Suurisuo ja Hakoisten linnavuori

Kaikkien paitsi Tompan jaloissa on viime aikoina ollut sanomista, mutta kun mieli veti silti retkelle, niin piti keksiä joku kiva kohde läheltä missä ei tarvitsisi kauhean paljoa kävellä. Tällä kertaa päätettiin siis suunnata kauniita maalaisteitä pitkin pohjoiseen kohti Janakkalaa.

Matka Suurisuolle oli sinänsä jo tosi kiva, Google maps ohjasi monen risteyksen kautta meidät köröttelyvauhtia suoraan Suurisuon parkkipaikalle vanhalle hiekkakuopalle. Kesä alkaa olla kauneimmillaan, ja maisemien katselun lisäksi matkalla piti pysähtyä ihastelemaan vielä pellolla loikkinutta kettuakin. Ja pysähdyttiinhän me toki myös Hikiälle tekemään Peipon kanssa esineruututreeni. 😀

Mistään ei meinannut etukäteen löytyä tietoa siitä miten pitkä suon laitamilla kiertävä pitkosreitti on, mutta se näytti kartalla sen verran lyhyeltä että päätin ottaa matkaan Tompan ja Selman, joka on ollut edelleen vähän varovaisemmalla liikutuksella. Reilu tunti suolla vietettiin, mutta matkaa kertyi Selmalle juuri sopivat 2,6 kilometriä.

Suon laitamilla kasvoi hauskaa ruovikkoa, ja itse suo oli juuri semmoinen kaunis keidassuo, jota etsittiinkin. Pitkokset tekivät suolla rinkulan, ja lisäksi keskellä kaikkein kosteimmalla kohdalla oli risteys, josta lähti vielä lyhyt umpikuja edemmäs. Risteyksessä oli penkki, jossa istuskeltiin hyvän aikaa ihan vaan ihailemassa maisemaa, kun evästauolle oli vielä vähän liian aikaista. Reilun tunnin aikana vastaan tuli yksi perhe joka oli menossa jo parkkipaikalle päin, joten ihanan rauhallistakin oli.

Suurisuolta ajeltiin Turengin läpi ja jatkettiin kolmostien kyljessä sijaitsevalle Hakoisten linnavuorelle. Ainakin kymmenen vuotta olen katsellut linnavuorta auton ikkunasta ja ajatellut että sinne pitää joskus päästä – ja jos olisin tiennyt miten upea paikka on, olisin mennyt sinne hiukan nopeammin. Ihan vuoren juurella olevalle parkkipaikalle ajettiin Hakoisten kartanon lehmuskujaa pitkin, ja yksityisomistuksessa olevaa upeaa kartanoakin pääsi kurkistelemaan samalla vähän lähempää.

Peipon kanssa kiivettiin muinaismuistolailla suojatun vuoren laelle kauniin kielontuoksuisen lehtometsän läpi. Osa matkasta kulki vanhoja kiviportaita pitkin, osa polusta oli sen verran liukkaan näköistä savimaata, että varsinkaan alaspäin ei tekisi mieli tulla sadekelillä. Jyrkimmässä paikassa pahimman pudotuksen kohdalla oli sentään puoliksi irronnut kaide.
Myös vuoren laella kasvoi lehtokasvillisuutta. Sireenit olivat jo vähän kukassa, samoin taikinamarja ja kalliokielot. Mieli tekisi mennä käymään uudelleen sitten kun villiruusu kukkii, niitä siellä oli myös tosi paljon.

Kasvillisuus oli sen verran matalaa että laelta oli hyvät näkymät joka suuntaan, ja kallio oli vielä paljon jyrkempireunainen kuin mitä kaukaa katsoen on näyttänyt.  Kauneimmat maisemat olivat länteen ja moottoritielle, enkä tiedä onko koskaan tullut kahviteltua yhtä hienossa maisemissa, jota ei edes alla luikerteleva moottoritie pystynyt pilaamaan. Mieli teki odotella niin kauan että aurinko olisi alkanut laskea, mutta kun sitä tähän vuoden aikaan saa odotella aika kauan, niin ei auttanut kuin lähteä tällä kertaa kotiin ilman auringonlaskukuvia. Tämäkin paikka lisätään kyllä uudelleenkäytävien paikkojen kasvavaan listaan.

Huipulla taisi olla enemmän hienoja vanhoja keloja kuin kasvavia puita.

Linnavuoren alapuolinen lehto oli tosi kaunis kun aurinko valaisi keväänvihreät lehdet ylhäältäpäin.

Vanhoilla portailla – huippu häämöttää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s