Kutsumaton vieras ja muita tykytyksiä

Hulinaa on taas riittänyt, sekä järjestettyä että vähän yllättävämpääkin. Muuten sitten sitä meidän tavallista; terveyshuolia, käytöspohdintaa, vähän sitä sun tätä lajia ja tavallista arkimeininkiäkin. Kategoriavalikkoon ”saatiin” uudeksi alakategoriaksi nivelrikko. Ihan oman diagnoosin perusteella, mutta todennäköisesti nappiin arvattuna kuitenkin. 

Lauantaina käväistiin katsomassa tokon sm:iä, ja sieltä viiletettiin Sveitsiin tekemään tottista. Peippo teki ensin jäävät luoksetuloineen, sekä eteenmenon, jossa sillä oli taas seuraamisvaikeuksia. Liikkeestä seisomisessa Peippo ennakoi luoksetuloa, täytyy tehdä niitä nyt vähän säästeliäämmin ja palkata pelkästä seisomisesta. Loppuun tehtiin noudot, ja jo tasamaanouto oli vähän nihkeä. Aalle Peippo lähti hitaasti, ja palasi vielä hitaammin, eli joutui kiipeämään käytännössä vauhditta. Päälle tehtiin vielä aksamalliin eli kiritin vieressä. Illalla Peippo alkoikin sitten nuolla oikean etusen varpaita. Joko se satutti ne kiivetessään, tai sitten sillä on taas kynnet lähtemässä. Sunnuntaiyönä se lupsutti koko sängyn märäksi ja sai sitten tötterön päähänsä. Harmi, ja vielä kun piti maanantaina alkaa rimputtelemaan paikkaa kokeeseen. 😦

o o o

Sunnuntaina olin varma että vika on kynsissä, joten ei jääty kuitenkaan lepäämään laakereille, vaan tempaistiin Nykiössä reilun kilometrin jälki. Jälki kulki rinnettä ylös ja alas, maasto oli kalliota, vanhaa kuusikkoa ja kuivaa lehtipohjaa, ja paikoin työläästi kuljettavaa karsittua metsää. Kaksi tuntia jäljenteosta viileä aamupäivä oli lämmennyt toden teolla, ja luultavasti ainakin auringonpaisteisilla kallioilla jälki aika hyvin hälvennyt. Jana oli hyvä ja suora, mutta Peippo otti tämän vuoden ekan takajäljen. Näin jäljen tehtyäni että joku mies sompaili janan alkupäässä ja juuri siellä vasemmalla puolella, joten olisiko se ehkä sitten tehnyt vähän epävarmuutta.

Väsynyt mutta tyytyväinen jälkikoira kovan urakan jälkeen.

Peippo ajoi aika rauhallisesti ja tarkasteli aika paljon, kulmassa jossa jälki kääntyi polun kupeessa se lähti pätkän matkaa polulle, ja toisessa kohdassa teki vähän kauempaa koukkauksen polulle – luulisin että joku oli kulkenut siitä ihan vähän aiemmin. Itse en ollut ajaessa juurikaan kartalla, sen verran vaikeaa mäkinen vieras maasto oli hahmottaa. Muutamassa kohdassa Peippo pyöri niin että piti laskea vaijeri irti. Keskimmäinen keppi jäi, ja ihan vähän ennen vikaa eli kolmatta keppiä meinasi tulla hukka. Vähäisen sammalen ja jäkälän peittämää avokalliota oli muutama kymmenen metriä, ja Peippo ei meinannnut millään saada kiinni jäljestä vaan yritti monta kertaa alaspäin vasemmalle. Sitkeä yritys onneksi palkittiin taas ja väsynyt Peippo sai loppupalkkansa. Kyllä jäljestys vaan on kivaa, mielenkiintoista ja jännää hommaa.

Maastokarttasovellukseen saakin kätevästi nauhoitetuksi päällekäin sekä tehdyn jäljen että ajetun jäljen. Jälki loppuu siniseen palluraan. Ja varmaan tuossa on vähän epätarkkuutta ajamisen lisäksi reitin tallennuksessakin. Toivottavasti ainakin. 🙂

Jäljeltä Peippo pulahti uimaan, ja siitä sitten jatkettiin lentokentälle rally-tokoilemaan. Ajattelin että ei treenata jos Peippo näyttää yhtään haluttomalle, mutta sehän oli oikein innokas ja hyvä. Alkuviikko ollaan kyllä lepäilty, kun aloin miettiä että täytyyhän varpaiden olla kipeät jos sitä noin paljon nuollaan, vaikutti Peippo sitten miten tomeralta tahansa.

o o o

Jännitystäkin on ”rauhallisesta” elämästä huolimatta piisannut. Sunnuntai-aamuna tapahtui katastrofi, kun yhteensattumien summana Selma lipsahti ajamaan jänöä. Hetkeksi vaan, mutta tuolla fysiikalla ei paljon pupujen kanssa kannattaisi kilpaa juosta. Oltiin tulossa aamulenkiltä kotiin, ja päästin Tompan ihan kodin nurkalla irti. Peippo oli vähän matkan päässä puskassa, ja siinä samassa se jo pöläyttikin meidän muiden jalkoihin jäniksen. Tomppa lähti välittömästi perään hirveästi rääkyen, ja se oli Selmalle jo liikaa ja sekin lähti. Pelkkä jaloissa juokseva jänis on jo paha, mutta väitän että olisin saanut Selman pysäytettyä ilman mokoman porokoiran kiljumista. Ja Peippohan jäi kilttinä tyttönä paikoilleen, vaikka tokihan senkin olisi tehnyt mieli mukaan geimeihin. Selma palasi tuossa tuokiossa takaisin – vasenta etusta ontuen. Onneksi oli juuri sopivasti varattuna tiistaille hieronta ja keskiviikolle akupunktio, joten jospa oltaisiin taas tästäkin selvitty säikähdyksellä. Kyynärähän sillä ilmeisesti on kipeä kun sitä kovin nuoli, lisäksi Tytti avasi saman jalan tosi pahasti lukossa olevat varpaat ja lavan.

Kun nyt terveys-aiheisiin taas päästiin, niin Peipon korva oireilee edelleen. Lääke loppui yhdeksäntenä päivänä kun sen olisi pitänyt riittää 10 päivän kuuriin, lääkäri ei tainnut ihan ottaa huomioon Peipon korvalehtien valtavaa pinta-alaa. Nyt sitten koitetaan hoitaa muuten, ja toivotaan ettei tarvitse enää lähteä lääkäriin. Hyvin on Peipponen ainakin oppinut mitä sana ”korva” tarkoittaa, ja liukenee paikalta vähin äänin kun korvat tulevat puheeksi. 😁

Selma puolestaan on päässyt nautiskelemaan hoidostaan ihan ylen määrin, kun pääsi kahtena peräkkäisenä päivänä torkkumaan Tytin putiikkiin; ensin hierontaan ja sitten seuraavana päivänä vielä akupunktioon. Vaikka Selman vasen jalka olikin lapaan saakka kipeä, se hymisi koko hieronnan läpi puolinukuksissa. Sama meininki jatkui seuraavana päivänä akupunktiossa, ja hauskaa miten Iinakin on alkanut tykkäämään Selmasta. Onhan se ihan eri asia hoitaa valmiiksi ”kilttiä” koiraa, kuin saada ihmisiin epäluuloisesti suhtautuvan koiran luottamus. Loppunamien syöminen koppa päässä on vaan vähän hankalaa, mutta niitähän se Selmakin jo tietää odottaa. 😊

Koppa alkaa olla lähinnä huvittava lisävaruste, mutta pidetään nyt sitkeästi perinteistä kiinni.

Paitsi jänön perässä, Selma pääsi ikävä kyllä myös kirmaamaan pihalle kaivautuneen irtokoiran perässä, ja tärisi senkin episodin jälkeen taas aika tavalla. Onneksi sattui juuri sopivasti kun oltiin tekemässä lähtöä akupunktioon.
Päästin ennen Järvenpäähän lähtöä kaikki koirat takaovesta aidatulle pihalle jaloittelemaan, ja saman tien alkoi hirveä rähinä, ja kun näin keskellä jotain pientä ja mustaa, niin ajattelin että Peippo on jostain ihmeen syystä pimahtanut ja käynyt Tompan päälle. No ei ollut, vaan uhrina oli ihan vieras koira. Aika epätodellinen tunne oli kun nopeasti koitin selvittää itselleni mitä tapahtuu, mutta siinä vaiheessa kun ehdin rynnätä – sukkasillani luonnollisesti – ulos, tytöt olivat jo tajunneet että uhri on kovasti alistuva vanhempi uros, ja Peippo ja Tomppa oli helppo heivata siitä aidan toiselle puolen. Selma, joka tykkää yleensä uroksista, piti vierailijalle vielä pienen puhuttelun siitä, kannattaako toisten pihoille tulla. Kylläpä säikäytti, ja säikäytti sekin että tuleeko omille tappelu kun kävivät niin kovin kuumana. Harmi Tompalle että itselläni sattui olemaan etäpäivä, Tomppa kyllä varmaan olisi mielellään huolinut itselleen seuraa päiväksi.

Väsyneenä ja huonotuulisena ei olisi tehnyt yhtään mieli lähteä räntäsateisiin tokotreeneihin. Talvitakki ja pitkät kalsarit olivat tarpeen, mutta treeneihin lähteminen palkittiin paitsi sateenkaarella, myös ihan onnistuneella harkalla.

Torstaina alkoi Sannan tokokurssi, jonne mentiin vaikka edellisen päivän tokot olinkin perunut ajatellen että Peipon tassu on kipeä. Kurssi on ”kisakuntoon”-kurssi, jolla tehdään joka toinen kerta kokonaisia liikkeitä ja joka toinen kerta on häiriöharkkaa kaikki koirat yhdessä. Me tehtiin eilen palkatta seuruu, L, metallinouto ja lopuksi ohjattu niin että palkkasin seisomaanjäännistä. Siitä vapautuksella Peippo jo nytkähti oikean kapulan suuntaan, eli Nina taisi olla oikeassa siinä, että Peippo on jo oppinut että ekaksi viety kapula noudetaan. 😊

Muuten en tiennyt että olisinko ollut treenin jälkeen tyytyväinen vai pettynyt. Sain Peipon pidettyä autolta lähtien kiihtymättä, mutta se tarkoitti taas sitä, että se näytti aika varovaiselta ja otti varsinkin aluksi myös paljon häiriötä muista koirista ja ympäristöstä. Tekeminen parani kuitenkin huonon seuruun jälkeen, mutta vielä lopun paikallaolossakin se näytti epävarmalle, ja loppujuttelun aikaan se seisoi jo ihan häntä koipien välissä. Rankkaa hommaa pienelle epävarmalle pololle, mutta oli sillä varmasti tunnilla myös kivaa. Nyt näkyi vaan taas tosi hyvin se Peipon todellinen luonto – kun kiihtymisen aiheuttama vireennousu on poissa, sieltä alta pilkistää tosi varovainen pieni koira. Vaikka Peippo oli koko tunnin kovin kiltisti, tuli paikallaoloon mennessä taas tosi turhautunut olo, kun en saanut Peippoa millään ihan täysin kuulolle. Luulen, että Peippo ehtii kuolla vanhuuteen ennen kuin me päästään ilman remmiä vieraassa porukassa sinne perhanan riviin.

Näin vaan rennosti me istuskellaan vaarallisten vieraiden koirien lähellä. Välillä Peippo saattaa katsella muita, mutta jänskässä paikassa varminta on olla kontaktissa. Ja namujakin saattaa silloin saada.

Lämpiminä päivinä ollaan Peipon kanssa oltu taas ihan helisemässä kimalaisten kanssa. Ei ollut talven aikana unohtunut niiden jahtaaminen, vaan heti kun näköpiirissä pörrää jotain hyttystä isompaa, pitää asettautua valmiiksi hyökkäämään. Onneksi Peippo on tässäkin asiassa vähän kömpelö, enkä ole nähnyt sen saavan yhtään kiinni tälle vuodelle. Nuo möttiäiset sitten vaan järkyttävät mielenrauhaa myös jäljellä – tällä hetkellä mustikka kukkii ja kimalaiset pörräävät niissä. Yhden kerran sunnuntain jäljellä Peipolta meni niiden takia pasmat sekaisin, mutta ei se onneksi alkanut niitä siellä jahdata, vaan palasi muutaman metriä jälkeä takaisin ja jatkoi sitten urheasti. Mietin vaan mitä sitten jos päästäisiinkin kokeeseen, ja paikallamakuu olisi voikukkien keskellä…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s