Lääkäreitä, treeniä ja retkiä

Molemmat seniorit käväisivät viime viikolla lääkärintarkastuksessa. Tompalla oli sydän, keuhkot, hampaat ja korvat kunnossa, mutta lonkkanivelet sanoivat poks kun niitä käännettiin taaksepäin, joten se sai nivelrikkolääkityksen. Siinä ei vielä kankeutta juuri näy, ainakaan liikkeellelähdöissä, joten varmaan ihan alkavaa vaivaa vasta, ja toivottavasti pienetkin kolotukset saadaan nyt lääkkeellä kuriin. Painoa oli 15,5, eli  se on pysynyt ennallaan, vaikka Tomppakin syö tuplasti entiseen verrattuna. Lääkäri oli sitä mieltä että lienee vanhan koiran imeytymishäiriötä. Veriarvoissa maksa-arvot olivat koholla, mutta kuulemma vanhalle koiralle se on ihan normaalia. Ulostusvaikeuksiahan Tompalla on myös ollut talven- ja keväänmittaan, ne lääkäri kuittasi sillä että lihakset ovat varmaan sen verran pudonneet että homma on hiukan hankalaa. Muutama päivä lääkärikäynnin jälkeen tulikin heti jo toisen kerran semmonen parin päivän tukos, että monen tunnin tikistelykään ei tuottanut kuin oksennuksen. Kolme annosta parafiinia räjäytti lopulta potin juuri kun olin varautunut siihen että Tompalle koitti loppu. 😦

Peippo kuitenkin huolettaa vielä enemmän. Sen paino on pudonnut kahden vuoden takaisesta 37 kilosta ja vuoden takaisesta 34 kilosta 30,5 kiloon. Sydän oli ok ja verenpaine niin matala että veri ei meinannut millään lirua purkkiin. Keuhkoista kuului pientä rohinaa, voi olla että se on vuodentakaisen keuhkokuumeen jälkiä. Muutama viikko sitten Peipon takaosa ja etenkin vasen takanen pettivät alta kun se nousi makuulta, ja laitoin sen kipulääkekuurille. Saatiin lääkäriltä uusi resepti kuin myös resepti propaliniin – jota toivottavasti ei vielä lähiaikoina tarvita. Jossain välissä on kuitenkin vahinko taas tapahtunut kun sen verkkoloimi haisi ihan pissalle. 🙁 Verikokeissa ei ollut muuta viitearvoja ylittävää kuin kolesteroli hiukan koholla, tulehdusarvot samoin, ja valkosolut vastaavasti alhaalla. Sikäli minusta outoa kun se oli juuri ollut tulehduskipulääkekuurilla. Jos Peippoa haluaisi tutkia lisää, lääkäri suositteli röntgenkuvausta kasvaimen varalta, mutta turhahan sitä on kuvailla kun eipä sille mahdolliselle kasvaimelle kumminkaan mitään voisi tehdä. Tällä hetkellä Peippo syö päivässä 8 dl energianappulaa, eikä se mitenkään hirveästi liiku. On siinä steriloidulla seniorinartulla pistelemistä. 

Treenailtu ollaan jonkin verran, Peipon kanssakin vähän enemmän kun sen kanssa oli tarkoitus mennä Ylöjärvelle tupliin kisaamaan. Ei sitten menty doping-varoajan takia, mutta tulipahan kannatettua sitäkin seuraa kaksilla maksuilla. Tähti sentään pääsi rahan edestä vähän treenaamaan kun hallissa oli hyvin tilaa. Tähti on käynyt myös pari kertaa Hannelen ratatreeneissä, mutta varsinkin viime kerran jälkeen tuntui että harjoitus oli sitten kumminkin ihan liian vaikea. Täytyy sanoa että pakollinen ryhmätreenitauko tuli meille nyt juuri sopivaan aikaan, me keskitytään kasvamaan kevät, harkkaillaan ulkokentillä ja nautitaan yhdessä tekemisestä. Jos tuntuu että kaivataan ohjausta, niin otetaan sitten vaikka Ninalta yksäreitä.

Tyylikkäällä esineruutukoiralla on esineet ja kampaus samaan sävyyn.

Jäljellä ollaan käyty muutama kerta ja esineillä kerran. Jäljellä ilmaisu on parantunut huimasti muutaman keppiruudun ansiosta, ja muutenkin varmuutta on tullut tosi paljon lisää. Eilen oltiin uudessa erilaisessa maastossa Nooran tekemällä jäljellä, ja eihän siitä kyydistä voinut kuin nauttia janaa myöden. Neljästä kepistä jäi yksi, mutta eipä haittaa tässä vaiheessa. Mittaa jäljillä on nyt keväällä ollut n. 250–400 metriä, ja keppejä yleensä vain kolme. Merkattu ei olla koskaan kuin alku ja loppu, joten Tähti taatusti oppii pienestä pitäen ottamaan itse vastuun jäljestämisestään. 

Rallissa Tähden kanssa ollaan tehty jo kaikkia mahdollisia tehtäviä, sarjahyppy ja putki menee kivasti, merkki on hyvällä tolalla ja peruuttaa se osaa edessä jo ainakin koiranmitan. Jäävistä maahanmeno on nopea ja kärsii jo omaa etenemistäkin, seisominen on aika hyvä mutta vaatii pienen käsimerkin, seisominen ja seisomassa pysyminen on kaikkein vaikein juttu. Luoksetuloa varten voin jo jättää Tähden istumaan tai makaamaan, mutta loppuperusasento on vauhdista törmäys ja käsien hamuaminen. Paljon se jo osaa, jostain kun löydetään vielä jonain päivänä itsehillintä ja rutiini. Vauhtia ja energiaa löytyy, nyt täytyy vaan katsoa että se aktiivisuus kohdistuisi yhteiseen tekemiseen eikä mihinkään muuhun härväämiseen.

Paulan kainalossa Kalliojärven laavulla Lapakistossa.

Retkikoiran hommiin ovat päässeet sekä Tähti että Tomppa Lapakistossa, ja Tähti Torronsuolla. Torronsuolla oli tosi paljon jännittäviä vastaantulijoita, karvaisia ja karvattomia, ja ekan kerran jätin sen molemmilla torneilla siksi aikaa yksin kun kiivettiin ylös. Aika kivasti se pystyy jäämään yksin, mutta se jälleennäkemisen riemu vaatii kyllä aika pitkän rauhoittelun. Hyvä retkikoira siitä taatusti tulee, jos ei tuota kauheaa karvaa lasketa. Vielä kun vedet lämpiävät hiukan niin päästään kimpassa myös melomaan, vaikka Tähti onkin aika heppoinen etupaino. 😀 

Helmikuun lopun melonnalle Tähti ei vielä päässyt kun kylpy olisi ollut vähän liian kylmä. Mutta ihan kohta!

Tähti täytti jo 9 kk, ja otti myös todennäköisesti viimeisen kasvuspurttinsa, eikä enää näytä ihan kauhean kirpulta edes Peipon rinnalla. Huonolla kotimittauksella sain sen korkeudeksi n. 60 senttiä, painosta ei ole hajuakaan, paitsi että kevyt se on. Turkki on siinä kauheassa vaiheessa kun huopamyttyjä syntyy ihan sekunneissa kuin itsestään, ja täytyy tunnustaa että saksiakin on ollut pakko vähän heilutella. Minkäänlaisia murrosiän merkkejä ei vielä näy, ihan yhtä kiltti pieni tyttö Tähti on edelleen kuin aina ennenkin. 

Koirakavereista Tähti on treffaillut Jerryä, Sydiä ja Arvoa. Silmun kanssa viimeksi piti hiukan pörhistellä alkumatkasta, saas nähdä miten tyttöjen ystävyyden käy kun seuraavan kerran nähdään.

Torronsuolla oli liikkeellä tosi paljon koiria ja ihmisiä, onneksi suo oli sen verran jäässä että sinne pystyi väistämään pitkoksilta:

Suomenlinnassakin käytiin sukuloimassa ja ilahduttamassa turisteja. Reissu oli niin rankka, että junaa odotellessa pieni meinasi jo ihan nukahtaa asemalaiturille:

Talvi tuli yhdeksi räntäsade- ja pariksi pakkaspäiväksi:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Advertisement

RTK 3 ja pikkuinen Tähti

Vaikka kesä on ollut laiska, käytiin Peipon kanssa keskikesällä yhdet ralliepikset ja lisäksi uusien tuomarien harkkakoe, joista molemmista saatiin hyväksytty tulos, mutta kummassakin varsinkin alkurata oli taas aika laamailua. Sama meno jatkui omissa virallisissa, mutta tulos siis saatiin sieltäkin ja koulutustunnus RTK3. Hyviä neuvoja ja tsemppejä saatiin paljon, ja jotainhan tuolle ahdistukselle pitää tehdä koska eihän Peipollakaan voi kehässä kovin kiva olo olla. Virallisena kisapäivänä hellettäkin oli kyllä yli 30 astetta, eikä hallissa ollut paljon viileämpää, joten silläkin varmaan saattoi joku osuus olla löysään olotilaan. Kun kyseessä oli tuplakisat, päästiin korkkaamaan myös mestariluokka, ja jos siitä jotain hyvää täytyy sanoa niin kaikki mestarin tehtävät taisivat onnistua, mutta avoimen luokan tehtävät eivät. Väittivät, ettei se pahalle näyttänyt, mutta videota ei ole kummastakaan radasta. Kovin Peippo myös kirputteli itseään kisan jälkeen, voi tietenkin olla ihan stressiäkin, mutta olin myös löytävinäni pari päivää sen jälkeen taas myös pissalätäkön lattialta.

Muuten ollaan isojen koirien kanssa vain retkeilty ja nautiskeltu kesästä, ei juurikaan treenattu tai tehty mitään muutakaan järkevää. Peippo on melonut ja hölkkäillyt – se oli fyssarilla hyvässä kunnossa, ja puhuttiin siitä että kyllä Peipon pitää saada kuitenkin tehdä sitä mistä se tykkää, kunhan sitä nyt ei ihan tolkuttomasti rasiteta. Ai niin ja olihan Tomppakin niissä uusien tuomareiden kisoissa, avoimessa luokassa tosin kun sinne kaivattiin koiria. Tomppa sai kasaan 97 pistettä ja Iirikseltä isot kehut, eikä sitä haitannut yhtään että samassa kehässä oli 10 vierasta ihmistä, kun siellä oli tuomarikokelaat sihteereineen ja kaksi virallista tuomaria lisäksi. Täytyy sanoa että mummun kanssa oli kyllä pelkkä ilo olla radalla, ja kivaa tuntui olevan Tompallakin.

Eilen sitten koko jengin elämä muuttui, kun taloon tuli pikkuinen Tähti, O’lydia Estrid. Estrid haettiin Nooran kanssa Ruotsista Västervikistä ja se on aivan ihana kahdeksanviikkoinen briardinalku. Mutkaton, avoin, iloinen, reipas, ja silti nöyrän oloinen. Kasvattajan mukaan myös porukan herkin, eikä tuntunut tosiaankaan olevan mikään öykkäri, vaan mieluummin näytti välttelevän konflikteja. Vieraiden ihmisten syliin se kiipesi ensimmäisenä, ja myös mielihyvin lähti vieraiden mukaan. Autossa oli kyllä huono olo ja monen koukeron jälkeen satamaan päästyä auton koko etuosasto oli täynnä oksennusta. Tyytyväisen ja reippaan oloinen pikkuinen oli silti koko reissun ajan, eikä vieläkään näyttänyt mitenkään ikävöivältä. Laivan ravintolassa se nukkui kantoliinassa, hytissä se koisasi isoimman osan yöstä, ja kaikki oli sen kanssa kovin helppoa. Rajamäessä se laitettiin jo takaluukkuun odottamaan muita koiria, ja sielläkin se odotteli ihan hiljaa ja nätisti. Kotona kun käytin isot koirat pissalla, se nukkui kun tultiin takaisin. Ihan uskomaton pakkaus siis.

Eka yö kotona meni hyvin, muutaman kerran Tähti heräili leikkimään, mutta antoi uuden emäntänsä nukkua lopulta peräti kahdeksaan saakka. Tällä hetkellä koko porukka on samassa tilassa sisällä ja takapihalla, hiukan täytyy Peippoa vielä vahtia mutta muuten meidän yhteiselon alku näyttää ihan lupaavalta.

Pari tuntia ehdittiin kierrellä Västervikissä ennen treffejä kasvattajan kanssa. Toivottavasti ensi vuonna ehditään tutustua paikkaan hiukan paremmin jos lähdetään Ruotsiin leireilemään tai mh-kuvaukseen.

Telttailemaan ollaan ehditty tänä kesänä vain kerran, katsotaan jos yöt lämpenevät niin saattaa olla että Tähtikin pääsee vielä kokeilemaan sitä lystiä.

Pupujen sietäminen on kummallakin isolla koiralla ihan uskomattoman hyvällä tolalla:

Peippo pääsi joku viikko sitten melontaretekelle merelle Kopparnäsissä. Ukkonen yllätti heti kun asetuttiin raftiin, mutta onneksi ilma kirkastui nopeasti. Nykyään saa pitää kiirettä lautan täyttämisen kanssa, kun Peipolla on niin kiire lähtöön että se tahtoisi kömpiä sinne jo ennen vesillelaskua. 😀

Uudet kuviot

Team Pirttimäki keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti melkein sivistyksen pariin. Kylä on hiljainen ja metsät vieressä, joten minkäänlaisia vieroitusoireita vanhasta kodista ei tainnut tulla kenellekään. Ollaan kaikki tyytyväisiä täällä, ja Peippo on varmaan tyytyväisempikin kun yhden päivälenkin sijasta se saa nyt kolme, ja sehän ei ole kovin omaa isoa pihaa koskaan arvostanut. Tompalle on onneksi sitten oma pieni takapiha missä makoilla.

Treeneissä ollaan käyty edelleen tuossa naapurissa Hannelen koutsaamana, mutta juuri muuta ei olla sitten tehtykään. Kerran koitin mennä Peipon kanssa nurmikentälle harkkaamaan, ja eiköhän siltä heti lähtenyt yksi kannuskynsi irti pallon perässä juostessa. Viime viikolla se jumitti selkänsä ilmeisesti uidessa, ja sehän uikin peräti kahtena päivänä peräkkäin viiden minuutin ajan. Vesi oli sen verran lämmintä että itsekin tarkenin siellä uiskennella, että vaikea kuvitella jumimisen kylmyydestäkään johtuvan. Mikä kurjinta, Peippo myös pissasi ensimmäisen kerran alleen. Ei ollut iso lätäkkö, ja se kyllä joi aika paljon ennen sitä, mutta vähän pelkään että tästä se taas lähtee. Toivottavasti menee vielä pitkään ennen kuin vaiva pahenee, mutta Peipon kanssa ei varmaan voi niin kauaa tuota katsella kuin Selman – Selmaa se ei haitannut yhtään, mutta luulen että Peippo kyllä kärsii kun huomaa heräävänsä pissalätäköstä.

On Peipolla sentään uusi harrastuskin, nimittäin packrafting. Tomppaakin yritin siihen totuttaa, mutta arvattavasti lautan periksi antava pohja ei ollut Tompan mieleen. Mutta kiva että edes Peipon voi ottaa toisinaan reissuun mukaan, kun tuo harrastus tuntuu vievän niin hyvin mukanaan. Uusia reissukavereitakin ollaan saatu, tosi kiva kun noita hommia on enimmäkseen tullut tähän saakka tehtyä yksin.

Tomppa täytti 11 ja pääsi sen kunniaksi kiipeämään Jaanankalliolle. Kevyesti jalka vielä nousi, eikä korkeanpaikankammosta ollut enää jälkeäkään.

Ilman yhtäkään koiraa käytiin Karstun linnavuorella ja Karkalissa.

Vanhoilla kulmilla lenkkeilemässä

Käytiinhän me Peipon kanssa epistelemässäkin. Mestariluokasta 2 pistettä vajaa tulos saatiin Hannelen tuomaroimana, eli samat pisteet oltaisiin saatu virallisissakin. Peippoa jännitti alkuradasta yllättävän paljon, mutta sitten homma lähti kulkemaan hienosti.

Sadepäivänä taivallettiin Meikojärven ympäri ja perään kallioilla kulkeva ihana metsälenkki. Matkaa kertyi 13 kilometriä.

Meikossa syötiin ihan gourmet-tason eväät retkikaverin ansiosta. Koko pävän jatkunut sadekin laantui sopivasti tauon ajaksi

Melontaseikkailu nro 1 Kytäjoen ja Vantaanjoen maisemissa. Hellepäivänä oli ihana lipua keväisissä maalaismaisemissa.

Melontaseikkailu nro 2 Mustijoella. Kauhea vastatuuli, mutta tälle lajille tuli kyllä lopullisesti sydän menetettyä.

Maailman paras hölkkäkaveri. Toivottavasti yhteisiä lenkkejä riittää vielä paljon juostavaksi.

Laivakoira ekaa kertaa kyydissä. Lunki tyyppi.

Melomishommat on mukavia kun aina löytyy sopiva tyyny pään alle.

Vihtijärvellä kesän ekalla uinnilla.

 

 

Muutoksen tuulia

Niin paljon on ollut muuta ajateltavaa ja tehtävää, että bloginpäivityskin on jäänyt. Harkoissa ollaan käyty tosi laiskasti, lähinnä vain Hannelen viikkotreeneissä Jokelassa, ja koirat ovat olleet muutenkin vähemmällä tekemisellä. Jokusen kerran ollaan sentään käyty Peipon kanssa hölkkäämässä. Tomppaakin koitin ottaa mukaan pari kertaa, mutta pakko vaan on hyväksyä se tosiasia, että se on jo liian vanha noille lenkeille. Hiukan pelottavaa, koska omakaan kunto ei todellakaan ole mikään hirveän hyvä. Tomppa pyörii myös jaloissa tavallista enemmän ja tuntuu olevan aina tiellä – mahtaakohan se olla tulossa jo vähän höppänäksi? Myös Peipon 7-vuotispäivä meni tänä vuonna ohi ilman että otin siitä edes juhlapäiväkuvaa. Miten sekin voi olla noin vanha, kun se juuri oli semmoinen pikkuinen söpö pallero?

Peipon kanssa käytiin Tamskilla kisoissa, ja pilasin taas vaihteeksi meidän suorituksen heti tokalla kyltillä nappaamalla siltä peräti -23 pistettä. Saavutus se on sekin! Peippo oli vähän yliviressä laiskan viikon jälkeen, eikä ollut ihan täysin kuulolla sekään, mutta eihän tuon oman miinussaaliin jälkeen muutenkaan enää hirveästi mahiksia ollut. Ja kivempi noin päin että Peippo on ylivireessä kuin että se olisi lamaantunut, kuten se on joskus ollut. Kasvattajakin kisoissa nähtiin, ihan sattumalta ja ekaa kertaa sitten Peipon pentuaikojen.

Suomenlinnassa ollaan myös oltu kahteenkin otteeseen harjoittelemassa sivistyksen parissa asumista, mikä on tullut tarpeeseen, koska todennäköisesti  jo muutaman viikon päästä asustellaan rivitalossa, jos vaan kaikki menee kuin on suunniteltu. Aikamoinen elämänmuutos siis tulossa, eniten ehkä Peipolle joka on pennusta asti saanut asua maalla ilman naapureita ja tottunut juoksentelemaan isolla pihalla. Onneksi siis ollaan saatu totutella naapureihin Suomenlinnassa, joten en ihan hirveästi osaa pelätä koirien sopeutumisen suhteen, enemmän ehkä oman sopeutumiseni suhteen. 😀 Toisaalta on tylsä muuttaa taajamaan, mutta onhan siinä hirveästi hyviäkin puolia – mukaanlukien se, että treenihalli tulee olemaan 300 metrin päässä kotoa.

Muitakin muutoksen tuulia on puhallellut viime aikoina, mutta eiköhän tästä taas kohtapuoliin päästä normaaliin treeni- ja lenkkirytmiin kiinni. Tosin Peipon kynnet alkavat taas murentua, joten voi olla että odotettavissa on joka tapauksessa treenitauko. Luulen että rokotuksilla käyminen laukaisi kynsivaivat, ajallisesti ainakin täsmäisi, ja sitä pelkäsin jo vähän etukäteen kun tiesin että monet slo-koirien omistajat lopettavat kokonaan koiriensa rokottamisen. Mutta ei tuo vielä pahalle näytä, jospa selvittäisiin tällläkin kertaa lievemmillä oireilla. Optimistina ilmoitin Peipon muutaman viikon päähän omiin kisoihinkin, menköön rahat sitten kannatuksena seuralle jos ei päästäkään osallistumaan.

Lauran kanssa ehdittiin kokeilla retkiluistelua ennen kuin kevät tuli. Tosi hauskaa hommaa, pakko varmaan syksyllä ostaa omat luistimet.

Jostain syystä luut on aina pakko syödä lähekkäin. Onneksi kumpikaan ei havittele toisen omaa.

Nenähommia

Viime viikolla perehdyttiin Päivin opastuksella nose workiin. Päivi esitteli aluksi erilaisia tapoja opettaa homma niin, että lopputulokseksi saadaan sekä etsintä että ilmaisu. Kaikki halusivat opettaa ilmaisun etsimisen kautta, ts. ensin koira saa etsiä nami + hydralaattia x-määrän toistoja, sitten etsitään pelkkää hydralaattia, ja kun koiralle on rutiinia se että hajulöydöstä palkataan, aletaan viivästää palkan tuloa jotta koira saa tavallaan itse valita ilmaisutavan.

Kahdessa tunnissa ehdittiin tehdä neljää eri harjoitusta, kaikkia useampi toisto. Ensin etsittiin peitteiden alta, sitten pahvilaatikoista, erilaisista purkeista, ja lopuksi riveihin aseteltujen ritilälaatikoiden alta. Kumpikin hoksasi homman aika nopeasti, ja jo tokassa harjoituksessa päästiin etsimään pelkkää namia. Tomppaa jännitti välillä hiukan kun remmi osui jonkun laatikon reunaan, mutta se haisteli niin että tuhina vaan kävi, ja oli selvästi tosi innoissaan asiasta. Peipolle kävikin sitten vähän nolommin, kun kesken toisen harjoituksen Päivi alkoi epäillä että sillä on hätä. Ei muuta kuin äkkiä paitahihasillaan pakkaseen ja samantien Peipolta jo turahti. Ilmankos se olikin vaikuttanut jotenkin tavallista räyhäkämmälle ja levottomammalle vuoroaan odotelleessa. Kilttinä tyttönä se olisi kuitenkin lähtenyt etsimään, vaikka sitten löysät housuissa, mutta tältä erää Peipon treenit loppuivat ikävä kyllä siihen.

Kotona ollaan myös harkattu parina päivänä, vaikka kuulemma etsimistä ei kotona kannattaisikaan tehdä syystä x. Edelleen laitan nose workin hömppälajien kategoriaan, vaikkei se välttämättä  mitenkään helppoa ole, mutta ainakin nopeana ja hauskana aktivointina se on ihan loistavaa puuhaa. Sunnuntaina käytiin Varpun kanssa hallilla tekemässä pari harkkaa, ekat hajut laatikoihin ja tokat agilityesteisiin piilottaen. Peipolla on selkeästi vaikeuksia jos haju on jonkun tavaran takana niin, että se haistaa sen siltä puolelta mistä se ei pääse tarpeeksi lähelle, se kun ei tunnu hoksaavan kauhean hyvin asioiden kiertämistä. 😀

Rallia ollaan tehty myös vähäsen, edelleen Peipon kanssa ollaan eniten paneuduttu uuteen ympärikiepahdukseen, ja Tompan kanssa pyllyn pitämiseen ilmassa peruutuksessa ja sisäkurveissa. Tompalle piti ottaa käyttöön jo sukkahousuniksikin kun en millään päässyt palkkaamaan sitä tarpeeksi siitä että ei istu välillä. Yllättävän vähän sitä häiritsee vatsan alta pujotetut sukkikset, tai ainakin sitä ilostuttaa vastaavasti enemmän se, että se saa kunnolla liksaa. En tiedä miten kauan tätä saa hinkuttaa näin, mutta onneksi Tompalla on aika hyvät hoksottimet.

Yhtenä päivänä kuvasin kummallekin koiralle voittajaluokan rataharkan, kun halusin nähdä mille Peipon meno näyttää, ja kannattaako harkita Tompankin ilmoittamista kisoihin. Peippo näyttää videolla ihanan tunnolliselle, ja Tomppa puolestaan reippaalle ja innokkaalle. Tomppaa en kumminkaan kisoihin ilmoittanut, ajattelin että voi olla sille vähän liian kova pala kun moni asia on vielä vähän epävarma. Enkä usko että saan sille muutamassa viikossa tuota peruutustakaan kunnolla opetettua.

Peipon keuhkot palautuvat tosi hitaasti. En tiedä oliko tuo viime viikon pikaripuli huonosta vastustuskyvystä johtuvaa, vai pitääkö kohta huolestua siitäkin kun vanha rautavatsa saa nyt näemmä säännöllisesti vatsanväänteitä. Fyysinen kunto Peipolla on hiukan petraantunut, vaikka vieläkin jos lenkkeillään liikaa tai Peippo hengästyy, se rykii seuraavana yönä muutaman yskäisyn. Ja paranemisesta on sentään kulunut jo kuukausi.

Arvon ja Tompan kanssa Kytäjällä tuulettumassa. Peippoa ei uskalla tämmösille reissuille ottaa mukaan ettei selkä jumiudu entisestään.

Kahvia, glögiä ja kasvispullia. 😀

Peipon selkäkuvat

Peipon selkäkuvat tupsahtivat sähköpostiin samana päivänä kun se kuvattiin, mutta vasta nyt sain kerätyksi voimia kuvien katseluun. Kolme muutosta on vasta aluillaan, L7-S1 -väli on onneksi tukevasti täysin ummessa, mutta sitä sen jälkeistä väliä en oikein osaa tulkita. Se ylempänä näkyvä tuhero lienee sitä kalkkeumaa, ja silloittumakin näkyisi olevan jo puolivälissä. Jos olen vuoden päästä varoissani ja Peippo hengissä, olisi ehkä syytä viedä se vielä virallisiin-/kontrollikuviin ihan ortopedille. Onhan tämä nyt ihan pyllystä, mutta tällä hetkellä  Peipon vointi on kuitenkin ihan hyvä, ja tulehduskipulääkekuurinkin sain pitkästä aikaa annettua reservissä olevilla previcoxeilla.

Kun tuo harrastuslajien väheneminen alkoi huolettaa,  ja kun se verijälki ei edelleenkään oikein nappaa, keksin että jospa sitten kokeiltaisiin nose workiä. Siitä on näin ennakkoluuloisella ihmisellä mielikuva ihan  hömppälajina, mutta eihän se auta kuin antaa sillekin tilaisuus.  Koirat varmaan ainakin tykkäävät, ja sehän se on kuitenkin se pääasia. Sopivaa kurssia ei heti löytynyt, mutta onneksi päästään jo ensi viikolla Päivin yksärille jossa on nuuskuttelun lisäksi myös teoriaosuus. Omaa motivaatiota lajiin nostaa tietty se jos siitä ensi vuonna tulee virallinen laji. 😀

Tervemenoa 2018!

Tämä vuosi on eka miesmuistiin kun ei vuoden lopussa tarvitse analysoida sitä mitä on tullut koirien kanssa tehtyä ja miettiä mitä tehdään ensi vuonna. Harrastamisen suhteen vuosi oli ihan yhtä huono kuin yleensä ottaen muutenkin. Selma kuoli, Peippo sai yhden hikisen voi-tuloksen rallysta + yhden tuomarinpalkinnon, ja jäi lopullisesti eläkkeelle kaikista muista lajeista uusien selkäkuvien myötä. Tomppa on sentään reipastunut entisestään ja nykyään se alkaa jo ääntää innosta treenihalliln piihaan kurvatessa. Jos Tompan kanssa saataisiin vielä toiset kymmenen vuotta, niin ties mihin vielä päädyttäisiin. 😀

Potilaskuulumisia

Tomppa on saanut edelleen nauttia yksin tehdyistä lenkeistä, kun Peippo vaan sairastaa. Kortisoni auttoi onneksi sen uusimpiin ahdistuksiin, ja lisäksi saatiin uutta antibioottia. Kortisonista tuli toisena päivänä tosi kurjat sivuoireet, Peippo ei osannut rauhoittua ollenkaan, käveli vain ympyrää ja urisi koko ajan. Sitä oli pakko komentaa olemaan paikoillaan, levossa kun piti olla. Ulkona oli hirviöitä entistä enemmän, meressä pilkottavat kivetkin olivat ihan kamalan pelottavia. Vatsa ei ole toiminut kunnolla pariin viikkoon, mutta kummallisinta siinä on se, että se muutaman päivän välein putkahtava tuotos on ihan normaali sekä laadultaan, kooltaan että koostumukseltaan. Minne se kaikki ruoka siis häviää, kun sen määrääkään en ole yhtään vähentänyt hurjan laihtumisen takia?

Kontrollissa käytiin keskiviikkona, ja kasvaimen mahdollisuus onneksi voitiin sulkea pois koska keuhkojen tiivistymät olivat pienentyneet. Pientä rohinaa kuului edelleen ja keuhkokuvissa oli vielä tummia länttejä, crp oli laskenut ja oli nyt 21. Paranemaan päin siis ainakin niin kauan kun lääkekuurit on päällä. Lääkäri arveli että Peipon paraneminen kestää tavallista kauemmin sen pahuksen kurkunpään takia; keuhkot eivät pääse tuulettumaan kunnolla tmv. Olenkin ihmetellyt kun Peipolla ei ole ollut pariin vuoteen mitään hengityselinvaivaa, vaikka sillä periaatteessa pitäisi olla niihin taipumus – toivottavasti tämä nyt ei ollut niidenkin alku. Edelleen huolettaa myös tuo laihtuminen, onkohan se oire jostain muusta vai mikä ihme senkin tekee?

Eikä tässä suinkaan kaikki. Otettiin tällä kertaa myös lannerangasta röntgenkuvat, ja onhan se spondyloosi edennyt. Nyt sitä on yhteensä viidessä nikamavälissä, se eka muutos oli tosiaan luutunut umpeen eikä ilmeisesti vaivaa, mutta sen jälkeisessä nivelessä oli myös iso muutos ja kalkkeumaa, ja lääkäri sanoi että se tulee todennäköisesti aiheuttamaan jossain vaiheessa virtsanpidätyskyvyttömyyttä. Miten kätevää että kaapissa on vielä Selman rinexinit ja kroonikkolakanat. 😦
Eikä tarvitse enää arpoa sitäkään että jos oltaisiin vetäisty vielä ensi kausi pk-hommia.

Kämppä on edelleen remontissa ja me Suomenlinnassa. Onneksi Peippo on noin rauhallinen tyyppi ja tyytyy kohtaloonsa että joutuu vaan makoilemaan sisällä. Sehän kiihtyy ihan hirveästi kun huomaa että teen uloslähtöä, mutta se on aina ollut niin kiltti että kun sille vaan sanoo että Peippo ei lähde, se panee ihan rauhaksiin makuulle eikä yritä yhtään tunkea mukaan. Tompan kanssa ollaan sitten huviteltu tekemällä pitkiä fleksilenkkejä niin että Tomppa saa enimmäkseen päättää minne mennään. Sen päätöksentekoa onkin hauska seurata, osin se menee hajujen mukana, mutta välillä se tekee niin kummia reittivalintoja että ei kyllä voi tietää mitä niissä on taka-ajatuksena. 😀 Kauppareissuilla se odottaa aina koiraparkissa, vaikka missään muualla en ikinä uskaltaisi jättää sitä kaupan ulkopuolelle odottamaan. Ja aina kun tulen kaupasta, on turistit ottamassa siitä kuvia. Hassua. Tomppa on kyllä kuin ihmisen mieli nykyään, ei helpompaa kaveria voisi olla, ja kun se on vanhemmiten reipastunut niin uskaltauduttiin viime viikonloppuna sen kanssa jopa Tuomaan markkinoille mantereen puolelle.

Tomppa esittelee talvisodan muistomerkkiä

Koirakulttuuri täällä saaressa on kyllä vähän erilaista kuin mitä olen tottunut sen olevan Hyvinkäällä tai Jokelassa. Puolet koirista on samanlaisia rähjiä kuin Peippo on / olisi, ja tämä pätee myös saman rapun koiraan. Pakko olla siis sen verran kerrostalokyttääjä että koitan seurailla naapurin liikkeitä ettei vaan päädytä samaan aikaan rappukäytävään. Irtokoiriakin täällä on ihan runsaasti johtuen varmaan siitä että ei ole kovin suurta vaaraa auton alle jäämisestä. Ei niistä Tompan kanssa liikkuessa niin hirveää pelkoa ole, mutta en kyllä tykkää että senkään iholle vieraat koirat tulevat. Tänäänkin joku suupalankokoinen koira meinasi väkisin tulla kohti vaikka me Tompan kanssa peruuteltiin poispäin, ja piti ihan pyytää omistajiaan ottamaan se kiinni. Tosi kummallista ja epäkohteliasta.

Saaressa melkein kaikilla rakennuksilla taitaa olla nimet. Tässä ollaan Hyveen, Kunnian ja Hyvän omantunnon nurkilla. 😀 Oikealla taitaa olla Suuri Tavastierna.

Liuskasaaressa

Uunisaaressa

Tuomaanmarkkinoilla joulutorttukahveilla

Tomppa omilla reiteillään. Tästä ei oltukaan koskaan ennen menty Piperin puistoon.

Jouluvaloja ja pikkuisen luntakin

Myrskyä

Ei olisi auttanut yhtään hehkutella tyyntä ja mukavaa arkea. Sen jälkeen keli muuttui heti myrskyisäksi, ja lähestulkoon ainut ilon aihe on ollut se että ollaan saatu asua viime viikot taas Suomenlinnassa. Muutama viime päivä on ollut ihan oikeastikin myrskyä, ja ollaan Tompan kanssa kävelty etelän vallituksille ihailemaan aaltoja. Aika pieneksi sitä itsensä tuntee niitä katsellessa, ja uutisissa kerrottiinkin että noin isoja aaltoja on vain 5–10 vuoden välein.

Sitä sun tätä

Pirttimäessä alkaa olla taas ihana tasainen arki, tosin vaatehuone on vielä menossa remonttiin ja siksi koirat ”joutuvat” viettämään päivänsä edelleen ulkona. Kesän koiraharrastamattomuutta ollaan kurottu kiinni briardileirillä, ralliepiksissä ja mejä-päivässä, ja kaikkea muutakin kivaa on vielä tälle vuodelle luvassa.