Vuosi ollaan aloitettu briardien kanssa rivakasti. Peipon kanssa kävin sössimässä yhdet rallikisat Ylöjärvellä, ja Tähti avasi harrastuskoiran uransa pentunäyttelyssä. Lisäksi sen kanssa startattiin Koirakoutsin rallytiimissä, joka sisältää neljä koko viikonlopun kestävää treenisessiota, päättyen ensi joulukuussa. Tomppa puolestaan on saanut olla paljon maalla ja on ihan hyvässä kunnossa, tosin sille pitäisi varata mahdollisimman pian terveystarkki kun löysin sen ikenestä pienen pallukan, ja lisäksi se on öisin vähän yskähdellyt.Lue loppuun →
Vaikka kesä on ollut laiska, käytiin Peipon kanssa keskikesällä yhdet ralliepikset ja lisäksi uusien tuomarien harkkakoe, joista molemmista saatiin hyväksytty tulos, mutta kummassakin varsinkin alkurata oli taas aika laamailua. Sama meno jatkui omissa virallisissa, mutta tulos siis saatiin sieltäkin ja koulutustunnus RTK3. Hyviä neuvoja ja tsemppejä saatiin paljon, ja jotainhan tuolle ahdistukselle pitää tehdä koska eihän Peipollakaan voi kehässä kovin kiva olo olla. Virallisena kisapäivänä hellettäkin oli kyllä yli 30 astetta, eikä hallissa ollut paljon viileämpää, joten silläkin varmaan saattoi joku osuus olla löysään olotilaan. Kun kyseessä oli tuplakisat, päästiin korkkaamaan myös mestariluokka, ja jos siitä jotain hyvää täytyy sanoa niin kaikki mestarin tehtävät taisivat onnistua, mutta avoimen luokan tehtävät eivät. Väittivät, ettei se pahalle näyttänyt, mutta videota ei ole kummastakaan radasta. Kovin Peippo myös kirputteli itseään kisan jälkeen, voi tietenkin olla ihan stressiäkin, mutta olin myös löytävinäni pari päivää sen jälkeen taas myös pissalätäkön lattialta.
Muuten ollaan isojen koirien kanssa vain retkeilty ja nautiskeltu kesästä, ei juurikaan treenattu tai tehty mitään muutakaan järkevää. Peippo on melonut ja hölkkäillyt – se oli fyssarilla hyvässä kunnossa, ja puhuttiin siitä että kyllä Peipon pitää saada kuitenkin tehdä sitä mistä se tykkää, kunhan sitä nyt ei ihan tolkuttomasti rasiteta. Ai niin ja olihan Tomppakin niissä uusien tuomareiden kisoissa, avoimessa luokassa tosin kun sinne kaivattiin koiria. Tomppa sai kasaan 97 pistettä ja Iirikseltä isot kehut, eikä sitä haitannut yhtään että samassa kehässä oli 10 vierasta ihmistä, kun siellä oli tuomarikokelaat sihteereineen ja kaksi virallista tuomaria lisäksi. Täytyy sanoa että mummun kanssa oli kyllä pelkkä ilo olla radalla, ja kivaa tuntui olevan Tompallakin.
Eilen sitten koko jengin elämä muuttui, kun taloon tuli pikkuinen Tähti, O’lydia Estrid. Estrid haettiin Nooran kanssa Ruotsista Västervikistä ja se on aivan ihana kahdeksanviikkoinen briardinalku. Mutkaton, avoin, iloinen, reipas, ja silti nöyrän oloinen. Kasvattajan mukaan myös porukan herkin, eikä tuntunut tosiaankaan olevan mikään öykkäri, vaan mieluummin näytti välttelevän konflikteja. Vieraiden ihmisten syliin se kiipesi ensimmäisenä, ja myös mielihyvin lähti vieraiden mukaan. Autossa oli kyllä huono olo ja monen koukeron jälkeen satamaan päästyä auton koko etuosasto oli täynnä oksennusta. Tyytyväisen ja reippaan oloinen pikkuinen oli silti koko reissun ajan, eikä vieläkään näyttänyt mitenkään ikävöivältä. Laivan ravintolassa se nukkui kantoliinassa, hytissä se koisasi isoimman osan yöstä, ja kaikki oli sen kanssa kovin helppoa. Rajamäessä se laitettiin jo takaluukkuun odottamaan muita koiria, ja sielläkin se odotteli ihan hiljaa ja nätisti. Kotona kun käytin isot koirat pissalla, se nukkui kun tultiin takaisin. Ihan uskomaton pakkaus siis.
Eka yö kotona meni hyvin, muutaman kerran Tähti heräili leikkimään, mutta antoi uuden emäntänsä nukkua lopulta peräti kahdeksaan saakka. Tällä hetkellä koko porukka on samassa tilassa sisällä ja takapihalla, hiukan täytyy Peippoa vielä vahtia mutta muuten meidän yhteiselon alku näyttää ihan lupaavalta.
Pari tuntia ehdittiin kierrellä Västervikissä ennen treffejä kasvattajan kanssa. Toivottavasti ensi vuonna ehditään tutustua paikkaan hiukan paremmin jos lähdetään Ruotsiin leireilemään tai mh-kuvaukseen.
Telttailemaan ollaan ehditty tänä kesänä vain kerran, katsotaan jos yöt lämpenevät niin saattaa olla että Tähtikin pääsee vielä kokeilemaan sitä lystiä.
Pupujen sietäminen on kummallakin isolla koiralla ihan uskomattoman hyvällä tolalla:
Peippo pääsi joku viikko sitten melontaretekelle merelle Kopparnäsissä. Ukkonen yllätti heti kun asetuttiin raftiin, mutta onneksi ilma kirkastui nopeasti. Nykyään saa pitää kiirettä lautan täyttämisen kanssa, kun Peipolla on niin kiire lähtöön että se tahtoisi kömpiä sinne jo ennen vesillelaskua. 😀
Niin paljon on ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää, että bloginpäivityskin on jäänyt. Harkoissa ollaan käyty tosi laiskasti, lähinnä vain Hannelen viikkotreeneissä Jokelassa, ja koirat ovat olleet muutenkin vähemmällä tekemisellä. Jokusen kerran ollaan sentään käyty Peipon kanssa hölkkäämässä. Tomppaakin koitin ottaa mukaan pari kertaa, mutta pakko vaan on hyväksyä se tosiasia, että se on jo liian vanha noille lenkeille. Hiukan pelottavaa, koska omakaan kunto ei todellakaan ole mikään hirveän hyvä. Tomppa pyörii myös jaloissa tavallista enemmän ja tuntuu olevan aina tiellä – mahtaakohan se olla tulossa jo vähän höppänäksi? Myös Peipon 7-vuotispäivä meni tänä vuonna ohi ilman että otin siitä edes juhlapäiväkuvaa. Miten sekin voi olla noin vanha, kun se juuri oli semmoinen pikkuinen söpö pallero?
Peipon kanssa käytiin Tamskilla kisoissa, ja pilasin taas vaihteeksi meidän suorituksen heti tokalla kyltillä nappaamalla siltä peräti -23 pistettä. Saavutus se on sekin! Peippo oli vähän yliviressä laiskan viikon jälkeen, eikä ollut ihan täysin kuulolla sekään, mutta eihän tuon oman miinussaaliin jälkeen muutenkaan enää hirveästi mahiksia ollut. Ja kivempi noin päin että Peippo on ylivireessä kuin että se olisi lamaantunut, kuten se on joskus ollut. Kasvattajakin kisoissa nähtiin, ihan sattumalta ja ekaa kertaa sitten Peipon pentuaikojen.
Suomenlinnassa ollaan myös oltu kahteenkin otteeseen harjoittelemassa sivistyksen parissa asumista, mikä on tullut tarpeeseen, koska todennäköisesti jo muutaman viikon päästä asustellaan rivitalossa, jos vaan kaikki menee kuin on suunniteltu. Aikamoinen elämänmuutos siis tulossa, eniten ehkä Peipolle joka on pennusta asti saanut asua maalla ilman naapureita ja tottunut juoksentelemaan isolla pihalla. Onneksi siis ollaan saatu totutella naapureihin Suomenlinnassa, joten en ihan hirveästi osaa pelätä koirien sopeutumisen suhteen, enemmän ehkä oman sopeutumiseni suhteen. 😀 Toisaalta on tylsä muuttaa taajamaan, mutta onhan siinä hirveästi hyviäkin puolia – mukaanlukien se, että treenihalli tulee olemaan 300 metrin päässä kotoa.
Muitakin muutoksen tuulia on puhallellut viime aikoina, mutta eiköhän tästä taas kohtapuoliin päästä normaaliin treeni- ja lenkkirytmiin kiinni. Tosin Peipon kynnet alkavat taas murentua, joten voi olla että odotettavissa on joka tapauksessa treenitauko. Luulen että rokotuksilla käyminen laukaisi kynsivaivat, ajallisesti ainakin täsmäisi, ja sitä pelkäsin jo vähän etukäteen kun tiesin että monet slo-koirien omistajat lopettavat kokonaan koiriensa rokottamisen. Mutta ei tuo vielä pahalle näytä, jospa selvittäisiin tällläkin kertaa lievemmillä oireilla. Optimistina ilmoitin Peipon muutaman viikon päähän omiin kisoihinkin, menköön rahat sitten kannatuksena seuralle jos ei päästäkään osallistumaan.
Lauran kanssa ehdittiin kokeilla retkiluistelua ennen kuin kevät tuli. Tosi hauskaa hommaa, pakko varmaan syksyllä ostaa omat luistimet.
Jostain syystä luut on aina pakko syödä lähekkäin. Onneksi kumpikaan ei havittele toisen omaa.
Lähdettiin taas Peipon kanssa vähän kauemmas kisoihin, jotta päästiin samalla hiukan retkeilemään uusille poluille. Kisapäivä olikin onneksi kaunis, ja luokka päättyi ajoissa, joten ehdittiin kivasti valoisan aikana nauttimaan myös luonnosta.
Peippo pääsi eilen taas talviturkistaan. Tykkäsin tuosta sen karvaisesta lookista missä pää oli siistitty, ja yritinkin ensin klipata sille viilennysraidat ja vielä ohennuksenkin takkukammalla, mutta kun kuuma oli aina vaan, niin muu ei auttanut kuin tarttua trimmeriin. Harmi, mutta niin paksua aluvilla paikoin oli, etten ihmettele että oli hiki. Tänä keväänä ekan kerran myös selän karva oli jotenkin kumman hamppuista. Eikä haittaa yhtään jos parturoinnilla saataisiin vähän lisää virtaakin.
o o o
Peipon kanssa käytiin lauantaina harkkailemassa Lohjan kisoissa. Hallissa oli ihanan paljon tilaa sekä kehässä että odotusalueella, eikä meistä kummankaan pinna kiristynyt missään vaiheessa. Kun reissuseuraakin oli omasta takaa mukana, oli tunnelma melkeinpä leppoisa – aina siihen saakka kun näin radalla olevan houkutuksen. En ole ihan varma oliko tuo enää edes täysin hyvän muaun mukainen kun moni koira selvästi pelkäsi ja väisti voimakkaasti; houkutuksena oli siis häkissä tuijottava aika oikean näköinen pehmobortsu, joka piti vielä ohittaa kaksi kertaa niin että koira hipoi häkkiä, ja yksi kerta niin että ohjaaja oli välissä. Arvasin heti että meille napsahtaa tästä reissusta nolla, ja niinhän siinä sitten kävikin. Tulostaso kolmessa ylimmässä luokassa oli ihan naurettava, avoimen luokan koirista taisi peräti 14/18 saada nollatuloksen.
Voi olla että meillä olisi ollut vireongelmia omasta takaakin, mutta Peippo kyllä bongasi koirahäkin heti lähdöstä, vaikka käytösruudun koiraa se ei noteerannut ollenkaan. Teki se joitain ihan ok-pätkiäkin, eikä meno ehkä ihan niin huonolle tuntunut kuin mitä vikapisteluettelo näytti. Rata oli tähän astisista voi-kisoista vaikein, siinä oli peräti kolme puolenvaihtoa, joista kaksi ne kaikkein vaikeimmat, eli molemmat täyskäännös samaan suuntaan niin että koira kääntyy ohjaajaa kohti. Oikean puolen seuruuta oli aika paljon, luojan kiitos ei sentään enää pujotteluja tai spiraaleita siihen päälle. Yksi tehtävä oli ihan rehellinen -10 kun Peippo ei häkin jälkeen pystynyt pyörähtämään, peruutuksessa se oli kuulemma pysähtynyt ja oma vika askel liian lyhyt, ja toinen puolta vaihtava käännös eriaikainen (siinä häkin nurkilla taas). Yhdessä eteentulossa häkin lähellä Peippo pyörähti, ja se uusittiin. Houkutuksesta tuli sentään vain Peipolle yksi kontrollivirhe kun sijaistoimintona nuuskaisi mennessään toisena häiriönä ollutta ruokakuppia, ja itselle -3 kovasta komentamisesta kun sanoin ”seuraa” vähän painokkaammin. 😀
Yhtään en tykkää keräillä huonoja tuloksia, mutta kyllä nyt on tässä suhteessa pipoa löysättävä jos kisailla aiotaan. Voi olla että kovistelemalla saisin Peiposta tuota häiriöherkkyyttä ja paineistumista pois, mutta minusta se ei vaan ole oikea tie. Kyllä homman pitäisi maistua Peipolle muutenkin ja tekemisen ajaa jännityksen edelle, sehän se olisi vähän koko homman idea. Ihan itse olen aikojen saatossa Peippoa matalaan vireeseen opettanut, ja sen verran siitä on ollutkin hyötyä että kyetään ylipäätään käymään kisoissa kun se pysyy rauhallisena eikä herkeä raivopääksi. Nyt pitäisi siis sekä opettaa sitä tekemään hommia matalammassa vireessä, että toisaalta sietämään häiriöitä ja kisatilanteen painetta paremmin. Unelmatilanteessa sitten voisi koittaa sitä virettä alkaa hilaamaan ylöspäinkin, jos jotenkin vaan mahdollista.
Reissu oli joka tapauksessa aika kiva, ja mukava saada ajatukset välillä ihan muualle. Omakin keskittymiskyky oli kyllä jotenkin täysin hukassa, enkä meinannut millään kyetä omaksumaan rataa rataantutustumisessa. Pieni ihme siis sinänsä jo se, että en sen kummemmin radalla sössinyt. Peippo sai hengailla häkissä ja hallissa vielä avo-luokan ajan, ja kotiin päästyä se oli niin kuitti että ei suostunut tulemaan autosta ulos. Se on muutoinkin alkanut taas harrastaa tuota vanhaa tapaansa jos on ollut jotain henkisesti tai fyysisesti rasittavampaa.
Kisojen jälkeen käytiin perinteisellä suo-nollauksella koko remmin kanssa.
o o o
Kovasti Peipon voimille käy myös meidän kaupunkilenkit, ainakin jos satutaan löytämään tarpeeksi harjoitusvastustajia. Mutta kyllä vaan on ihana kulkea sen kanssa kun se löntystelee löysällä hihnalla rennosti, eikä enää ole koko ajan taisteluvalmiudessa niin kuin ennen muinoin. Vaikeiden kohtaamisten jälkeen se on hetken häntä pystyssä, mutta rauhoittuu aika nopeasti. Helpot koirat saatetaan ohittaa kauempaa jo melkein noteeraamatta. Välimatka pidetään edelleen reiluna, eli lenkkipaikoiksi valitaan vain leveitä teitä tai muutoin paikkoja missä pääsee kunnolla väistämään. Voisin kuvitella että tämä työ kantaa hedelmää kisoihinkin; jos Peipolle saisi istutettua vieraista koirista edes hiukan positiivisemman mielikuvan, niin ehkä sen ei tarvitsisi kisoissakaan ottaa niin paljoa painetta ja olla niin varuillaan.
Selman nivelrikko on lakannut ilmojen lämmettyä vaivaamasta, tai ainakin helpottanut. Pissailu vaan ei ole vähentynyt, vaan se tahtoo välillä tiputella herellä ollessaankin, ja sehän sitä kyllä vähän vaivaakin. Kurjaa kun se on muutoin niin kovin iloisen ja reippaan oloinen.
Kun Peippoa kehuttiin kiven päälle kiipeämisestä, löytyi sieltä salamana myös kaksi mummua. 😀
Kentät alkavat olla sulia, nopeat paikkaukset piti heti käydä tekemässä.
Kun Tamskin tammikuun rally-kisa ei meinannut täyttyä, niin sinnehän piti sitten ilmoittautua. Puoli voittoa oli jo kun seistiin molemmat suht koht terveinä lähtökyltillä, itseäni kyllä douppasin aamulla mutta Peippo oli ja on vaihteeksi kisakunnossa. Halli oli kiva ja iso, mutta kun toisella kentällä pyöri samaan aikaan tokokoe, ja seuraavan luokan rallykoiratkin ehtivät jo paikalle, kärsittiin Peipon kanssa taas aika tavalla ahtaudesta, ja oltiinkin molemmat ihan hermoraunioina jo ennen kehään menoa. Mistään ei löytynyt yhtään rauhallisempaa nurkkausta, ja tie meidän häkillekin oli blokattu. Ihan kivastihan tuolla siis oli tilaa, mutta kun me nyt ollaan tämmöisiä ahtaanpaikankammoisia.
Ensi kertaa varten pitää tehdä parempi pelisuunnitelma, ja yrittää pitää omat hermot kurissa, edes ihan vähän. Nyt me pyörittiin kuin pillerit odotusalueella, ja hermostuksissani tungin Peipon kitaan hirveät määrät nameja. Ei siis mikään ihme, jos Peippo oli vielä radallakin vähän sitä mieltä että nyt ollaan kyllä tosi vaarallisessa paikassa. Kaikki virheet tulivat ennen radan puoliväliä, ja vain yksi miinuspisteistä (tempo) meni varsinaisesti omaan piikkiini. Puolivälistä Peippo skarppasi ja alkoi tehdä aika lailla tasoistaan suoritusta. Tuomarin kommenttina kaikesta säätämisestä huolimatta ”sujuvaa & tasaista menoa, nättiä ohjaamista”.
Eka puolenvaihto (molemmat vasempaan) jouduttiin uusimaan, ja sitä seuraavalla kylttivälillä Peippo koitti puskea takaisin vasemmalle. En uusinut kun juuri oltiin uusittu, ja ajattelin että oltaisiin saatettu selvitä siitä -3:lla pisteellä. Rata ei ollut mitenkään erityisen helppo, ja tuomarointi oli tiukkuudeltaan varmaan aika lailla keskitasoa. Tuomarina ollut Fiia-Maria Kivioja kuuluu näemmä siihen tuomarirymään, joka ei halua ottaa mitään riskejä käytösruudun kanssa, ja se oli sijoitettu noin kilometrin päähän radasta. Kylttivälit olivat myös ihanan pitkät. Tulostaso ei ollut kauhean häävi, joten 84:llä pisteellä tultiin kolmansiksi, ja kivojen palkintojen joukossa oli myös lahjakortti uusiin kisoihin. Mukava ylläri!
Kisojen jälkeen olin ihan tyytyväinen Peippoon, mutta aika pettynyt itseeni. Käyttäydyttiin kuitenkin oikein korrektisti, mihin saa aina olla tyytyväinen, mutta tuo oma mielentila! Kaukana oli se ihana tunne Janakkalasta kun päästiin lähtemään radalle rentoina. Tässä varmaan piilee suurin syy siihen miksi Peipon vire on välillä kokeissa ja kisoissa huono, vaikka eihän se ihan niin yksinkertaista tietenkään ole. Omalle hermorakenteelle ei mitään voi, mutta katsotaan jos ensi kerralla klaarattaisiin tilanne edes vähän paremmin! Voittajaluokka on kyllä tosi kiva luokka, ja kun radat monipuolistuivat niin tässähän jo ihan innostuu lajista! 😀
Rantapuistojen ystävinä käytiin kisojen jälkeen Hatanpään Arboretumissa kävelyllä, ja nättiä siellä oli näin talvellakin. Yksi kisareissujen parhaita puolia on se, että päästään pois omista nurkista katselemaan muita maisemia. Ja kun järjestää muutakin ohjelmaa, ei haittaa niin vaikka sattuisi keräilemään niitä nolliakin. 😀
o o o
Tompan tilannetta pitää laittaa muistiin vielä, jos joskus saisi vaikka selville sen öisten paniikkien syyn. Neljänä yönä peräkkäin se panikoi, viidennestä lähtien suihkin sille huiviin adaptilia. Sitten se makasi kaksi yötä sängyn vieressä, mutta aika rauhallisena, kaksi yötä normaalisti sohvalla, ja viime yönä kun olin lopettanut adaptilin laittamisen, se oli taas sängyn vieressä. Jotakin se ehkä kuulee, mutta mitä, se on arvoitus. Kuvittelisi vaan, että kahdeksan tässä asutun vuoden aikana olisi jo kaikki äänet kuultu ja niihin totuttu?
Tompan kanssa käytiin kisailemassa todennäköisesti viimeinen rallikisa Porvoossa Anna Pekkalan radalla. Rata oli ihan kiva ja houkutuksenakin superhelppo tonttulakki tötterön päässä sekä treenitasku, mutta radalta löytyi myös alo-luokan peruutus, joka on syystä tai toisesta Tompalle tosi vaikea. Ollaan me sitä yritetty aina muistaessamme treenatakin, mutta nyt se ei mennyt edes uusimalla oikein. Tehtävä oli lisäksi ekalla suoralla jossa Tomppa oli selvästi vähän paineessa, eikä se tietenkään auttanut asiaa. Ilme muuttui iloisemmaksi ennen puoltaväliä, ja vaikka ei läheskään parasta Tomppaa ollutkaan kaikkine huolimattomuuksineen, niin saatiin silti kasaan ihan kivat 86 pistettä. Rally on kyllä laji, missä pisteet eivät kerro välttämättä suorituksen laadusta yhtään mitään, ainakaan alemmissa luokissa. Pistementykset tällä kertaa siis uusimisesta ja -1 siitä kun itse hidastin pyörähdyksessä vauhtia ja sitten se peruutuksen kymppi. Tuomarin kommenttina ”hyvä yhteistyö”, josta olin kyllä taas vähän eri mieltä.
Siihen nähden että Tomppa sai vielä viime talvena tärinäpaniikkeja omalla hallilla treenatessakin, täytyy olla tosi tyytyväinen siihen että se kaikissa seitsemässä kisassa oli enemmän tai vähemmän reipas, ja kyllä se kuulemma nytkin häntä heiluen paineli radalla. En tiedä johtuiko alun jännitys pelottavasta ajanottajasta joka liikehti pitkä ja leveä musta hame päällä lähtösuoralla – ainakin aika moni muu koira tuntui reagoivan hameeseen.
Kisojen jälkeen käytiin Tompan kanssa kävelyllä Porvoon vanhan kaupungin vilskeessä, ja hassua kyllä siellä tuli mieleen, että on ihanaa kun on yksi tuommoinen ”normaali” Pertti-peruskoirakin, joka kulkee löysällä remmillä vieressä ja tiheään kontaktia ottaen vaikka koiria ja lapsia vilisee ympärillä. En olisi kyllä uskonut, että tuommoisia pääsen vielä joskus Tompasta ajattelemaan. Mutta hyvä että jokaisella on omat vahvuutensa, Peipolla ja Selmalla ne ovat vaan jotain ihan muuta. 😁
Koko viikonloppu meni rallimaisissa merkeissä, kun lauantaina oltiin Peipon kanssa kolme tuntia hallilla omalla porukalla tehdyissä ratatreeneissä. Ensin tehtiin Peipon kanssa kisamainen avo-rata lapinkoira-käytösruudulla höystettynä, ja sitten hyvän odottelun jälkeen mes-rataa parilla välipalkalla. Avo-suoritus oli oikein hieno, paitsi että hierojan jäljiltä Peippo ei tahtonut taipua pyörähtämään, mutta mes-rata olikin sitten tosi vaisu kun Peippo pelästyi radalle mennessä pikkukoiran rähähtämistä. Tässä se näkyy se Peipon perimmäinen suhtautuminen vieraisiin koiriin, ja täytyy kyllä sanoa että olin tyytyväisempi tuohon vireen laskuun ja levottomaan ympärille pälyilyyn kuin siihen toiseen vaihtoehtoon. Vielä radan jälkeenkin käytösruudussa tuo näkyi, ja Peippo tuijotti silmiin huolestuneen näköisenä koko kolmeminuuttisen ihan kuin se olisi sillä pelastunut kaikelta pelottavalta.
Muutoin pari viikkoa on mennyt ihan normaaleissa merkeissä. Lenkkeilemään ollaan siirrytty valoisan aikaan ihan kokonaan tien viereen umpimetsään ja peuraisalle alueelle, josko näin vältettäisiin ainakin kaikkein kurittomimmat irtokoirat. Ekat kerrat kun tien ylityksessä autojen ohi menemistä odotellessa laitoin koirat maahan kun en turhaan jaksa kytkeä niitä, Peipolla oli selvästi luulo että joku koira on tulossa, ja se puhkui kyynärät ilmassa. On se nopea oppimaan ja yhdistelemään asioita.
Torstaina Peipolla oli hieronta kahden kuukauden tauon jälkeen, ja pelkäsin jo pahinta kun se Tytin kokeillessa kipristyi ihan kieroon ja jäi siihen. Ja olihan se tosi jumissa, mutta ei onneksi oikein yhtään kipeä kuitenkaan. Annan itselleni luvan uskoa että spondyloosi on rauhoittunut, eikä uutta silloittumaa ole muodostumassa.
Ylihuomenna onkin sitten jännä päivä, kun Tompalla on vihdoin senioritarkki ja hammaskivenpoisto. Jännittää vähän että mitä sen suusta ja verikokeista löytyy, mutta eniten pelottaa että minkälaisen paniikin Tomppa lääkärissä saa, ja jääkö se sille mahdollisesti taas päälle. Ja vähän sekin huolettaa, ettei nukutus ja stressi laukaise taas ai-vaivoja. Mutta kun mentävä on, niin mentävä on.
Lisäksi on viime aikoina tullut ihmeteltyä koiranäyttelyitä, ja sitä, miten ihmiset maksavat toisella puolella maailmaa kymmeniä tuhansia dollareita pahasti sairaiden koiriensa hoidosta. Kumpaakaan asiaa en avaa sen enempää kun siitä taitaisi tulla romaani, paitsi että itse arvostan kyllä enemmän rally-kisojen alokasluokan 70-pisteen suoritusta kuin koiranäyttelyn voittaja-titteliä, ihan sama minkä hymnien tahtiin palkinnot jaetaan. 😬 Tokihan touhusta moni koira tykkääkin, joten mikäpä siinä sen puolesta.
Tänään käytiin Peipon kanssa ekoissa voittajaluokan rallykisoissa Janakkalan uudessa hienossa hallissa. Nyt oli meillekin mörökölleille sopiva kisapaikka, mahduttiin kerrankin jopa lämppäämään vähän omaa vuoroa odotellessa. Tietty sekin auttoi, että meidän luokassa oli vain 11 koiraa, ja seuraava luokkakin alkoi vasta pitkän tauon jälkeen. Mutta olipa vaan kiva mennä kehään, kun ei hermoja kiristänyt jo valmiiksi.
Rata oli helppo ja kiva, ja Peipolla ihan hyvä meininki. Mahikset olisi ollut siis vaikka mihin, mutta ikävä kyllä otin maalissa hylyn. 😬 Mua ei ole tehty nopeisiin päätöksiin, ainakaan jos vähän jännitää. Kaikki meni siis hienosti vikaan tehtävään saakka, joka olisi ollut molemmat oikealle vasemmalla puolella, mutta jostain syystä vetäisinkin siihen valkovuokon. Tajusin asian vasta maalissa, ja aivot oikosulussa lähdin sitten siitä vielä uusimaan.
Jälkeenpäin harmitti hetken, mutta päällimmäiseksi jäi tosi hyvä fiilis: meitä kumpaakaan ei jännittänyt liikaa, käytösruutujutut menivät kivasti kytkemisineen päivineen 😁ja Peipon kanssa oli kiva tehdä. Tuon lopun sössimisen lisäksi tuli vain muutama miinus ykkönen ja -3 houkutuksen vartaloavusta. Houkutuksessa oli tosi houkutteleva pesuvati, jonne Peipon olisi pitänyt päästä kurkkaamaan, ja toisella puolella täysi limupullo. Vartaloavun sijasta olisi ehkä kannattanut komentaa Peippoa suullisesti, mutta sillä oli muutoin niin hyvä meno että en vaan raaskinnut.
Kotiin palattiin linnavuoren kautta, siitä on tullut näemmä ihan lempparipaikka. Harmi etten tajunnut ottaa kameraa mukaan kun oli niin kauniin lumistakin.
o o o
Onneksi Peipon kynnet eivät tunnu edelleenkään olevan (ainakaan kovin) kipeät, ja ollaan saatu tehtyä jotenkin seesteisiä treenejä viime aikoina. Viimeksi ralliharkoissa tosin meinasi kiehahtaa kun ryhmään tuli uusi todella äänekäs koira, mutta enpä voi Peippoa siitä syyttää. 😬 Jännä nähdä onko seesteisyydellä mitään tekemistä selkäjumien kanssa, ensi viikolla on muistaakseni hieronta niin sittenpä se selviää. Hallille on kahdelle aksakentälle laitettu uusi joustopohjallinen jutagrass, ja kaikki kolme koiraa tykkäävät kovasti juosta pehmeällä alustalla. Näillä kentillä on aina agilityradat valmiina, ja Peipon silmät alkavat loistaa niille mennessä joka kerta kun se luulee pääsevänsä aksaamaan. Ja onhan se tietty vähän mini/mediesteille päässytkin, kun se kerran on siitä niin siistiä. Taas tuli pieni harmistus siitä että me ei voida agia harrastaa, mutta toisaalta pitää olla tyytyväinen että voidaan kuitenkin huvitella esteillä silloin tällöin.
Ryhmäharkatkin on olleet jotenkin hirmu kivoja koko syksyn, ainut harmi vaan että meidän rallyn kisaryhmä tuntuu taantuvan hyvää vauhtia aloittelijoiden ryhmäksi. Ralleissa on tehty paljon kaikkea erilaista ja hauskaa; namilautaspujottelua, sokkorataa, houkutusten highwayta, paikanvaihtoseuruuta ja kaikkea muuta hupaisaa mitä Päivistä nyt irtoaa. Uutena juttuna ollaan pari kertaa tehty myös merkille lähetystä ja siitä seuraamaan kutsumista, mikä yllättäen sujui Peipolta – ja Tompaltakin – heti hienosti.
Tokoissa ollaan tehty myös häiriöharkkoja, ja viimeksi tehtiin liikkuroitua rallya, mikä olikin yllättävän vaikeaa! Tomppakin pääsi viime viikolla tokotunnille, kun ajattelin testata voisiko sen ilmoittaa omiin tammikuun kisoihin, mutta Tompasta oli kummaa ja kurjaa kun en kehunut sitä kesken liikkeiden, kuten se nyt on tottunut, ja se oli vähän surkeana. Kun ei mikään pakko kerran ole kokeeseen päästä, niin me taidetaan pysytellä Tompalle mieluisampien juttujen parissa.
Mummojengi on tietty muutenkin touhunnut mukana, ja saivat nekin omat häiriöharkkansa. Tein yhtä aikaa sekä Selman että Tompan kanssa, ja ihmeen kivasti ne malttoivat kuunnella omia käskyjään. 🙂
o o o
Eilen oli juhlapäivä kun kävin shoppailemassa koirille uuden auton. Tosin ne olisivat varmaan arvostaneet vanhaa koslaa enemmän, sisätilan määrä kun pieneni nyt aika radikaalisti. Jos takaluukkuun teettää uuden häkin ja kaatuvien takapenkkien päälle laittaa Peipon häkin, on sen jälkeen ainoastaan Tompalla vähän turhan pieni tila. Ainut vaan että pikkuhäkkiin on sivuovesta hankala hypätä ja Selma ehti pudota mätkähtää sieltä jo parikin kertaa. Peippo taas pitää puntata takaluukkuun kun se ei hyppää, enkä ihan vielä halua että se raapii kiivetessään takapuskurin. Mutta onhan tuolla kiva ja turvallisempi ajella, enkä kyllä olisi vanhalla kotterolla päässyt edes tänään Janakkalan hallin kauhean jyrkkää pihatietä ylös.
Joku päivä oli niin ankea keli, että piti hakea piristystä Nukarinkoskelta. Toimi!
Viime viikko meni vähän plörinäksi oman selän pamahdettua tiistaina juuri kun olin lähdössä viemään Selmaa ensin pistokselle ja sieltä akupunktioon. Eteisen lattialla makoillessani ajattelin että mitäs jos en pääsekään enää ylös, mutta onneksi se kumminkin jotenkin onnistui ja buranan voimin sain juuri ja juuri Selman huoltoreissun tehtyä. Loppuviikko menikin sitten lähinnä sohvalla maatessa, tosin siitähän selkävaivat on ”kivoja”, että sallivat yleensä sentään pienen varovaisen köpöttelyn. Selma ja Tomppa nauttivat siitä pelkästä sohvailustakin, mutta ihan kiva että Peippo pääsi edes vähän purkamaan virtojaan vastasataneeseen lumeen. Ja kiva että sitä lunta tuli, eipähän tarvinnut harmitella ainakaan sitä ettei päässyt selän takia jäljelle!
Maanantaina ehdittiin sentään käydä Peipon kanssa ralleissa, ja Peippo olikin ihan supertaitava. Joukossa oli uusi koira joka tietenkin aiheutti itselle vähän tykytyksiä, mutta vieraita koiriahan me juuri häiriöksi kaivataan. Semmoisen hauskan havainnon Päivi teki, että käskytän Peippoa paljon kovemmalla äänellä sen ollessa oikealla puolella. Kukaties se ymmärtää paremmin kun artikuloi selkeästi ja tarpeellisella volyymilla. 😂
Lauantaina olin jo siinä kunnossa, että lähdettiin Peipon kanssa Lohjalle ralliepiksiin. Olin ilmoittanut Tompan vaihtoehdoksi jos odotusalue olisi ollut Peipolle liian ahdas, mutta paikka olikin aika kiva, joten Peipon kanssahan se sitten oli mentävä kaikesta hermonkiristelystä huolimatta. Ekan kerran missään tuommoisessa tilenteessa paikalla oli myös koira joka hiukan rähinöi, ja näköjään se provosoi Peippoa ihan kiitettävästi. Häkissä se oli nätisti ja ulkopuolellakin kun käskettiin, mutta häkistä otettaessa se etsi heti katseellaan tuon rähisijän ja oli käydä ihan kuumana. Sain sen asettumaan saman tien, ja kun olin vielä noloudesta huolimatta etukäteen pyytänyt meille vähän tilaa kehään pääsemiseksi, oltiin lähtö-kyltillä ihan hyvillä mielin. Seuraavaa kertaa varten pitää muistaa vaan mennä Peipon kanssa rata-alueelle heti kun mahdollista, nyt saatiin lähtölupa niin pian että Peippo oli vielä tsuumailemassa keitä kehässä on, ja mitä kaikkea muuta sieltä löytyy.
Rata meni ihan seiniä myöden, reunoilla oli kaikenlaista kamaa, ja pujottelussa oli joku ihana tuoksu johon lähes kaikki koirat jäivät jumiin. Vaan Peippopa olikin kiva! Kerran aika alussa komensin sitä sanallisesti skarppaamaan, mutta muutoin olin suht tyytyväinen. Ihan viimeinen into puuttui, mutta oltaisiin oikeissakin kisoissa saatu se sama 100 pistettä, ja arvostelulapussa luki että ”upeaa yhteistyötä, koira nauttii tekemisestä ja häntä heiluu”. Olisi ollut kiva saada tuo videolle että olisi nähnyt kehun, aidon kehun 😬 ja keskellä annetun namin vaikutuksen. Parasta koko hommassa taisi olla hallittu kehästä poistuminen, kun kytkemisen jälkeen mentiin oikein kauniisti seuraten ulko-ovelle. Helpotti tietty että uloskäynti oli kokonaan eri päässä kenttää kuin mistä oltiin tultu sisään, ja missä siis muut koirakot odottivat. Hassua oli kun saatiin maalissa raikuvat aplodit, ja takaisin sisään mennessä ihmiset tulivat huokailemaan miten hieno Peippo oli. Ihan sama vaikka oli epikset ja meille vielä tavallaan luokkaa liian helppo rata, kehut olivat silti balsamia haavoille. 😄
Tällä kertaa en tarkoituksella syöttänyt Peipolle mitään ylimääränameja ennen suoritusta, muutama verkkatemppu tehtiin, ja parilla namilla oli pakko auttaa se kehään. Peippoa kyllä selvästi auttaa että se saa ihmetellä odotusalueen menoa häkistä – ainakin niin kauan kun paikalla ei ole ketään rähisijää. Tuli kyllä taas mieleen että olenko tuon rähinöinnin suhteen liiankin tiukkapipoinen (no en), kun kaikkia oman koiran huono käytös ei tunnu juurikaan hetkauttavan. Niin tai näin, jos omat hermot olivat taas ihan liian kireällä ennen suoritusta, oli heti kehään päästyä helppo olla ja radallakin sai jopa vähän nauttia. Vein Peipon autoon oman suorituksen jälkeen, ja sitten olikin taas kiva olla sosiaalinen ja ihailla muiden suorituksia kun ei enää tarvinnut itse kiristellä. Vaikka Peippo on parhaimmillaan tosi hieno kisakaveri, on kyllä reissut Tompan kanssa noin sata kertaa rennompia. Olisihan se tietty kiva saada jollain konstilla sitä omaakin pipoa vähän löysemmälle.
o o o
Selman uudesta akupaikasta vielä: hoito oli vähän erilaisempi kuin tähänastiset, mutta ajoi näemmä hyvin asiansa. Selmaa hoitanut Christel Boy antaa sekä ihmis- että eläinakupunktiota, ja sanoi että ihmiskoulutuksen jälkeen hän on muuttanut koirienkin hoitamista ”kiinalaisempaan suuntaan”. Neuloja laitettiin tosi säästeliäästi, ja rakonseudun neulat otettiin tosi nopeasti pois että ne eivät ”tyhjennä energioita”. Nivusten pulssista kuunneltiin jotenkin neuloille sopivat paikat. Hoito tosiaan näytti toimivan kun Selma oli taas muutaman minuutin jälkeen silmät kiinni, ja minusta se näytti ihan torkkuvan siinä kovalla kivilattialla. Se on aika paljon terävältä ja epäluuloiselta koiralta täysin vieraassa paikassa!
Ai niin, ja voi olla että Peipon viikon takainen kipuoireilu treeneissä selvisi myös kun leikkasin sen kynsiä. Vaikka kynsiaines kaikissa kynsissä näyttää paremmalta kuin koskaan, oli oikean etutassun kynsistä kaksikin hiukan sen näköisiä että saattavat taas poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. 😦
Olipahan ihan mahtava viikonloppu, sekä itsellä että Tompalla. Tomppa kävi eilen kisoissa Virkkalassa, ja oli niin innoissaan että kiskoi radalle. Lisäksi saatiin iloita kavereiden ja tuttujen hienoista suorituksista, Selma pääsi vähän irrottelemaan Tauskin kanssa rannalle, ja kirsikkana kakun päälle Peippokin pääsi vielä illasta kokeilemaan uusia juttuja Pian huudeille. Tänään istuttiin pitkästä aikaa porokoiraporukalla nuotion ääressä. Kyllä näillä taas jaksaa ensi viikon avokonttorin syövereissä!
Pirttimäen hirmut 