Karkali, kilari ja viikon treenit

Tiistain tokokurssi aloitettiin jäävillä, eli me tehtiin ällää. Taas saatiin maininta hitaudesta (istumisessa), mutta luulen että en hirveästi siihen takerru, Peippo kun nyt vaan on iso ja kömpelö. Kaukokäskyt menivät niin kuin nyt menevät, eli seiso-maa ja istu-maa ovat edelleenkin vaiheessa. Sen verran ryhdistäydyin kotona, että kokeilin niihin takapalkkaa, ja varsinkin seiso-maa tuntuisi menevän paremmin näin. Virven ohjeena oli painonsiirrot niin että Peippo eli ehdi kuin vähän nousta kun se jo käsketään takaisin maahan, ja näytti sekin toimivan – en vaan haluaisi missään tapauksessa Peipon oppivan jojoilemaan. Lopuksi tehtiin ohjattu takapalkalla, siinä ei sen kummempaa.

o o o

Keskiviikkotokot jätettiiin väliin kun Selma sairastui tiistaina johonkin vatsapöpöön. Se oli tosi huonovointinen ja tavaraa tuli molemmista päistä, mutta vesi onneksi maistui ja pysyi ekan illan jälkeen sisälläkin. Torstaina aamusta ruoka jo maittoi ja se jaksoi hyvin tehdä reilun tunnin lenkinkin, joten ajattelin sen olevan jo ihan kunnossa. Iltaruoka ei sitten ollutkaan taas maistunut, ja tappeluksihan se meni kun Tomppa oli ilmeisesti mennyt kärkkymään Selman annosta omansa syötyään. Yli viiteen vuoteen nuo samanikäiset nartut eivät ole tapelleet, ja toivottavasti eivät jatkossakaan sitä enää harrasta. Nytkin ääntä oli enemmän kuin toimintaa, ja vain Tompan silmän päälle tuli pieni patti, mutta tottahan oma peukalo oli jätettävä väliin koiria erotellessa. Pitää nyt jättää Tomppaa taas vähän vähemmälle huomiolle, kun olen ennenkin huomannut että ylimääräinen huomio saa sen kuvittelemaan itsestään helposti liikoja.

o o o

Perjantaina päästiin jäljelle Jerryn kanssa. Peipon jälki oli tuoreehko ja lyhyt; kolmisensataa metriä ja kaksi kulmaa. Jana oli surkea ja ajamaankin lähti jotenkin vähän epävarmasti, mutta kyllähän ne kepit sieltä löytyivät. Toka eli vika keppi oli hakkuujätteiden seassa, sitä piti hetki paikannella.

o o o

Lämmin ja aurinkoinen (ja kyinen!) lauantai vietettiin Lohjalla. Ensin päästiin Pian tekemälle jäljelle, ja päälle mentiin vielä pellolle. Peipon jälki vanheni pullansyönnin aikana lähemmäs kolme tuntia. Jana lähti ylös jyrkkää kallioista mäkeä niin että heti alkuun oli omat reidet hapoilla, ja reitti jatkui vanhaa kuusimetsää kallioiden välissä ja päällä. Pieni pätkä paljaampaa kalliota sekä kohta jossa alusta oli pelkkää kuivaa lehteä tuottivat hankaluuksia, ja tuossa jälkimmäisessä lehtikohdassa jälki sitten pääsi hukkumaan. Samoilla main oli piikki, ja Peippo taisi pitkän epävarman etsimisen jälkeen oikaista piikin toiselle sivulle. Molemmat kepit kuitenkin löytyivät, ja luulen että harjoitus oli hyvinkin opiksi. Maasto oli vaikeaa, kun jo pelkät jyrkät mäet ovat meille harvinaista herkkua. Kokemusta tuli siis oikeastaan kolmesta hankalasta maastojutusta, ja toivottavasti tuli taas myös vähän lisää uskoa siihen, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, töitä tekemällä se kadonnutkin jälki aina löytyy.

Loppupään silmukka on oikeasti piikki – kallioiden katveessa sovellus keksi omiaan.

o o o

Iltapäivästä kurvattiin Lohjan toiselle puolelle Karkaliin. Luultavasti osuttiin paikalle vuoden kauneimpana päivänä: oli kevään eka oikeasti lämmin päivä, miljoonat vuokot ihan parhaimmillaan ja tuomissa heleänvihreät hiirenkorvat. Ilahduin kun kartta näytti että niemen kiertävällä kuuden kilometrin reitillä on kiertosuunta, mutta totuus oli kyllä ihan toinen ja ihmiset tuntuivat kävelevän edestakaisin niemen toista, helpompikulkuista reunaa. Onneksi nyt ei kuitenkaan kauhean kovaa tungosta ollut ja hyvin mahduttiin joukkoon. Yhdessä kohdassa oli pakko pyytää pitkospuilla istuneita ihmisiä nousemaan ylös siksi että päästiin ohi, kun ei tehnyt mieli ohittaa ihan hipoen vieraiden ihmisten naamoja Selman kanssa. Näyttivät kovin loukkantuneille moisesta röyhkeästä pyynnöstä, mutta kun kiertääkään ei voinut. 😀

Karkali on luonnonpuisto, eikä siellä saa poiketa edes polulta syrjään. Selma kulki koko reissun fleksissä, ja kyllä vaan käyvät hyvin retkikoirista nämä kaikki muutoin remmissä ei-niin-hyväntapaiset koirat. Pitkospuiden väleissä oli tosi isot raot, ja ensimmäisillä pitkoksilla pelkäsin että Selma murtaa niissä tassunsa kun ei meinannut millään osua lankuille, mutta oppi onneksi nopeasti kulkemaan turvallisesti. Muita koiria ei nähty koko parituntisen reissun aikana.

Heti alkumatkasta päästiin nättiin vuokkojen peittämään lehtoon. Tunnelma oli ihan epätodellinen kun kuljettiin vastavaloon auringon siivilöityessä hiirenkorvien läpi ja maan ollessa sinisenä vuokoista. Sini- ja valkovuokkojen lisäksi kukassa olivat imikät, kiurunkannukset, linnunsilmät ja keltavuokot. Maassa oli lisäksi paljon sammalen ja kääpien peittämiä lahopuita. Lehtometsien välissä oli myös hiukan kallioita ja vanhaa kuusimetsää, joten tylsäksi ei maisema käynyt – ihan kuin tuommoiseen kukkaloistoon nyt voisikaan kyllästyä. Kun päivä oli kuuma, oli kiva että polku kulki kummallakin puolella niemeä välillä myös rantaa pitkin, ja Selma pääsi juomaan ja kahlaamaan.

Karkali oli juuri niin hieno kuin kuvittelinkin, ja varmaan tulee lähdettyä sinne uudelleenkin. Voisi kuvitella että myös ruska-aikaan tuolla on todella kaunista.

Paluumatkalla Torholan luolan parkkipaikalla oli ihan tyhjää, joten Peippokin pääsi sen verran jaloittelemaan että kipaistiin vielä lenkki sinnekin.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s