Rähinöintiä kevät-yössä

Peippo aiheuttaa taas unettomia öitä – tällä kertaa ihan konkreettisesti. Sillähän oli varmaan melkein parivuotiaaksi saakka tapana rähinöidä öisin, ja nyt näyttää siltä että tapa on palannut. Se siis herää yöllä, törmää unenpöpperössä omasta mielestään johonkin kauheaan petoon olkkarissa, ja ennen aivoja päälle kytkeytyy hyökkäysvaihde. Parissa vuodessa se kai tottui siihen että Tomppa ja Velmu olivat öisin olohuoneessa ja hiljeni, mutta nyt kun sieltä silloin tällöin löytyy yllärinä Selma, on rähinöinti taas alkanut. Selmalle se ei siis onneksi rähise, ja hiljenee tietysti heti kun ne aivot alkavat taas toimia. Onneksi nuo pystykorvat ovat myös tottuneet Peipon outouksiin, vaikka eihän se tietenkään kenestäkään kivaa ole herätä syvimmästä unesta kauheaan rähinään. Aika mielenkiintoista käytöstä, vaikka noinhan se tietty reagoi kaikkeen yllättävään ihan päiväsaikaankin. Luojan kiitos Peippo ei hortoile ihan joka yö, ja Selmakin löytyy monesti edelleen samasta sängystä.

o o o

Keväisin pitää aina etsiä uusia lenkkimaastoja. Tänä vuonna ollaan löydetty erityisen kauniita reittejä.

Treenailtukin ollaan parin viikon aikana sitä sun tätä, ja kyllä kannatti julkisesti huhuilla jälkiseuraa kun tänä keväänä ollaan tehty enemmän vieraita jälkiä kuin omia. Ja kaikki ovat olleet vielä eri ihmisten tekemiä! Edellistiistaina piti jälleen koittaa tehdä Peipolle itse se helpompi jälki. 😂 Ihan putkeen ei homma vieläkään mennyt, kun 600 metrin jäljestä eka puolisko oli ihan kauheaa haahuilua, ja aina kun jälki tuntui löytyvän, se katosi uudelleen. Juuri kun olin aikeissa ottaa Peipolta rensselit pois ja viedä sen autoon, maasto muuttui ja Peippo pääsi kunnolla jäljen imuun, ja kuin ihmeen kautta kaikki kepitkin taas löytyivät. Alkupuoli jäljestä oli kosteaa rahkasammalmättäikköä, ja loppupuoli hiukan heinäpohjaista kangasta. Pari kertaa tuolla ollaan ennenkin oltu ja sama haahuilu huomattu, tosin muistin sen vasta ajaessa. Tuommoista pohjaa pitää siis harkata jatkossa paljon, mutta ei ehkä ihan tuommoisella jäljellä kuin nyt, kun lyhyehkö jälki – siis se ”helppo” – sisälsi peräti neljä piikkiä.

Maanantaina päästiin taas vieraalle jäljelle, kun Noora teki Peipolle jäljen takametsään. Vieraassa paikassa toisen ohjeistaminen on tosi vaikeaa, ja jäljestä tuli tällä kertaa neliö jonka kulmat olivat piikkejä, ja jälki loppui tosi lähelle lähtösivua. Eipä näyttänyt haittaavan yhtään, en tiedä miten lähellä jäljen sivujen pitäisi olla toisiaan että se alkaisi haitata. Veikkaisin muutamaa metriä, tuulen suunnasta tietty riippuen. Jälki kävi kääntymässä hiekkakuopan pohjalla, jonne en ikinä itse ole uskaltautunut. Ei siellä reunamilla ihan paljasta hiekkaa ollut, joten sen puoleen siinäkään ei ollut mitään ongelmaa, vaan Peippo jäljesti rinteen mennen tullen oikein hyvin. Siinä se taas nähtiin että ei tarvitse olla turhan varovainen, kyllä se kohtuullisen kokeneen jälkikoiran nenä vaan on ihmeellinen kapistus. Jana oli ihan surkea, mutta lieventävänä asianhaarana onneksi se, että Peippo taatusti tiesi jo lähetettäessä että mihin suuntaan se jälki kulkee, kun se tuosta kohtaa ei oikein muualle voi kulkeakaan. Tällä kertaa jäljellä (300 m?) oli vain yksi keppi, joka tarkennettiin heti hienosti.

Kotimetsässä ollaan käyty harkiten, kevät on tuonut taas ihmiset ja irtokoirat sankoin joukoin ulkoilemaan.

o o o

Eka eväsretki meidän lempparilammelle. Lämpimänä kevät-iltana tarkeni istuskella pitkään vanhalla unohdetulla laiturilla.

Viime viikon keskiviikkotokoissa katsottiin Peipon hyppyongelmaa, jonka myös Nina arveli olevan oikeasti kapulaongelma. Hyppääminen parani vähän kun tehtiin harkka jossa juostiin kentän päästä päähän kiertäen siivekkeet ja hyppy oli siinä välissä, mutta en kyllä Peippoa laukalle saanut vaikka juoksin sitä karkuun. Ainoastaan pallon perään se meni laukalla kapula suussa. Nyt sitten pitäisi keksiä hauskoja juttuja joissa Peipon saa kapulan kanssa kunnolla vauhtiin. Ollaan testailtu tätä nyt vähän lenkillelähtöspurteissa, ja toimiihan se aika kviasti, kunhan saadaan tarttumaan sama tottikseenkin. Varmaan ei haittaa (tai toivottavasti) vaikka alettaisiin lisäksi taistelemaan tuolla pienemmälläkin kapulalla. Onneksi kapula on Peipolle kuitenkin tosi mieluinen, eikä mitään vastenmielisyysongelmaa onneksi ole.
Sitten siirryttiin ongelmasta toiseen, eli tunnariin. Varpu käpälöi kapulat, ja peräti neljännellä yrittämällä Peippo toi omansa heti ja varmasti. Vähän piti sitä kovistellakin asiasta, liekö se auttanut. Nina arveli ongelman olevan vieraiden hajujen lisäksi liikaa nostattavassa takapalkassa, mutta enpä tiedä. Eipä se auta kuin harkata paljon ja muistaa hajustuttaa kapuloita ahkerasti. Uskon kyllä että se siitä kohta loksahtaa kohdilleen.
Paikkikset olivat hyvät, pk-versiossa se kyllä äänsi pari kertaa että mielentilassa olisi vähän petraamista, rivissä Sydin vieressä meni hyvin vaikka olin ulkona piilossa.

Tämän viikon tokoissa, ja samalla kevään viimeisissä, tehtiin ”koetottis”. Väliaidasta otettiin pala pois että päästiin tekemään eteenmenokin, ja seuraamiskaaviokin mahtui kentälle sitten kerrankin kokonaan. Paitsi että Peiposta oli tosi kummaa mennä aidan ”läpi”, ja se selvästi hämmentyi. Josta tietty hämmennyin itsekin, ja säädettiin aika tavalla. Jäävät olivat hyvät, a-noudon Peippo palautti hypyn kautta. Ja muistutus taas itselle, että olisi aika mennä harjoittelemaan ihan vaan sitä heittämistä! Eteenmeno oli hyvä, mutta valmisteleva osuus kauhea kun Peippo bongasi pallonsa. Kyllä me tuolla räpellyksellä oltaisiin kuitenkin se 70 pistettä saatu, joten ehkä tässä voisi kohta alkaa turhauttamaan itseään puhelimen tuuttausta kuuntelemalla.

Tuonne ne menivät! Paitsi irtokoiria, metsissä vilisee nyt kauriita, jänöjä ja muitakin metsäneläimiä. Niin kauan kuin Tomppa on kiinni, ei niiden suhteen onneksi ole hätäpäivää.

o o o

Hiukan ollaan lisäksi tokoiltu ja ralleiltukin, lenkkeilty ja uimakausikin vihdoin avattu. Peippo on päässyt myös vähän juoksemaan pyörän vierellä, ja se on sen mielestä ihan huippuhommaa. Itse en kyllä erityisemmin touhusta perusta, kun varsinkin eka kilometri on aika hasardia. Onneksi meidän kyläteillä on tosi vähän liikennettä.

o o o

Viikko sitten oli Peipon korvalääkäri. Ei tarvinnut tähystää (eli rauhoittaa), joten luustokuvat jäi vieläkin saamatta. Kukkaro kuitenkin kiitti, ja koska korvakäytävätkin olivat kuulemma kuin ”vauvan peppu” eikä hiivaakaan ekan kerran Peipon elämässä löytynyt yhtään, niin eipä voi valittaa. Korvalehdessä todettiin bakteeritulehdus, ja lääkkeeksi saatiin antibioottia ja kortisonia sisältävät tipat. Se, mistä tulehdus on tullut onkin sitten toinen juttu. Uusiutumisen kannalta olisi kiva selitys se, että korvasta pestessä putkahtanut roska on ärsyttänyt rapsuttamaan korvaa, joka on sitten auennut ja tulehtunut. Kuulostaa ainakin ihan uskottavalta. Nyt viikon hoidon jälkeen korva alkaa näyttää paremmalle, mutta ei se terve vieläkään ole. Sitkeä vaiva. 😦

Sunnuntaina saatiin vieraita, ja käytiin pari kieppiä metsässä ja uimassa päälle. Jaksan aina olla niin iloinen siitä, kun Selmakin voi olla mukana touhuissa kahvipöytää myöden ihan kuin ”normaali” koira konsanaan. Kun Selman luottamuksen on kerran ansainnut, niin sen kanssa saa olla huoletta. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s