikkoa on ollut melkoista pyöritystä. Kosteusvauriorempan lopullinen laajuus, hinta tai aikataulu ei ole vieläkään selvillä, ja ollaan koirien kanssa oltu irtolaisina sekä teltassa että muiden nurkissa (mistä olen älyttömän kiitollinen!). Pahinta hommassa kaiken muun epävarmuuden lisäksi on, kun kukaan ei oikein näytä haluavan ottaa hommasta minkäänlaista vastuuta. Ei auta kuin koittaa olla ahdistumatta liikaa ja odottaa päivä kerrallaan että homma alkaa selvitä edes johonkin suuntaan.

Onni onnettomuudessa on että koko porukka tykätään telttailla, ja koirien sopeutuminen vieraisiin talouksiin on ollut mutkatonta – vaikka tajusinkin että Peippo ei ole tätä ennen ollut ikinä edes kylässä missään! Remppamiehet on otettu vastaan ystävällisesti (Tomppa) tai suhteellisen välinpitämättömästi (Peippo). Vieraiden asuntojen äänille ei juurikaan ole haukuttu, mikä on tosi kiva kun edessä on vielä reilu kolmen viikon evakkoaika Suomenlinnassa.

Suokissa oltiin jo viime viikko, ja niin kauan kun vaan ei jouduta liian lähelle muita koiria, kaikki sujuu hyvin. Molemmat kävelevät remmissä nätisti ja kesyt hanhiparvetkin on jätetty rauhaan vaikka ne kovasti kiinnostavatkin. Vaikka kunnon lenkille saaressa ei pääsekään, koirat väsähtävät parin tunnin päivittäisillä remmilenkeillä kun joka puolella on niin paljon kiinnostavaa nähtävää.

Suomenlinnasta jouduttiin lähtemään perjantaina, ja kun kotona ei huvita olla katselemassa täystuhoa yhtään enempää kuin on pakko, niin ollaan viihdytty enimmäkseen luonnon helmassa. Luonnossa liikkuminen on itse asiassa tainnut olla tässä katastrofissa se isoimman masennuksen estänyt juttu – Suomenlinnassakin on tähän aikaan vuodesta niin nättiä että siitä ei voi olla nauttimatta vaikka kuinka muutn ahdistaisi.

Kopparnäsissä oltiin eka yö Suokista lähdön jälkeen, onneksi koirilla on kunnon punkkimyrkyt. Eka kuva ei esitä kaunista koivikkoa, vaan tiklejä: 😄

Voi siis arvata että harrastettu ei olla, ja kesän ryhmäpaikkakin piti perua. Voisihan sitä tietty itsekseen edes jotain rallyjuttuja puuhailla, mutta ei kyllä ole yhtään napannut. Saas nähdä päästäänkö normaaliin elämään kiinni edes syksyllä, kun ei yhtään tiedä mitä eteen tulee ja missä ollaan. Viikko sitten vietettiin vielä viimeinen ihana päivä vähän niin kuin omilla huudeilla, kun oltiin Vihtijärvellä jäljestämässä, uimassa ja eväällä koko päivän. Jäljestyskeli oli varmaan vaikein mitä ikinä, rutikuivaa ja myrskyinen tuuli. Nautittiin sitten Nooran tekemästä jäljestä ihan koko kesän edestä, ja Peippo oli täydellisen taitava harhajäljestä huolimatta.

Eilen kurvattiin takaisin Hyvinkäälle Vihdin Kokkokallion kautta:

Jotta asiat eivät olisi olleet liian helppoja, Peipolta irtosi juuri ennen kodittomiksi jäämistä toinen etukannuskynsi. Siitä tuli aluksi ihan kunnolla verta (yleensä irtoilevat ilman verenvuodatusta), ja tötteröä piti pitää päässä pari viikkoa. Onneksi se ei Peippoa liiemmin vaivaa, on niin tottunut siihen jo. Reissussa on välillä tullut annettua vähän heikommin Peipolle lisiä, mutta täytyynyt toivoa että loput kynnet pysyisivät paikoillaan.

Sorateiden virtuoosit

Peippo palautui  ennalleen Selman katoamisen aiheuttamasta alavireisyydestä aika tasan kahden viikon jälkeen, ja touhuilee taas normaalisti kotona kanniskellen irtotavaroita ja pihistellen kaikkea orgaanista ainesta syötäväksi. Yhtenä päivänä se oli syönyt osan pöydällä itämässä olleista siemenperunoista, ja toisena päivänä oli huvennut salmiakkiaski. Yölliset hyökkäilyt loppuivat myös kahden viikon jälkeen yhtäkkiä ihan kokonaan. Ihanaa että Peippo on taas vanha oma itsensä!

Operaatio Pirttimäki kesäkuntoon on alkanut myös Peipon osalta, ja tauolla Tompan osalta sen saatua näyttelystä lievän kennelyskän. Peipon kanssa pyöräileminen on hurjaa hommaa, mutta kyllä on hienoa katsoa sen menoa kun se kauhoo kilometrin pituisilla kintuillaan. Tomppa on hölkötellyt lyhyempää vajaan neljän kilsan lenkkiään omaan tahtiinsa, mutta kyllä sekin koko matkan haluaa Ravilla pysytellä. Kummankin kanssa pysähdytään välillä koskille juomaan tai kahlaamaan. Kun oma fysiikka vihdoinkin tuntuu antavan periksi, niin onhan se pitänyt hypätä pyörän selkään ilman koiriakin, ja rulliksetkin on jo kaivettu esiin. Kohta ollaan koko sakki timmissä kunnossa! 😁

Tompan kanssa pysähdyttiin valkovuokkopellolle pyörälenkin varrella.

Tompan eka näyttely vuosiin oli ja meni puolitoista viikkoa sitten, ja ilma on hellinyt siitä saakka. Arvo lähti meidän kannustusjoukoiksi, ja paluumatkalla poikettiin linnavuorelle syömään eväät ja nauttimaan maisemasta.

Tompalla näytti olevan näyttelyssä ihan mukavaa, joten ilmoitin sen jo tokaankin näyttelyyn Iittiin kesäkuun alkupuolelle. Siitä lystistä piti sitten maksaakin jo 2,50 käsittelykuluja. 😃 Jos kennelyskä loppuu kohta ehtii varoaika tulla täyteen, muutoin pitää meno perua.
Janakkalassa olin tyytyväinen arvostelun mainintaan Tompan pulskeudesta, kun olen ollut siinä uskossa että useimmat tuomarit tykkäävät läskistä (kun ei se Tomppa mikään kauhea läski kumminkaan ole) samoin iloitsin korkeasta hännänkannosta, koska se taas kertoo että ihan mukava Tompan siellä kehässä oli juosta.
10-v narttu joka on tänään hieman pulskassa kunnossa ja ei parhaassa turkissa esitetty. Hyvät mittasuhteet, riittävä raajaluusto ja runko. Kapeapiirteinen pää. Hieman vaaleat silmät. Niukasti mutta tasapainoisesti kulmautunut. Hieman korkea hännän kanto. Pehmeä ylälinja. Kohtuullinen sivuliike, ahdas edestä ja takaa. Miellytävä ja rauhallinen esiintyjä.

Pyörälenkin taukopaikalla sillan alla.

Lammella pesivät joutsenet hyökkäsivät vaikka koitettiin pysytellä kaukana niistä.


​Kamala ja kaunis kevät sai vielä viime viikolla lisää synkkiä pilviä taivaalleen kun Pirttimäessä sattui vesivahinko myyrien tehtyä talvella tuhojaan tiskikoneelle. Vahinkoa tutkittaessa löytyi muutakin kosteutta, ja nyt odotellaan että tuhojen laajuus selviää. Normaalielämää ei elellä ainakaan koko kesänä, joten harrastusrintamallakin taatusti hiljenee. Jospa saataisiin edes liikuttua reilusti ja nautittua arjen pienistä asioista vaikka mieli meinaakin välillä vetää vähän matalaksi.

Peippo masentuu

Vappuaattona Karkalissa

Puolitoista viikkoa ollaan oltu ilman Selmaa, ja vastoin kaikkia odotuksia Peipolle iski alakulo kun kaveri hävisi. Onhan se tietenkin tottunut olemaan päivät Selman kanssa kahdestaan, ja Selma oli se joka aina kertoi mitä pitää tehdä ja mihin reagoida, ja oli varmaan myös Peipon tuki ja turva.

Ulkona Peippo on ihan normaali, mutta sisällä se vain haluaisi nukkua tiukalla kiepillä, ja silloin kun se on jalkeilla, se on melkein koko ajan häntä koipien välissä. Öisin se on taas saanut lähtöjä sängystä, yhtä yötä lukuunottamatta se on joka yö sännännyt kesken unien täydessä taisteluvalmiudessa olohuoneeseen yhdestä nejään kertaan yössä. Stressistä se sitten kai johtuu. Vaikka Peippo öisin säntäileekin, se on kiltisti ottanut sängyssä Selman paikan ja nukkuu yöt tiiviisti kainalossa. ❤

Muutoin elämä kahden koiran kanssa on kauhean helppoa ja rauhallista, ja Tomppa osallistuu touhuihin ehkä vähän entistä enemmän kun silläkin on nyt enemmän tilaa. Molempien kanssa ollaan verijäljestetty ja Peippo on myös avannut esineruutu- ja metsäjälkikauden. Tomppa on ihan polleana kun pääsee jäljelle, Peipon pään päällä leijaili sen sijaan useampiakin kysymysmerkkejä kun se ekan kerran vietiin verijäljelle. Paitsi se että jälki oli sotkettu, myös kaksi välillä rinnan kulkevaa jälkeä ja pengotut sammalet selvästi ihmetyttivät. Eiköhän tuohonkin muutamassa kerrassa jonkinlainen rutiini saada. Tomppa ei ole vielä kertaakaan alkanut syödä kaatoa, mutta Peipon mielestä oli ihan mahtavaa kun jäljeltä kerrankin löytyi loppupalkka jossa oli vähän pidemmäksi aikaa syötävää. 😄

Ralleissa ollaan käyty Nurmijärvellä, ja lisäksi Ihahin epiksissä Arvon kanssa. Epiksissä oli kauhea sadekeli ja Peippoa palelsi kun sen piti odottaa häkissä vuoroa, mutta muutoin kisoissa oli ihanan vähän koiria ja saatiin tehtyä kelpo harkka. Käytösruutukoira oli levoton, ja olin jo etukäteen päättänyt tehdä sen vieressä olevan puolenvaihdon jo edellisellä kyltillä, kun muutoin olisi pitänyt kiepauttaa Peippo oikealta vasemmalle takaa ihan sen vieraan koiran syliin, enkä semmoisia riskejä halua ottaa. Tästä siis -10, ja lisäksi alussa piti uusia kun Peippo ei ollut kuulolla. Lisäksi kerättiin pari miinus-ykköstä, jonka jälkeen ihan kivasti pisteitä vielä jäikin. En palkannut Peippoa radalla kun olen ollut huomaavinani että sillä ei saada mitään lisäarvoa suoritukseen, tarkoitus oli nyt vaan vahvistaa rutiinia rata-käytösruutu-seuraaminen häkille-> jackpot. Vaikka Peippo olikin taas vähän löysä, se paransi loppua kohden, eikä minusta ottanut varsinaisesti ympäristöstä häiriötä.

Vapunpäivää vietettiin metsässä, grillailtiin ja jäljestettiin koko päivä.

Hierojallakin Peippo ehti tässä välissä käydä, ja kuten arvelin, se sai melkein puhtaat paperit. Jee! Kireyksiä oli tottakai, mutta kipeä se ei taaskaan ollut kuin toisen puolen rintalihaksesta. Kun sen kynnet ovat lisäksi ihan parhaassa kunnossa mitä ovat koskaan olleet, ja korvistakin vain oikea töhnii ihan vähän, niin kylläpä se onkin kerrankin ihan huippukunnossa. Voi kun tästä saataisiin nyt nauttia oikein pitkään!

Itse alan jo sopeutua siihen ettei Selmaa enää ole, ja osaan jo laskea lenkeilläkin vain kahteen. Luopuminen oli ehkä vähäsen helpompaa kun sitä oli jo tehty niin kauan, mutta ikävähän sitä Selmaa tietenkin on. Parin etäpäivän jälkeen ajattelin että pystyn jo olemaan avokonttorissa itkemättä, mutta kun työpöydällä odotti työkavereiden kukka ja kortti kauniine runoineen, aukesivat hanat taas. Osalla työkavereista on koira, osalla ei, mutta ihanasti ne koirattomatkin onneksi ymmärtävät. Olen niin iloinen että Kata oli löytänyt Sirkka Turkan runon, joka on ihan selvästi kirjoitettu juuri meille:

Selma, pikku koira, kuule vielä
kukkaset vain vähän taipuivat kun kuljimme,
kurjet, joutsenet harmaine lapsineen,
olimme vähän kettuja.
Koiranputket jonossa, niin että ensin
oli äiti, sitten äiti, sitten
vihainen isä.

Syksy tuli, Selma, tuli lumi korkea
kuin korvat ja pää, tulivat
kantohanget, hirvenpettäjät.
Kuljet kanssani yhä pitkin pakkastalvea,
kulkee hassu hymysi, hautasi.
Pitkin jäisiä jokia vain me hassut
kohti koirien kirkkoa, ketun enkeleitä.

Sirkka Turkka, kokoelmasta Niin kovaa se tuuli löi

Selma 14.7.2008 – 24.4.2018

”…Ja minä materialisti
joka ei usko luvattuun taivaaseen
yhdellekään ihmiselle,
tälle koiralle, ja kaikille koirille
kyllä, uskon taivaaseen,
jonne minä en pääse,
mutta se odottaa minua
viuhkahäntä heiluen,
jotta minulla tullessani olisi ystäviä.

Iloinen, iloinen, iloinen,
kuten koirat osaavat olla onnellisia,
vailla mitään muuta,
hävyttömän luonnon ehdottomuudella.
Ei hyvästejä koiralleni joka on kuollut,
välillämme ei ole eikä ollut valheita.
Se meni jo ja minä hautasin sen,
ja siinä kaikki.”

(Pablo Neruda)

o o o

Tuli siis aika lunastaa Selmalle annetut lupaukset ja päästää se pois kun sillä oli vielä elämänilo tallella. Nyt se uinailee Huiman vieressä kuusen alla. Niin kovin kiitollinen että meidän tiet kohtasivat, ja että sain pitää Selman näinkin kauan. Nuku Selma-kulta rauhassa. ❤

Kisaharkkaa Lohjan kisoissa

Peippo on juuri kuullut pääsevänsä parturiin.

Peippo pääsi eilen taas talviturkistaan. Tykkäsin tuosta sen karvaisesta lookista missä pää oli siistitty, ja yritinkin ensin klipata sille viilennysraidat ja vielä ohennuksenkin takkukammalla, mutta kun kuuma oli aina vaan, niin muu ei auttanut kuin tarttua trimmeriin. Harmi, mutta niin paksua aluvilla paikoin oli, etten ihmettele että oli hiki. Tänä keväänä ekan kerran myös selän karva oli jotenkin kumman hamppuista. Eikä haittaa yhtään jos parturoinnilla saataisiin vähän lisää virtaakin.

o o o

Peipon kanssa käytiin lauantaina harkkailemassa Lohjan kisoissa. Hallissa oli ihanan paljon tilaa sekä kehässä että odotusalueella, eikä meistä kummankaan pinna kiristynyt missään vaiheessa. Kun reissuseuraakin oli omasta takaa mukana, oli tunnelma melkeinpä leppoisa – aina siihen saakka kun näin radalla olevan houkutuksen. En ole ihan varma oliko tuo enää edes täysin hyvän muaun mukainen kun moni koira selvästi pelkäsi ja väisti voimakkaasti; houkutuksena oli siis häkissä tuijottava aika oikean näköinen pehmobortsu, joka piti vielä ohittaa kaksi kertaa niin että koira hipoi häkkiä, ja yksi kerta niin että ohjaaja oli välissä. Arvasin heti että meille napsahtaa tästä reissusta nolla, ja niinhän siinä sitten kävikin. Tulostaso kolmessa ylimmässä luokassa oli ihan naurettava, avoimen luokan koirista taisi peräti 14/18 saada nollatuloksen.

Voi olla että meillä olisi ollut vireongelmia omasta takaakin, mutta Peippo kyllä bongasi koirahäkin heti lähdöstä, vaikka käytösruudun koiraa se ei noteerannut ollenkaan. Teki se joitain ihan ok-pätkiäkin, eikä meno ehkä ihan niin huonolle tuntunut kuin mitä vikapisteluettelo näytti. Rata oli tähän astisista voi-kisoista vaikein, siinä oli peräti kolme puolenvaihtoa, joista kaksi ne kaikkein vaikeimmat, eli molemmat täyskäännös samaan suuntaan niin että koira kääntyy ohjaajaa kohti. Oikean puolen seuruuta oli aika paljon, luojan kiitos ei sentään enää pujotteluja tai spiraaleita siihen päälle. Yksi tehtävä oli ihan rehellinen -10 kun Peippo ei häkin jälkeen pystynyt pyörähtämään, peruutuksessa se oli kuulemma pysähtynyt ja oma vika askel liian lyhyt, ja toinen puolta vaihtava käännös eriaikainen (siinä häkin nurkilla taas). Yhdessä eteentulossa häkin lähellä Peippo pyörähti, ja se uusittiin. Houkutuksesta tuli sentään vain Peipolle yksi kontrollivirhe kun sijaistoimintona nuuskaisi mennessään toisena häiriönä ollutta ruokakuppia, ja itselle -3 kovasta komentamisesta kun sanoin ”seuraa” vähän painokkaammin. 😀

Yhtään en tykkää keräillä huonoja tuloksia, mutta kyllä nyt on tässä suhteessa pipoa löysättävä jos kisailla aiotaan. Voi olla että kovistelemalla saisin Peiposta tuota häiriöherkkyyttä ja paineistumista pois, mutta minusta se ei vaan ole oikea tie. Kyllä homman pitäisi maistua Peipolle muutenkin ja tekemisen ajaa jännityksen edelle, sehän se olisi vähän koko homman idea. Ihan itse olen aikojen saatossa Peippoa matalaan vireeseen opettanut, ja sen verran siitä on ollutkin hyötyä että kyetään ylipäätään käymään kisoissa kun se pysyy rauhallisena eikä herkeä raivopääksi. Nyt pitäisi siis sekä opettaa sitä tekemään hommia matalammassa vireessä, että toisaalta sietämään häiriöitä ja kisatilanteen painetta paremmin. Unelmatilanteessa sitten voisi koittaa sitä virettä alkaa hilaamaan ylöspäinkin, jos jotenkin vaan mahdollista. 

Reissu oli joka tapauksessa aika kiva, ja mukava saada ajatukset välillä ihan muualle. Omakin keskittymiskyky oli kyllä jotenkin täysin hukassa, enkä meinannut millään kyetä omaksumaan rataa rataantutustumisessa. Pieni ihme siis sinänsä jo se, että en sen kummemmin radalla sössinyt. Peippo sai hengailla häkissä ja hallissa vielä avo-luokan ajan, ja kotiin päästyä se oli niin kuitti että ei suostunut tulemaan autosta ulos. Se on muutoinkin alkanut taas harrastaa tuota vanhaa tapaansa jos on ollut jotain henkisesti tai fyysisesti rasittavampaa.

Kisojen jälkeen käytiin perinteisellä suo-nollauksella koko remmin kanssa.

o o o

Kovasti Peipon voimille käy myös meidän kaupunkilenkit, ainakin jos satutaan löytämään tarpeeksi harjoitusvastustajia. Mutta kyllä vaan on ihana kulkea sen kanssa kun se löntystelee löysällä hihnalla rennosti, eikä enää ole koko ajan taisteluvalmiudessa niin kuin ennen muinoin. Vaikeiden kohtaamisten jälkeen se on hetken häntä pystyssä, mutta rauhoittuu aika nopeasti. Helpot koirat saatetaan ohittaa kauempaa jo melkein noteeraamatta. Välimatka pidetään edelleen reiluna, eli lenkkipaikoiksi valitaan vain leveitä teitä tai muutoin paikkoja missä pääsee kunnolla väistämään. Voisin kuvitella että tämä työ kantaa hedelmää kisoihinkin; jos Peipolle saisi istutettua vieraista koirista edes hiukan positiivisemman mielikuvan, niin ehkä sen ei tarvitsisi kisoissakaan ottaa niin paljoa painetta ja olla niin varuillaan.

Selman nivelrikko on lakannut ilmojen lämmettyä vaivaamasta, tai ainakin helpottanut. Pissailu vaan ei ole vähentynyt, vaan se tahtoo välillä tiputella herellä ollessaankin, ja sehän sitä kyllä vähän vaivaakin. Kurjaa kun se on muutoin niin kovin iloisen ja reippaan oloinen. 

Kun Peippoa kehuttiin kiven päälle kiipeämisestä, löytyi sieltä salamana myös kaksi mummua. 😀

Kentät alkavat olla sulia, nopeat paikkaukset piti heti käydä tekemässä.