Selma 14.7.2008 – 24.4.2018

”…Ja minä materialisti
joka ei usko luvattuun taivaaseen
yhdellekään ihmiselle,
tälle koiralle, ja kaikille koirille
kyllä, uskon taivaaseen,
jonne minä en pääse,
mutta se odottaa minua
viuhkahäntä heiluen,
jotta minulla tullessani olisi ystäviä.

Iloinen, iloinen, iloinen,
kuten koirat osaavat olla onnellisia,
vailla mitään muuta,
hävyttömän luonnon ehdottomuudella.
Ei hyvästejä koiralleni joka on kuollut,
välillämme ei ole eikä ollut valheita.
Se meni jo ja minä hautasin sen,
ja siinä kaikki.”

(Pablo Neruda)

o o o

Tuli siis aika lunastaa Selmalle annetut lupaukset ja päästää se pois kun sillä oli vielä elämänilo tallella. Nyt se uinailee Huiman vieressä kuusen alla. Niin kovin kiitollinen että meidän tiet kohtasivat, ja että sain pitää Selman näinkin kauan. Nuku Selma-kulta rauhassa. ❤

Mainokset

Kisaharkkaa Lohjan kisoissa

Peippo on juuri kuullut pääsevänsä parturiin.

Peippo pääsi eilen taas talviturkistaan. Tykkäsin tuosta sen karvaisesta lookista missä pää oli siistitty, ja yritinkin ensin klipata sille viilennysraidat ja vielä ohennuksenkin takkukammalla, mutta kun kuuma oli aina vaan, niin muu ei auttanut kuin tarttua trimmeriin. Harmi, mutta niin paksua aluvilla paikoin oli, etten ihmettele että oli hiki. Tänä keväänä ekan kerran myös selän karva oli jotenkin kumman hamppuista. Eikä haittaa yhtään jos parturoinnilla saataisiin vähän lisää virtaakin.

o o o

Peipon kanssa käytiin lauantaina harkkailemassa Lohjan kisoissa. Hallissa oli ihanan paljon tilaa sekä kehässä että odotusalueella, eikä meistä kummankaan pinna kiristynyt missään vaiheessa. Kun reissuseuraakin oli omasta takaa mukana, oli tunnelma melkeinpä leppoisa – aina siihen saakka kun näin radalla olevan houkutuksen. En ole ihan varma oliko tuo enää edes täysin hyvän muaun mukainen kun moni koira selvästi pelkäsi ja väisti voimakkaasti; houkutuksena oli siis häkissä tuijottava aika oikean näköinen pehmobortsu, joka piti vielä ohittaa kaksi kertaa niin että koira hipoi häkkiä, ja yksi kerta niin että ohjaaja oli välissä. Arvasin heti että meille napsahtaa tästä reissusta nolla, ja niinhän siinä sitten kävikin. Tulostaso kolmessa ylimmässä luokassa oli ihan naurettava, avoimen luokan koirista taisi peräti 14/18 saada nollatuloksen.

Voi olla että meillä olisi ollut vireongelmia omasta takaakin, mutta Peippo kyllä bongasi koirahäkin heti lähdöstä, vaikka käytösruudun koiraa se ei noteerannut ollenkaan. Teki se joitain ihan ok-pätkiäkin, eikä meno ehkä ihan niin huonolle tuntunut kuin mitä vikapisteluettelo näytti. Rata oli tähän astisista voi-kisoista vaikein, siinä oli peräti kolme puolenvaihtoa, joista kaksi ne kaikkein vaikeimmat, eli molemmat täyskäännös samaan suuntaan niin että koira kääntyy ohjaajaa kohti. Oikean puolen seuruuta oli aika paljon, luojan kiitos ei sentään enää pujotteluja tai spiraaleita siihen päälle. Yksi tehtävä oli ihan rehellinen -10 kun Peippo ei häkin jälkeen pystynyt pyörähtämään, peruutuksessa se oli kuulemma pysähtynyt ja oma vika askel liian lyhyt, ja toinen puolta vaihtava käännös eriaikainen (siinä häkin nurkilla taas). Yhdessä eteentulossa häkin lähellä Peippo pyörähti, ja se uusittiin. Houkutuksesta tuli sentään vain Peipolle yksi kontrollivirhe kun sijaistoimintona nuuskaisi mennessään toisena häiriönä ollutta ruokakuppia, ja itselle -3 kovasta komentamisesta kun sanoin ”seuraa” vähän painokkaammin. 😀

Yhtään en tykkää keräillä huonoja tuloksia, mutta kyllä nyt on tässä suhteessa pipoa löysättävä jos kisailla aiotaan. Voi olla että kovistelemalla saisin Peiposta tuota häiriöherkkyyttä ja paineistumista pois, mutta minusta se ei vaan ole oikea tie. Kyllä homman pitäisi maistua Peipolle muutenkin ja tekemisen ajaa jännityksen edelle, sehän se olisi vähän koko homman idea. Ihan itse olen aikojen saatossa Peippoa matalaan vireeseen opettanut, ja sen verran siitä on ollutkin hyötyä että kyetään ylipäätään käymään kisoissa kun se pysyy rauhallisena eikä herkeä raivopääksi. Nyt pitäisi siis sekä opettaa sitä tekemään hommia matalammassa vireessä, että toisaalta sietämään häiriöitä ja kisatilanteen painetta paremmin. Unelmatilanteessa sitten voisi koittaa sitä virettä alkaa hilaamaan ylöspäinkin, jos jotenkin vaan mahdollista. 

Reissu oli joka tapauksessa aika kiva, ja mukava saada ajatukset välillä ihan muualle. Omakin keskittymiskyky oli kyllä jotenkin täysin hukassa, enkä meinannut millään kyetä omaksumaan rataa rataantutustumisessa. Pieni ihme siis sinänsä jo se, että en sen kummemmin radalla sössinyt. Peippo sai hengailla häkissä ja hallissa vielä avo-luokan ajan, ja kotiin päästyä se oli niin kuitti että ei suostunut tulemaan autosta ulos. Se on muutoinkin alkanut taas harrastaa tuota vanhaa tapaansa jos on ollut jotain henkisesti tai fyysisesti rasittavampaa.

Kisojen jälkeen käytiin perinteisellä suo-nollauksella koko remmin kanssa.

o o o

Kovasti Peipon voimille käy myös meidän kaupunkilenkit, ainakin jos satutaan löytämään tarpeeksi harjoitusvastustajia. Mutta kyllä vaan on ihana kulkea sen kanssa kun se löntystelee löysällä hihnalla rennosti, eikä enää ole koko ajan taisteluvalmiudessa niin kuin ennen muinoin. Vaikeiden kohtaamisten jälkeen se on hetken häntä pystyssä, mutta rauhoittuu aika nopeasti. Helpot koirat saatetaan ohittaa kauempaa jo melkein noteeraamatta. Välimatka pidetään edelleen reiluna, eli lenkkipaikoiksi valitaan vain leveitä teitä tai muutoin paikkoja missä pääsee kunnolla väistämään. Voisin kuvitella että tämä työ kantaa hedelmää kisoihinkin; jos Peipolle saisi istutettua vieraista koirista edes hiukan positiivisemman mielikuvan, niin ehkä sen ei tarvitsisi kisoissakaan ottaa niin paljoa painetta ja olla niin varuillaan.

Selman nivelrikko on lakannut ilmojen lämmettyä vaivaamasta, tai ainakin helpottanut. Pissailu vaan ei ole vähentynyt, vaan se tahtoo välillä tiputella herellä ollessaankin, ja sehän sitä kyllä vähän vaivaakin. Kurjaa kun se on muutoin niin kovin iloisen ja reippaan oloinen. 

Kun Peippoa kehuttiin kiven päälle kiipeämisestä, löytyi sieltä salamana myös kaksi mummua. 😀

Kentät alkavat olla sulia, nopeat paikkaukset piti heti käydä tekemässä.

Huhtikuu on kuukausista julmin

Ihanaa kevättä on synkentänyt paitsi huoli Selmasta, myös tädin poismeno. Jostain syystä kaikki rakkaat kuolevat aina keväällä, oli sitten kyse koirista tai ihmisistä. Sataa ikävuotta lähentelevän ihmisen kuolema on tietenkin enemmän kuin luonnollista, mutta eihän se silti ikävää vähennä.

Surkeiden tunnelmien keskellä ollaan kuitenkin saatu nauttia myös iloisista hetkistä ja ihanista kevät-ilmoista. Selmaa on hellitty mukavalla seuralla ja tavallista runsaammilla herkuilla, ja hallillekin se pääsi harkkaamaan parinakin päivänä. Muuten ei ollakaan treenattu mitään Peiponkaan kanssa, kun nuo sinänsä ihanat talvikelit vaan ovat jatkuneet ja kausikortti hallille umpeutui jo aikaa sitten.

Kylmän kevään myötä Tomppakin on päässyt edelleen jatkamaan jääkaahailujaan, ja Heini totesikin pääsiäisenä että Tomppa on koko porukan kovakuntoisin koira. Paljon mahdollista, vaikka en kyllä yhtään käsitä missä mummu on kuntonsa hankkinut. Ehkä se vetää kuntopiiriä pihalla kaiket päivät kun olen töissä. Ihan hyvä että kuntoileekin, kun ollaan aloittamassa vielä uutta eläkeläis-uraa missinä. Tomppa täyttää 8.5. kymmenen vuotta, ja sehän tarkoittaa sitä, että se pääsee ainakin useimpiin ryhmänäyttelyihin ilmaiseksi. Itsehän en todellakaan ole vähääkään näyttelyihminen kun en koko hommaa ymmärrä oikein yhtään, mutta jos ilmaiseksi pääsee ja Tomppa tykkää niin mikäs siinä sitten.

Tauski juoksutti Tomppaa, mutta ei ihan pärjännyt nopeudessa vauhtimummolle.

Selmaa vähän tahtoo ahistaa liian läheinen turriseura, mutta ei auta kun tilaa on autossa nykyään niin vähän.

Selma jahtasi Tauskin hankeen, hiukan on pikkupojalla vielä koordinaatiossa parantamisenvaraa. 😀

Peipon miesmakuun on selvästi hiukan kypsemmät uroot, Teppo taitaa olla ainoa oman porukan ulkopuolinen koira josta se oikeasti tykkää.

Pääsiäissunnuntaina ehdittiin jäälle jo ennen aamukahdeksaa, jolloin pakkasta oli vielä yli 10 astetta.

Pääsisäismaanantaina satanut lumi teki takapihasta kauniin.

Selma vahtii nykyään pihalla jokaista kuviteltuakin risausta kaikki karvat pystyssä. Liittyyköhän sekin jotenkin sen huonontuneeseen kuntoon?

Selman kanssa käytiin nauttimassa Tuusulanjärven keväästä, kun yhtäkkiä iski hellyyskohtaus.

Selma on haistellut kevättä.

 

 

Ongelmien määrä on vakio

Ninan tunneilla ollaan tehty sekä rallia että tottista. Tottiksessa saatiin vanha ongelma ainakin hetkeksi vaihdettua uuteen, kun Peippo innostui kahden kilon kapulasta niin että ei enää suostunutkaan irrottamaan siitä. Tämä ongelma on kyllä parempi kuin se vanha kapulaällötys, ja tästä on varmaan helpompi päästä eroonkin. Ei silti, voihan se kuolleen kapulan noutaminen edelleen olla ällöä, vaikka kapulasta taisteleminen onkin kivaa. Mutta nyt on siis ainakin löydetty ihan lupaava keino kapulan saamiseksi mielenkiintoiseksi, Peipolla oli ihan superhauskaa kun se juoksi kapula suussa nojatuolin ympäri ja läpi saadakseen minut kiinni.

Ralleissa katsottiin oikean puolen juoksuseuraamisen ongelmia, ja lääkkeeksi saatiin nyt vaan paljon lyhyttä pätkää niin että itse kuljen suorassa ja suoraan. Palkkaa saa jahdata, ja palkkaajankin pitää olla tyytyväinen! Puhuttiin myös siitä että voisi olla järkevää palkata (jahdattavalla) namilla seuraamistreenin pätkät, mutta tehdä rutiini siitä että loppupalkkana tästä harjoituksesta on pallo. Edessä peruuttamisen tilanne tsekattiin, ja ihan hyvälle se jo alkaa näyttää. Ninan mielestä vaan kannattaa laittaa nami vaihdellen joko etu- tai takapalkaksi, koska jos niitä on kaksi, Peippo kuitenkin unohtaa sen takimmaisen ja sen syöminen menee lopulta säätämiseksi.

Kotielämässä koitan saada ohitusharjoituksiin taas näin kevään tullen ryhtiä, ja inspiraatioksi ostin Patricia McConnellin e-kirjan Feisty Fido. Tykkään kovasti sekä McConnellin tavasta kirjoittaa, että metodeistaankin. Amerikkalaiseksi hyvin järkevä ihminen. 😀 Kirja on ohut, hauska ja helppoa englantia, ja niin vetävä että vähän koitan hidastella sen lukemista. Ihan normaalilla vastaehdollistamisella mennään, mutta jos aiheesta on saatu aikaiseksi kirja, vaikka ohutkin, niin tuleehan siinä sitten syvennyttyä aiheeseen aika huolella. Kumma juttu että tässäkin hommassa näemmä Peipon suhteen toimii se, että kun vastaantulijasta käännetään katse pois niin siitä pitää olla ihan aidosti iloinen, pelkkä namin suuhun tunkeminen ei vielä auta. Hauskaa ja mielenkiintoista, ongelmien ratkaiseminen on kyllä koirankoulutuksen suola, vaikka en välttämättä ihan tämmöisiä ongelmia olisi kaivannutkaan. Jos nyt vaan saataisiin käydyksi kaupungilla useammin ja nähtäisiin vielä niitä koiriakin, niin jaksan edelleen uskoa että tämä tästä ainakin vähän vielä helpottaa.

 

Vuosi vierähti taas Peipon edellisestä syntymäpäivästä, ja mittariin kilahti kuudes ikävuosi. Kahden mummun lisäksi taloudessa on nyt siis myös tätikoira. Ei kyllä missään ikä vielä näy, vaikka kunto on huono niin muutoin on vähintäänkin samat vinkeet kuin aina ennenkin. Kuntoa ollaan yritetty pikku hiljaa nostaa lyhyehköillä hiihtolenkeillä niin että Peippo on saanut juosta vierellä irrallaan. Järvellä oli parina päivänä mahtava hankikanto, ja luistelusuksilla pääsi niin kovaa että Peipolla oli täysi työ pysyä mukana vauhdissa. Surettaa jo nyt lumien sulaminen, sitten Peippoa ei oikein saa missään lenkitettyä niin että se pääsisi kunnolla laukkailemaankin, kun hihnassa pyöräillessä en uskalla antaa sen mennä niin kovaa.

Tomppa ei jäiden lähdettyä saa urheilla kuin omalla pihalla, mikä on vähän kurjaa, mutta se muistutti taas joku päivä sitten että sitä ei tosiaankaan kannata pitää liikoja irrallaan. Se nimittäin bongasi jäältä variksen, jota kävi muutamaan otteeseen ajattamassa, ja kaiken huipuksi innosti lopulta Peiponkin mukaan lystinpitoon. Variksesta koirien juoksuttaminen näytti olevan hauskaa, ja kovaa kolmikko menikin. Seuraavan kerran kun Peippo bongasi tosi pitkältä variksen, se meni heti kyttäysmoodiin ja oli hilkulla ettei taas päässyt lipsahtamaan varisjahtiin, ja tänään se sitten tosiaan lipsahti. Päästiin onneksi vielä harjoittelemaan muutama toisto niin, että lähti jo perään, mutta karjaisulla kaartoi samaa vauhtia takaisin. Nyt täytyy olla sen kanssa tarkkana, tuostahan voi helposti syntyä tosi paha riesa.

Selma on päässyt juoksentelemaan poikien kanssa, ja onhan se vähän kaahaillut jäälläkin. Mitä tuulisempi keli siellä on, sen enemmän koirista löytyy vauhtia. Vaikka Selma laukkailee ja leikkii mielellään, se on edelleen köpö, ja aika käy kyllä nyt vähiin, mitään ei mahda. Yhtenä yönä heräsin taas pää pissalätäkössä – onneksi on ne kroonikkolakanat. Ihme kun Selmaa ei tunnu pienet vahingot yhtään häiritsevän. Hätäpäissäni kuvasin Selmaa vähän videollekin, onpahan ainakin joku muisto tästäkin  ihanasta keväästä sen kanssa.

 

 

Suunnitelmia

Pienen kipuilun jälkeen siivosin treenikorista tokokamat pois. Kolmen lajin ylimpien luokkien treenaaminen on vaan nyt ylivoimaista varsinkin kun ei se toko muutenkaan oikein nappaa, ja se oli luontevinta pudottaa valikoimasta ainakin toistaiseksi. Ei se tokoilun lopettaminen sinänsä juurikaan kirpaise, mutta kivoista treeniporukoista pois jääminen vähän harmittaa sen lisäksi, että ainoastaan tokon parissa ollaan saatu sitä meidän kaipaamaa vierasta koirahäiriötä. Sitä pitäisi siis joka tapauksessa keksiä jostain, tai sitten vaan käydään tokoporukassa tekemässä meidän omia juttuja, jos se vaan sopii. 

Sitten olisi vielä tämä uusi juttu, eli verijälki, jota varten tilasin jo alennusmyynnistä grippiliinankin, ja veritäydennystäkin on jo pakastimessa odottamassa lumien sulamista. Keväämmällä sitten katsotaan sekoittaako verijäljestys jotenkin Peipon pk-jäljestystä – en usko, mutta ei sekään mikään katastrofi olisi. Ja Tompan kanssa jatketaan tietty myös sen mitä ehditään ja jaksetaan.

Mistä tietää, että Peippo on ollut luvattomilla osmankäämi-apajilla? Olisi ehkä kannattanut antaa sille joku muu nimi.

Peipon hienoinen väsymys tuntuu jatkuvan edelleen, maanantaina se väsähti jo rallitreeneissäkin. Parin-kolmen viikon ajan se on kröhinyt ison osan palkkanameistaan ulos, olisiko voinut saada sitten esimerkiksi nielutulehduksen anaalimömmöjen nuolemisesta, ne kun taas ovat pari kertaa tyhjentyneet ihan itsekseen. Tuohan voisi selittää sen viimeaikaisia outoja makumieltymyksiäkin. Kurkunpää sille tekee normaalistikin tuota kröhimistä, mutta kyllä se jotenkin lisääntynytkin viime aikoina on. Jos nyt klippaamiseen saakka katsellaan meneekö väsytys itsekseen ohi, ja kipaistaan sitten lääkäriin jos ei tuosta yhtään piristy.

Ensi viikonloppuna meidän piti lähteä Peipon kanssa kisoihin, mutta peruutin osallistumisen kun näin lähtölistat. Muutama viikko sitten kisoissa oli ollut koira joka kiljui, ulvoi, haukkui ja steppasi käytösruudussa, ja sanoin silloin heti että jos se osuu joskus meidän pariksi, niin perun osallistumisen. Ja kun tuuri on huono, niin hetihän se osuma tuli, vaikka koira on vielä meitä alemmassa säkäluokassa. Mitään mieltä ei ole viedä Peippoa hankkimaan huonoja kisakokemuksia, tässä lajissa kun olisi tarkoitus päästä kisailemaan onnistuneesti vielä pitkään. Ei sillä, en kyllä Tomppaakaan veisi tuommoiseen tilanteeseen missä pitää seuruuttaa kohti ja lähelle noin isoa harjoittelematonta häiriötä – ja missäs tuommoista edes harjoittelisit. Ärsyttää, mutta ihan kiva että ei tarvinnut turhaan ajella noin pitkälle, joka kisoissahan lähtölistoja ei edes etukäteen tule. Voihan olla että tuo taannoinen käytösruutu oli koiralle poikkeus, toivotaan ainakin näin.

Harkkarintamalla ollaan edistytty aika kivasti edessä peruutuksessa. Luovutin (taas) takajalkatargetin suhteen, ja aloitettiin peruutushajoitukset luopumalla jalkojeni välissä olevasta namista. Ninan vinkistä kokeiltiin myös Peipon takana olevaa namia, ja nyt ollaan hiottu juttua niin, että toinen nami on takana ja toinen jaloissani. Näyttäisi toimivan. Oikean puolen seuruun perusasenot ovat ehkä myös paranemaan päin, huomasin vaan että korjauspyyntö ”kunnolla” toimii jo ennakointina vinon asennon korjaamisessa. 😀 Kai sitä voisi käyttääkin, mutta koska se tuntuu itsestäni vähän hölmöltä, ja käytän sitä siis monessa muussakin tilanteessa, niin yritetään päästä kuitenkin siitä eroon. Nyt siis korjaan vinot edelleen  ”kunnolla”-pyynnöllä, kehun, ja sitten uusi yritys. Kumma miten tuo vasen puoli on itsellekin helpompi opettaa, siellä en voi kuvitella että oltaisiin saatu tuommoista ongelmaa syntymään.

maanantai-rallien oheisohjelmassa oli valikoima älypelejä, ja Peiposta näytti heti tulevan oikea peliaddikti – ne vetivät puoleensa huomattavasti enemmän kuin rallirata.

Viikonloppuna tehtiin aika pitkiä lenkkejä jäällä, ja sunnuntaina Selma oli niin väsynyt ja könkkö että annoin sille kipulääkkeen. Kumma juttu kun se on koko ajan silti ihan iloinen ja touhukas. Onneksi se on nyt alkuviikosta ollut taas ihan ok, mutta taitaa olla niin että pisimmiltä lenkeiltä se pitää jatkossa jättää kotiin. 

Ahne possu

Peipon ahneus on viimeisen puolen vuoden aikana yltänyt ihan uusiin mittasuhteisiin, ja mietin jo että onko se ihan normaalia. Tytiltä varmistin viimeksi vielä Peipon läskitilanteen, ja Tytin mukaan Peippo on juuri sopivassa kunnossa. Vaakakin näytti 37 kiloa. Mutta siis, Peippo on alkanut ääntää odotellessaan ruokalautasen laskeutumista eteensä, vaikka se on aina ennen maannut keittiön pöydän alla ihan hiljaa, ja luulen että se välillä herää myös aamuyöstä narisemaan nälkäänsä. Ulkona se syö vaahteransiemenet, osmankäämien pamput, ja viimeisenä juttuna jäältä löytämänsä banaanin- ja mandariininkuoret. Onneksi sen vatsa kestää tuon ruokavalion, eikä närästä tai mitään, mutta aika erikoiselle tuntuu noin muutoin, ja tietenkin on kurjaa jos sillä on koko ajan nälkäinen olo.

Selma on nyt saanut kolme cartrophenpiikkiä, mutta sen tilanne on ennallaan. Lenkille mennessä se ontuu kymmenisen metriä ja tokenee sitten, ja aamuisin se venyy hetken sängyssä ennen kuin nousee ylös. Vauhdikkaasti se lenkkeilee ja haastaa jäällä toisia leikkimäänkin, mutta vähän huonolta taas näyttää. Onneksi minusta ei ole kovin kauaa katselemaan ontuvaa koiraa, ja Selmasta luopumistahan on tullut työstettyä jo muutama vuosi. Voi vaan olla kiitollinen että se on tähän saakka porskuttanut noinkin hyvin.

Tompan vatsapatistakin piti huolestua uudelleen, kun tutkiessani sitä vielä tajusin että ei se niin kovin kaukana nisästä itse asiassa olekaan. Ja jos se tuntuu ihan samalle kuin Peipon napatyrä, niin eihän se silloin ole irtonainen niin kuin rasvapatit on? Niin tai näin, leikkelemään ei Tomppaa kuitenkaan aleta, joten seurantalinjalle jäädään tämänkin suhteen.

o o o

Maanantain ralleissa Peippo oli taas niin Peippo. Ryhmässä oli uusi koira, jota kävin luoksetuloharjoituksessa pitämässä paikoillaan pannasta. Peippo oli kiinni seinässä, ja taisi sieltä vastalauseenkin esittää, mutta ennen kaikkea se näytti niin närkästyneeltä, että kaikki nauroivat sille. Kun lähdin kauemmas ja vieras koira teki omaa suoritustaan, Peippo makoili pää maassa puoliunessa odottamassa omaa vuoroaan, mutta heti kun Peipon vuoro tuli ja otin sen irti seinästä, sen oli pakko vielä sanoa kentän toiseen päähän vieraalle koiralle painava sana siitä että ei kannata tulla lähelle hänen emäntäänsä. Asiaa vähän kummasteltiin, mutta itse tunnen Peippoa sen verran, että tuohan oli ihan normaali juttu, ja jatkettiin kanssa vaan harkkaa muina miehinä. On se erikoinen tyyppi, ja kyllä tosi tosi tarkka minusta.

Ralliharkoissa onkin ollut taas tosi kivaa, ja Peippokin oiva treenikaveri. Jotenkin se kuitenkin tuntuu yleisesti ottaen vähän väsyneemmälle, en tiedä vaikuttaako hiukan lisääntyneet lenkkimäärät vai se että sillä on taas tuossa pitkässä turkissa koko ajan hirveä hiki. Tokotreenit olivat viimeksi vaihteeksi ihan surkeat, ainakaan Peippoa ei näemmä kannata lenkittää ennen harkkoja ettei siitä lopu viimeinenkin puhti. Taas mietin että pitääkö laittaa pillit pussiin jos en kerran saa sitä motivoitua noihin irtoamista vaativiin juttuihin, ja kun ollaan sitten molemmat ihan plääh treenien jälkeen. Vaikka Peippo noita tiettyjä liikkeitä tekisikin, niin tekeekö se siksi että haluaa, vai siksi että se on niin kiltti. Veikkaan vahvasti tuota jälkimmäistä, ja silloin ei hommassa ole ihan hirveästi mieltä. Rallitreenejä odotan etukäteen, ja jälkeenpäin ollaan molemmat Peipon kanssa yleensä aika fiiliksissä. Ja paras kehu ikinä saatiin edellisellä kerralla; Peipon seuraaminen on ”hypnoottista katseltavaa”. Sille se parhaimmillaan tuntuukin, ja siihen pyritään. Jopa oikealla olen nyt saanut tuota fiilistä hetkittäin esiin, kai sitä voisi joksikin flowksikin kutsua.

Aika erikoinen juttu on se, että toko alkaa olla muutoinkin aika tylsää ralliin verrattuna. On paljon kivempi treenata kun radat ovat aina erilaisia, liikkeitä/tehtäviä on enemmän, ja niiden yhdistelmiä loputtomiin. Viime aikoina ollaan harjoiteltukin vaikeita tehtäväyhdistelmiä, kuten putken jälkeen peruutusta, tai hypyn jälkeen liikkeestä seisomista. Houkutusta ollaan harjoiteltu vähän kaikella mitä mieleen on tullut, on ollut mahaa, verta, luuta, maksaa, lohta, tyhjää laatikkoa ja vatia, porontaljaa, ja viimeisimpänä ja vaikeimpana viime treenien marsunkakkaa. Ekan kerran oli kyllä lähellä, ettei kakkasieppo päässyt iskemään. Vielä varmaan on kaikenlaista kokeilematta, mutta tavoitteena on Nooran mukaan, että kohta meillä on koirat jotka ovat tottuneet kaikkeen Jeesuksen käärinliinoja ja Mammutin sisäelimiä myöden.

Tomppa on päässyt taas pari kertaa treeneihin mukaan, ja vaikka se on ahdistunut sekä autossa että vuoroaan odottaessa, se on tehnyt hyviä ja iloisia harkkoja. Oikean puolen jututkin tuntuvat aika hyvin loksahtaneen kohdilleen, ja eile olin ihan äimänä kun tehtiin pätkä mestariluokan rataharkkaa ihan tuosta vaan. Pitää nyt jatkossa vaan muistaa ottaa Tompalle häkki mukaan, jospa siellä olisi mukavampaa odotella.

Arvon kanssa matkattiin viime viikolla taas uuteen halliin, kun käytiin tsekkaamassa Agimesta. Ihan kiva mesta harkkoihin, mutta kisapaikkana meille ihan ehdoton nou-nou. Peipon kanssa tehtiin tällä kertaa kaikkea helppoa, jääviä ja kaukokäskyjä, ja lisäksi 2 kilon kapulan motivaatiota. Hallin keskellä oli pylväät, ja ekan kerran sain Peippoon noudossa haluamani asenteen kun annoin sen jahdata itseäni kapula suussa tolpan ympäri. Palkkavetämisessäkin se oli kerrankin ihan tosissaan, vaatii vaan vähän kekseliäisyyttä että löydetään uudelleenkin tuommoinen paikka missä pääsen sitä sopivasti karkuun.

Peippo aina ihmettelee, kun kukaan ei halua leikkiä sen kanssa. Tomppa on jo jähmettynyt kauhusta.

  

Lepoviikko

Selma on ollut jonkun aikaa vähän epäpuhdas, ja ekoilla askelilla melkein ontunut. Sopivasti maanantaina oli aika varattuna akupunktioon, ja kun edellisestä cartrophen-pistoksesta oli aikaa jo neljä kuukautta, pyysin samalla uuden kuurin. Nyt olisi tarkoitus laittaa sarja viikon välein, ja siitä eteenpäin pistos kuukaudessa. Loput piikit sain kotiin, ihan kiva ettei tarvitse joka viikko reissata Pornaisiin saakka niiden takia. Vieläkin liikkeessä näkyy epäpuhtautta, pitää katsoa muutaman piikin jälkeen tilannetta ehkä taas ihan lopullisten päätösten kannalta. Nyt Selma on ainakin ponkaissut heti reippaasti sängystä ylös, kun sillä on lähipäivinä ollut myös hiukan starttivaikeuksia aamuisin. Ja ihan iloinenhan se on onneksi ollut, liikkuu ja spurttaileekin mielellään. 

o o o

Vielä viimeviikkoinen vetonäyte Peipolta; kivasti näkee miten hiihtäjä ei osaa hiihtää Peippo ponnistaa koko massallaan lähtökiihdytykseen. Se on kyllä hauska tyyppi kun tykkää tuosta hommasta noin paljon, edessä ei ole mitään kirittäjää, eikä palkaksikaan tule kuin juustonpala taskusta.

Tiistaina sitten oli Peipon huoltopäivä, ja kyllä tulikin siitä hierontakäynnistä hyvä mieli. Kaikesta yhtäkkisestä liikunnasta huolimatta se ei ollut kipeä – jumissa kyllä, mutta melkein koko käsittelyn ajan se makoili rentona silmät puoliummessa. Aika iso ero niihin käynteihin, kun se on irvistellyt ja valittanut suureen ääneen. Voi kun tämä olisi nyt pysyvää! 

Hyvää mieltä on muutenkin riittänyt viime aikoina tavallista enemmän, kun ollaan saatu Peipon kanssa nauttia paitsi hiihtelyistä, myös kivoista treeneistä. Arvon kanssa käytiin lomaviikolla Lägillä, ja vaikka Peippo olikin vähän keskittymätön, reissu oli kiva. Sunnuntaina käytiin ekan kerran harkkaamassa Mervin kanssa mestarirataa, ja saatiin aikaiseksi tosi hyvä treeni pohdintoineen päivineen. Kiireettömät harkat näyttävät olevan kyllä tosi tärkeitä, nytkin kaksi koiraa ja kaksi tuntia oli juuri sopiva aika niin ehdittiin vähän tutkailla ja testaillakin. 

Peipon kanssa ollaan nyt paitsi hinkutettu oikeaa puolta, myös vähän harkkailtu mestariluokkaa. Tekemistä meillä on eniten oikean puolen juoksussa (hidas on aika tosi hyvä!), suorassa putkessa ja merkin erottamisessa taustakrääsästä. Myös hypynjälkeisiä asioita kannattaa harjoitella enemmänkin; kun Peippo on hyvin kuulolla niissä ei ole ongelmaa, mutta varsinkin lyhyillä kylttiväleillä tulee kiire jos koira on hiukankaan muissa maailmoissa. Houkutuksia ollaan nyt Arvon seurassa harjoiteltu ihan urakalla, on ollut raakaa luuta, naudanmahaa, savulohta, vateja, taljaa sun muuta. Uusina juttuina ollaan otettu kotona työn alle kosketuskeppi edessä puolenvaihtoa varten ja takajalkatargettia peruutusta varten. Takajalkatargetti on kyllä etujalkatargetin osaavalle Peipolle aika haastava, varsinkin kun tuntuu monesti että sen etupää ei ole yhtään tietoinen mitä sen takapää touhuaa.

Tomppa oli mukana maanantain rally-ryhmässä, ja vaikka olinkin jo vähän aikonut laittaa sen eläkkeelle, niin sehän oli niin hieno että pitää ehkä vielä harkita. Ihan yllättäen se tuntui kypsytelleen oikeanpuolen seuruuta, eikä sillä tuntunut olevan siellä yhtään huono olla. 

Peipon ja Selman lisäksi huolsin kerrankin myös itseäni, kun jäsenkorjaaja askarteli tänään kieroutunutta lantiota pari tuntia paikoilleen. Ei ihme että on ollut vähän vaikea liikkua, mutta jospa tästä nyt tulisi vihdoinkin edes kesäksi kuntoon. Pitäisi ehkä alkaa pitämään itsestäänkin vähän parempaa huolta.

Tomppa esittelee viikon teemaa; maataan ja syödään