Hammas-, korva- ja kynsilääkärissä

Uusi vuosi meni aika paljon edellisten tapaan, lähimmät raketit ammuttiin parinsadan metrin päässä naapurissa, joten ihan hirveän kovaa pauketta ei taaskaan tarvinnut kuunnella. Selmaa pelotti ja se oli koko illan ihan iholla, Peippo räyhäsi taas kovimmille äänille, ja sitten kun ei enää jaksanut, se makasi oikoisenaan lattialla ja murisi uloshengityksen tahtiin. Tomppaa ei juuri hetkauttanut, ainoastaan klo 12 pahimman paukuttelun aikana se näytti vähän surkealle. Aika rasittava yö kyllä oli kun vähän väliä sai heräillä Peipon rähähdyksiin, en muista että se ennen ihan näin paha olisi ollut vaikka ennenkin on paukuille rähissyt. 

Peippo on ollut kyllä muutoinkin tavallista murisevaisempi, ehkä sen varpaat ovat olleet sen verran kipeät. Hiukan erikoista kyllä, kun se oli pahimpaan kynsivaivan aikaan puolitoista viikkoa kipulääkekuurilla. Ulkoisesti kynnet alkavat olla aika hyvän näköiset, sukka- ja sinkkipastakuuri auttoi nopeasti, eikä uusia vaurioita ole tullut. Takajalkojen kynnet ovat kuitenkin edelleen niin kuluneet, että varovainen pitää vielä olla niiden kanssa. Allergeenit alkavat kohta loppua, ja Peippoa piti käydä näyttämässä lääkärillä niiden saamiseksi. Samalla piti pyytää niasiiniamidiresepti kynsiin, mutta yliopiston apteekilla onkin ollut jonkin ainesosan saamisen kanssa ongelmia, joten sitä ei sitten saatu. Korvat ovat olleet aika kamalassa kunnossa, mutta hoito on tepsinyt niin että kummastakin löytyi nyt vain vähän hiivaa. Mukaan saatiin uutta käsikauppalääkettä ja reseptillä olevaa puhdistetta. Myös niasiiniamidia löytyi reseptittä netistä, ja siihen saatiin lääkäriltä annosteluohje. Toivotaan että auttaa.

Tämän vuoden joulukorttikuvaus oli projekti. Välillä piti käydä jo vaihtamassa lyhyempään objektiiviinkin, kun ei meinannut onnistua sitten millään. Selma otti heti kiltisti lyhdyn suuhunsa, mutta Peippo nyrpisteli sille. Sitten Selmaakin alkoi jo potuttaa lyhty suussa kököttäminen, ja sekin alkoi pudotella lyhtyä suustansa. Lopulta hain sisältä kissanruokapurkin mieheen; Peippo reipastui silminnähden, mutta Selman joulufiilis oli lopullisesti pilalla. Tompankin oli tarkoitus hengata kuvassa, mutta se kieltäytyi moisesta heti alkumetreillä.

Nyt kun on ollut vähän enemmän aikaa, olen etsinyt netistä lisää tietoa SLO:sta. FB:n ryhmistä löytyy tietoa ja vertaistukea myös, jenkkiryhmää tulee lähinnä luettua kuriositeettina; siellä tunnutaan luottavan epsomsuolakylpyihin ja antibiooteihin, ja tietty rukoiluun ja siunauksiin. En tiedä miten luotettava lähde oli, mutta löysin myös tietoa vaivan perinnöllisyydestä, ja sen mukaan SLO:n täytyisi periytyä molemmilta vanhemmilta. Onhan tätä vaivaa ainakin parissa muussakin suomalaisessa briardissa, ja jos se on lievä, senkin voi varmaan hyvin ohittaa vaan pienellä ihmettelyllä. Mikä on tietenkin taas kurja juttu, koska pahimmillaan tauti voi johtaa kaikkien kynsiluiden amputointiin tai koiran lopetukseen. Paitsi perinnöllisen alttiuden, vaiva vaatii jonkin laukaisevan tekijän. Peippo oli vähän yli vuoden vanha kun siltä irtosi eka kynsi, ja sitä ennen se oli saanut yksivuotisrokotteen, rauhoitettu lonkkakuvia varten, sekä sairastanut kennelyskän kovan kuumeen kanssa. Laukaiseva tekijä on voinut olla näistä mikä vaan. Tai voihan olla, että kynsiä vaivaakin ihan joku muu juttu, eihän sitä varmaksi voi sanoa ilman biopsiaa (eikä sen jälkeenkään).

Sukka jalassa käytiin parin kilometrin kelkkalenkkikin potkuttelemassa ennen tien hiekoitusta. Ja Peippo nautti.

Tomppa kävi välipäivinä hammaskivenpoistossa, ja kun vakilääkäriä sijaistamassa oli tuuraaja, jäi sitten verikokeetkin ikävä kyllä ottamatta. Hampaat eivät olleet kovin kauheassa kunnossa, eikä suusta löytynyt mitään selitystä aivastelulle ja niiskutukselle. Joko nenäpunkkilääkitys ei tepsinyt, tai sitten nenässä on polyyppi tai jotain muuta, jäänee arvoitukseksi. Muuten lääkärireissu meni yllättävän hyvin, Tomppa ei onneksi vielä odotushuoneessa tajunnut minne ollaan menossa, joten se jännitti vain tutkimushuoneessa ollessaan. Rauhoite ei sitten tietenkään millään meinannut vaikuttaa, ja Tomppa kamppaili hereillä vaikka kuinka kauan, kunnes lopulta kompastui omaan häntäänsä ja rojahti tainnoksiin. 

Uudenvuodenaattona koitettiin käydä Linnaistensuolla, mutta siellähän oli valtavasti lunta ja pitkospuut hengenvaarallisessa kunnossa. Muutaman lipsahduksen jälkeen ei auttanut kuin kääntyä takaisinpäin odottamaan kevättä ja parempia retkeilykelejä:

Treenirintamalla ei mitään uutta kun Peippo on ollut sairaslomalla, Selman ja Tompan kanssa ollaan käyty vähän puuhailemassa silloin kun ollaan saatu seuraa. Eilen käytiin ekan kerran Peipon kanssa hallilla, ja jos ennen olen ollut sitä mieltä ettei sille kovin hyvin sovi treenitauot, niin nyt voisi sanoa, että hyvää teki. Intoa ja taitoakin riitti, voittajan tokoliikkeetkin sujuivat niin hyvin että alkoi ihan harmittaa jos ei tulevaisuudessa kokeisiin päästäisikään. Vaikka vähän kirpaisi kun oman seuran RT-kisat menivät kynsihässäkässä sivu suun, oli tavallaan myös tosi rentouttavaa vain talkoilla ja nautiskella kavereiden ja tuttujen hienoista radoista. Toivotaan että meilläkin on tästä suunta taas pelkästään ylöspäin, ja päästään taas treenaamaan täydellä teholla ja rallissa kisaamaankin.

Parina päivänä on aurinkokin vähän pilkahtanut, ja silloin on pitänyt sännätä tietenkin heti ulos. Lunta on ollut sen verran vähän, että ollaan voitu lenkkeillä umpimetsälenkkejä:

Lenkkeilystä on tullut entistä haastavampaa, kun joku oli joulun alla mennyt tekemään sorakuopille geokätkösarjan. Muutaman viikon aikana oman piha-aidan viertä on kulkenut katkeamaton virta maastopukuisia keski-ikäisiä miehiä, ja laiskimmat ovat oikaisseet jopa pihan läpi. Sisällä sinkoilee kukkaruukut kun koirat vahtivat, ja meidän syksyllä tekemästä tienvieren salapolusta on tullut geokätköilijöiden kiitotie. Useimmillahan ei ole koiria mukana, mutta nykyäänhän kaikki vastaantulijat saavat meidät sattuneesta syystä hermostumaan. Jouluaattona muuten vaihteeksi törmättiin irtokoiraan, mutta aihe kyllästyttää jo niin, että ei siitä sen enempää. 

Peipon kanssa ollaan koitettu jatkaa loputonta remmilenkkeilyprojektia, ja ollaan käyty vaihteen vuoksi niin Helsingissä kuin Hämeenlinnassakin lenkillä. Aika taitavasti tulee jo noita reittejä suunniteltua niin, että aina löytyy jokin pakotie tai varasuunnitelma jos joudutaan mottiin. Hyvin on sujunutkin, vaikka epäilen jo että tästä pisteestä ei koskaan päästä eteenpäin. Joulun alla liityin fb:n reaktiivisten koirien ryhmään, ja onhan se edes hiukan helpottavaa lueskella kohtalotovereiden tarinoita. Koiria, rotuja ja omistajia löytyy ihan joka lähtöön, ja osalla tuntuu olevan niin pahoja ongelmia että ihmettelen ihmisten jaksamista. Kädettömyyden kanssa tällä asialla ei tunnu olevan ainakaan tässä ryhmässä kovinkaan paljoa tekemistä. Ei tosin ehkä koske briardeja omistajineen, koska briardeistahan ei saa kuin tekemällä reaktiivisia, jos edes sittenkään. 😀

Jouluaatona käytiin Tompan kanssa Sastamalassa. Joka kerta pitää muistaa ottaa kuvia, kun hirveän kauaa niitä ei ehkä enää pääse ottamaan:

Advertisement

Peippo reistailee taas

Olen koittanut vältellä Peipon kynsien syynäämistä sen jälkeen kun huomasin, että niille on taas tapahtumassa jotain. Eilen ralleissa Peippo oli kuitenkin taas vähän keskittymiskyvytön, josta tuli heti mieleen että joku sitä vaivaa. En tiedä onko kynnet vielä / enää kovin kipeät, mutta yksi oikean etutassun kynsistä on mallia papukaijan nokka, ja toinen on epämääräistä mössöä:

Vasen etukannus on myös ontto ja läikikäs, mutta se ei ole kunnolliseksi enää sen jälkeen kasvanutkaan kun viimeksi irtosi:

Eikä siinä kaikki, kävin koko koiran läpi, leikkasin huopaantuneita varpaanvälejä ja korvakarvoja, ja luppien alta paljastui ihan kosteat ja töhnäiset korvat. Varsinkin oikea korva näytti jo aika pahalta, vaikka viime viikolla sen viimeksi putsasin kun huomasin että on alkanut erittää. Sen jälkeen kun siedätys alkoi purra, en ole korvia rassannut kuin ihan satunnaisesti, ja ne ovat silti olleet ihan puhtaat. Josta päästään siihen pohdintaan, että onko asioilla yhteyttä, kun allergiahan saattaa ylläpitää SLO:ta. Unohdin joku aika sitten Peipon allergeenit päiväksi lämpimään, mutta kun puteli oli melkein täysi, ja tavara niin kallista, niin en raaskinnut heittää sitä roskiinkaan. Olisikohan allergia pahentunut näin nopeasti jos aine meni piloille? Varmuuden vuoksi pitänee heittää nyt loppu roskiin, niellä vaan tappio ja ottaa käyttöön uusi pullo. Jos ei korvissa ja kynsissä ole vielä tarpeeksi vaivaa, niin Peippo on tänään vielä kröhinytkin jotenkin tavallista enemmän. Toivottavasti on vaan sen ”normaalia” kurkunpäästä johtuvaa kröhinää, kennelyskää ei nyt ainakaan enää tähän kaivata.

Kirsikkana kakun päällä törmättiin tänään taas irtokoiraankin, ja vielä Keravanjärven korvessa. En ole vieläkään keksinyt mitään hyvää strategiaa näiden varalle, joten mentiin taas niin että otin karjuvaa Peippoa pannasta kiinni, Selma maahan, ja sitten kun vieras koira oli tarpeeksi lähellä, niin Selma sai hoitaa homman. Tällä kertaa koiran isäntä tuli sentään kohtalaisen säällisessä ajassa paikalle, vaikka ei näyttänytkään mitenkään kiirehtivän koiransa pois hakemista. En tiedä missä pitäisi lenkkeillä, että saisi lenkkeillä rauhassa. Kauhean stressaavaa kun koko ajan saa kytätä että mistä ja milloin seuraava irtokoira putkahtaa. 😦

o o o

Jotta ei ihan pelkkää valitusta, niin viime viikonloppu oli taas ihan huippu harrastusviikonloppu. Oltiin hoffiseurassa jäljellä ja jäljen vanhetessa hallilla, ja olipa taas kivaa. Tomppa sai tehdä verijälkeään, matkaa puoli kilsaa ja ikää neljä tuntia. Ja oli se taas niin taitava ja tohkeissaan. Välillä se hairahtui metrin verran jäljeltä, ja niin pontevasti korjasi oikealle jäljelle takaisin. Tompasta lähtee jäljellä myös paljon ääntä kun se ”tyhjentelee” nenäänsä ja haistelee tuhisten. Peippo pääsi pitkän tauon jälkeen myös jäljelle, ja ekan kerran sitten syyskuun itsestäkin tuntui mukavalta päästä taas sen vaijerinjatkoksi. Ja Peippo – ai että sillä oli kivaa! Se meni hirveää haipakkaa, enkä kauheasti raaskinut jarrutellakaan sitä vaikka itse paukuin siellä perässä näreitä päin. Siinä hössötyksessä yksi kuudesta kepistä jäi metsään, mutta se ei kyllä latistanut tunnelmaa yhtään. Peipon jäljellä taisi olla ikää kolmisen tuntia. Hallillakin oli tietty kivaa, nyt on ollut jotenkin niin mukava käydä sielläkin että maanantaina mietin jo kun Peippo ei ollut ihan normi-hyvä, että ollaanko jo treenattu liikaakin. Todennäköisesti sitten kumminkaan ei, ja toivotaan että kynnet eivät nyt kauheasti tuosta enää pahenisi että päästään treenaamaan ahkerasti alkutalvikin.

Kutsumaton vieras ja muita tykytyksiä

Hulinaa on taas riittänyt, sekä järjestettyä että vähän yllättävämpääkin. Muuten sitten sitä meidän tavallista; terveyshuolia, käytöspohdintaa, vähän sitä sun tätä lajia ja tavallista arkimeininkiäkin. Kategoriavalikkoon ”saatiin” uudeksi alakategoriaksi nivelrikko. Ihan oman diagnoosin perusteella, mutta todennäköisesti nappiin arvattuna kuitenkin. 

Rähinöintiä kevät-yössä

Peippo aiheuttaa taas unettomia öitä – tällä kertaa ihan konkreettisesti. Sillähän oli varmaan melkein parivuotiaaksi saakka tapana rähinöidä öisin, ja nyt näyttää siltä että tapa on palannut. Se siis herää yöllä, törmää unenpöpperössä omasta mielestään johonkin kauheaan petoon olkkarissa, ja ennen aivoja päälle kytkeytyy hyökkäysvaihde. Parissa vuodessa se kai tottui siihen että Tomppa ja Velmu olivat öisin olohuoneessa ja hiljeni, mutta nyt kun sieltä silloin tällöin löytyy yllärinä Selma, on rähinöinti taas alkanut. Selmalle se ei siis onneksi rähise, ja hiljenee tietysti heti kun ne aivot alkavat taas toimia. Onneksi nuo pystykorvat ovat myös tottuneet Peipon outouksiin, vaikka eihän se tietenkään kenestäkään kivaa ole herätä syvimmästä unesta kauheaan rähinään. Aika mielenkiintoista käytöstä, vaikka noinhan se tietty reagoi kaikkeen yllättävään ihan päiväsaikaankin. Luojan kiitos Peippo ei hortoile ihan joka yö, ja Selmakin löytyy monesti edelleen samasta sängystä.

o o o

Keväisin pitää aina etsiä uusia lenkkimaastoja. Tänä vuonna ollaan löydetty erityisen kauniita reittejä.

Treenailtukin ollaan parin viikon aikana sitä sun tätä, ja kyllä kannatti julkisesti huhuilla jälkiseuraa kun tänä keväänä ollaan tehty enemmän vieraita jälkiä kuin omia. Ja kaikki ovat olleet vielä eri ihmisten tekemiä! Edellistiistaina piti jälleen koittaa tehdä Peipolle itse se helpompi jälki. 😂 Ihan putkeen ei homma vieläkään mennyt, kun 600 metrin jäljestä eka puolisko oli ihan kauheaa haahuilua, ja aina kun jälki tuntui löytyvän, se katosi uudelleen. Juuri kun olin aikeissa ottaa Peipolta rensselit pois ja viedä sen autoon, maasto muuttui ja Peippo pääsi kunnolla jäljen imuun, ja kuin ihmeen kautta kaikki kepitkin taas löytyivät. Alkupuoli jäljestä oli kosteaa rahkasammalmättäikköä, ja loppupuoli hiukan heinäpohjaista kangasta. Pari kertaa tuolla ollaan ennenkin oltu ja sama haahuilu huomattu, tosin muistin sen vasta ajaessa. Tuommoista pohjaa pitää siis harkata jatkossa paljon, mutta ei ehkä ihan tuommoisella jäljellä kuin nyt, kun lyhyehkö jälki – siis se ”helppo” – sisälsi peräti neljä piikkiä.

Maanantaina päästiin taas vieraalle jäljelle, kun Noora teki Peipolle jäljen takametsään. Vieraassa paikassa toisen ohjeistaminen on tosi vaikeaa, ja jäljestä tuli tällä kertaa neliö jonka kulmat olivat piikkejä, ja jälki loppui tosi lähelle lähtösivua. Eipä näyttänyt haittaavan yhtään, en tiedä miten lähellä jäljen sivujen pitäisi olla toisiaan että se alkaisi haitata. Veikkaisin muutamaa metriä, tuulen suunnasta tietty riippuen. Jälki kävi kääntymässä hiekkakuopan pohjalla, jonne en ikinä itse ole uskaltautunut. Ei siellä reunamilla ihan paljasta hiekkaa ollut, joten sen puoleen siinäkään ei ollut mitään ongelmaa, vaan Peippo jäljesti rinteen mennen tullen oikein hyvin. Siinä se taas nähtiin että ei tarvitse olla turhan varovainen, kyllä se kohtuullisen kokeneen jälkikoiran nenä vaan on ihmeellinen kapistus. Jana oli ihan surkea, mutta lieventävänä asianhaarana onneksi se, että Peippo taatusti tiesi jo lähetettäessä että mihin suuntaan se jälki kulkee, kun se tuosta kohtaa ei oikein muualle voi kulkeakaan. Tällä kertaa jäljellä (300 m?) oli vain yksi keppi, joka tarkennettiin heti hienosti.

Kotimetsässä ollaan käyty harkiten, kevät on tuonut taas ihmiset ja irtokoirat sankoin joukoin ulkoilemaan.

o o o

Eka eväsretki meidän lempparilammelle. Lämpimänä kevät-iltana tarkeni istuskella pitkään vanhalla unohdetulla laiturilla.

Viime viikon keskiviikkotokoissa katsottiin Peipon hyppyongelmaa, jonka myös Nina arveli olevan oikeasti kapulaongelma. Hyppääminen parani vähän kun tehtiin harkka jossa juostiin kentän päästä päähän kiertäen siivekkeet ja hyppy oli siinä välissä, mutta en kyllä Peippoa laukalle saanut vaikka juoksin sitä karkuun. Ainoastaan pallon perään se meni laukalla kapula suussa. Nyt sitten pitäisi keksiä hauskoja juttuja joissa Peipon saa kapulan kanssa kunnolla vauhtiin. Ollaan testailtu tätä nyt vähän lenkillelähtöspurteissa, ja toimiihan se aika kviasti, kunhan saadaan tarttumaan sama tottikseenkin. Varmaan ei haittaa (tai toivottavasti) vaikka alettaisiin lisäksi taistelemaan tuolla pienemmälläkin kapulalla. Onneksi kapula on Peipolle kuitenkin tosi mieluinen, eikä mitään vastenmielisyysongelmaa onneksi ole.
Sitten siirryttiin ongelmasta toiseen, eli tunnariin. Varpu käpälöi kapulat, ja peräti neljännellä yrittämällä Peippo toi omansa heti ja varmasti. Vähän piti sitä kovistellakin asiasta, liekö se auttanut. Nina arveli ongelman olevan vieraiden hajujen lisäksi liikaa nostattavassa takapalkassa, mutta enpä tiedä. Eipä se auta kuin harkata paljon ja muistaa hajustuttaa kapuloita ahkerasti. Uskon kyllä että se siitä kohta loksahtaa kohdilleen.
Paikkikset olivat hyvät, pk-versiossa se kyllä äänsi pari kertaa että mielentilassa olisi vähän petraamista, rivissä Sydin vieressä meni hyvin vaikka olin ulkona piilossa.

Tämän viikon tokoissa, ja samalla kevään viimeisissä, tehtiin ”koetottis”. Väliaidasta otettiin pala pois että päästiin tekemään eteenmenokin, ja seuraamiskaaviokin mahtui kentälle sitten kerrankin kokonaan. Paitsi että Peiposta oli tosi kummaa mennä aidan ”läpi”, ja se selvästi hämmentyi. Josta tietty hämmennyin itsekin, ja säädettiin aika tavalla. Jäävät olivat hyvät, a-noudon Peippo palautti hypyn kautta. Ja muistutus taas itselle, että olisi aika mennä harjoittelemaan ihan vaan sitä heittämistä! Eteenmeno oli hyvä, mutta valmisteleva osuus kauhea kun Peippo bongasi pallonsa. Kyllä me tuolla räpellyksellä oltaisiin kuitenkin se 70 pistettä saatu, joten ehkä tässä voisi kohta alkaa turhauttamaan itseään puhelimen tuuttausta kuuntelemalla.

Tuonne ne menivät! Paitsi irtokoiria, metsissä vilisee nyt kauriita, jänöjä ja muitakin metsäneläimiä. Niin kauan kuin Tomppa on kiinni, ei niiden suhteen onneksi ole hätäpäivää.

o o o

Hiukan ollaan lisäksi tokoiltu ja ralleiltukin, lenkkeilty ja uimakausikin vihdoin avattu. Peippo on päässyt myös vähän juoksemaan pyörän vierellä, ja se on sen mielestä ihan huippuhommaa. Itse en kyllä erityisemmin touhusta perusta, kun varsinkin eka kilometri on aika hasardia. Onneksi meidän kyläteillä on tosi vähän liikennettä.

o o o

Viikko sitten oli Peipon korvalääkäri. Ei tarvinnut tähystää (eli rauhoittaa), joten luustokuvat jäi vieläkin saamatta. Kukkaro kuitenkin kiitti, ja koska korvakäytävätkin olivat kuulemma kuin ”vauvan peppu” eikä hiivaakaan ekan kerran Peipon elämässä löytynyt yhtään, niin eipä voi valittaa. Korvalehdessä todettiin bakteeritulehdus, ja lääkkeeksi saatiin antibioottia ja kortisonia sisältävät tipat. Se, mistä tulehdus on tullut onkin sitten toinen juttu. Uusiutumisen kannalta olisi kiva selitys se, että korvasta pestessä putkahtanut roska on ärsyttänyt rapsuttamaan korvaa, joka on sitten auennut ja tulehtunut. Kuulostaa ainakin ihan uskottavalta. Nyt viikon hoidon jälkeen korva alkaa näyttää paremmalle, mutta ei se terve vieläkään ole. Sitkeä vaiva. 😦

Sunnuntaina saatiin vieraita, ja käytiin pari kieppiä metsässä ja uimassa päälle. Jaksan aina olla niin iloinen siitä, kun Selmakin voi olla mukana touhuissa kahvipöytää myöden ihan kuin ”normaali” koira konsanaan. Kun Selman luottamuksen on kerran ansainnut, niin sen kanssa saa olla huoletta. 🙂

Huoltoa

Peippo kävi tiistaina näyttäytymässä uudella dermatologilla Klaukkalan Taikatassussa, ja Selma kävi eilen lataamossa. Tompalle oli kaavailtuna eläinlääkäri myös, mutta onneksi se tokeni saman tien kun alettiin uhkailemaan lääkärillä.

Lomanjälkeistä elämää

Eka viikko töitä takana, hengissä ollaan,  ja treenitahtikin on heti vähän parantunut. Iltalenkit ollaan suoritettu sienestäen ja siinä hommassa Peippo on kyllä ihan pro. Jos sieniä on samassa paikassa paljon, on Peiposta ihan apuakin kun ehdin paikalle ennen kuin kaikki on syöty, mutta jos se löytää vain muutaman sienen ryppään, on peli menetetty. Usein joudun käskemään sen makuulle siksi aikaa että saan sienet poimittua. Eilen kielsin sitä ottamasta sieniä, ja se meni automaattisesti makuulle odottamaan. Saisikohan tästä kehitettyä sille ilmaisun, ettei aina kävisi näin:

Keskiviikkona ennen Ninan treenejä sekä Selma että Tomppa pääsivät vähän treenaamaan myös, ja molemmat olivat hyviä ja innokkaita, vaikka Tomppa heti alkuunsa olikin sitä mieltä että hän ei kentälle tule kun hallissa on niin pelottavaa. Peippo käytti oman vuoronsa hyppäämiseen – en vaan vieläkään ole kypsä ajatukseen että meidän PK-harrastus olisi lopullisesti ohi. Ja hyvinhän se Peippo hyppäsikin. Ajatuksena oli tehdä kiva ja helppo treeni, missä sille ei tulisi vähääkään rimakauhua, ja siinä onnistuttiin. Vähän riskillä mentiin kun en osaa taas sanoa yhtään missä kunnossa sen jumitukset ovat, mutta kevytesteellä on onneksi turvallista hypellä vähän jäykemmässäkin kunnossa. Toistot 3 x 70, 80, ja 60 tehtiin, ja kaikista Peippo meni kuulemma rennosti yli. Ekaa apuhyppyä se alkuun sipsutteli, mutta kun saatiin mitat kohdilleen niin kokoaminen alkoi sujua alusta asti. Speed bumpista ekaan apuhyppyyn oli neljä jalkaa, apuhypyt 6,5 jalkaa, ja vika väli eri korkeuksilla 7=70 cm ja 8=80 cm. Tarkkaa puuhaa, oli tosi hyvä saada Nina katsomaan ja korjaamaan välejä!

Torstaina oli etäpäivä ja ehdittiin jäljelle.  Peippo jäljesti 350 metrin kikkailujäljen, jonka kikka piili tällä kertaa siinä, että Selma oli mukana tallaamassa. Selma käveli hiukan liikaa samoja raiteita kuin minäkin, mutta muutamassa kohdassa ainakin huomasin että kyllä se Peippo minun jälkeä seuraa, eikä ainakaan alkumatkan jälkeen enää antanut Selman hikivarpaitten hajun haitata. Tätä voi kokeilla joskus uudestaan Tompan kanssa, se kun ei taatusti samaa reittiä kulje.

 

Torstaina käytiin vielä Jokelassa tokoilemassakin. Ilma oli Peipolle taas vähän kuuma (olisi pitänyt klipata se vielä uudelleen ennen syksyä!), joten paljoa ei tehty. Hyvä mieli tuli siitä että kolmen vieraan koiran (ja Varman) joukossa pystyttiin olemaan ennennäkemättömän rentoina. Turvaväli tietty pidettiin, ja paikallaolossa Peippo näytti ihan kaventuneelle kun piti olla korvat litassa ja jalatkin supussa mahdollisimman pienenä kahden pelottavan susikoiran välissä. Voi pientä. Harvemmin tehdään vieraassa porukassa mitään irtoamista vaativaa, mutta nyt kokeiltiin kiertämistä. Sitten seurailtiin vähän vieraitten koirien ja treeneissä myös henganneen sorsa-hanhen liepeillä ja pakattiin Peippo pois. Selma sai tehdä myös, ja lopuksi jäätiin Selman kanssa vielä hyväksi aikaa turisemaan muiden kanssa niin että Selma makoili siinä katselemassa.

 

 

Lauantaina jäljestettiin Peipon kanssa ensin Kaisun tekemä jälki (kulma ja piikki), ja sitten tehtiin kunnon sienilenkki päälle. Peippo jäljesti tosi kivan näköisesti, janakin oli aika hyvä, mutta kolmesta kepistä keskimmäinen jäi taas jostain syystä metsään. Piikissä se teki normaalit laajat pyörähdykset, mutta eipä se haittaa kun sen tietää, ja Peippo tekee kivasti töitä jäljen löytääkseen vaikka itse seistä töröttäisin piikin kärjessä.

Sunnuntaina lenkille mennessä poikettiin kentälle ja kokeiltiin ekan kerran targettia ruudussa. Hyvin toimi joka suunnasta muuten, mutta vauhtia ei kyllä juuri ollut vaan ravilla mentiin joka ainoa kerta. Yhden kerran juoksi myös tyhjään ruutuun, hyvin sujui. Tunnari tehtiin myös, se on edelleen epävarma. Peippo ottaa omansa pienen jahkailun jälkeen, mutta pudottaa sen matkalle. Näitä se on tehnyt nyt muutaman peräkkäin, pitänee seuraavalla kerralla antaa noutokäsky vahvistukseksi kun ei tunnu menevän itsestään ohi.

Sunnuntain lenkki tehtiin Hyypiölle, eikä tietenkään ollut kamera mukana vaikka ilma ja maisemat olivat nättejä. Takaisin oikaistiin umpimetsän kautta, ja avokallioilta löytyi vielä valtavasti hyväkuntoisia mustikoita, ja oli pakko pysähtyä poimimaan. Aurinko paistoi kauniisti kalliolle, ja kesken mustikansyöntinsä Selma tuli ja lipaisi poskesta, ja lähti sitten leikkimään kepillä. Siinä kykkiessäni ajattelin, että mikä onni että päätin alkukesällä antaa Selmalle vielä jatkoaikaa; tuon onnellisempi Selma ei varmaan voisi olla. Enkä paljon minäkään.

o o o

 

Peipon edellissunnuntainen fleguilu jäi onneksi siihen muutamaan tuntiin. Tosin se seuraa edelleen vähän tavallista nihkeämmin eikä minusta kunnolla taivuta päätään, joten mielenkiinnolla odotan taas mitä hieroja sanoo siitä ensi viikolla. Vähän olen itse koittanut hoitaa sitä laserilla ja hieroen. Kynnet alkavat olla sen verran hyvät, että varmaan uskaltaisin jo pyytää sitä aatakin kiipeämään, eipä olla tottista treenattukaan kuin viimeksi toukokuussa. Myös korvalle kuuluu hyvää ja lopetin joku aika sitten kortisonisuihkeen laittamisenkin. Kaljuun länttiinkin alkaa kasvaa karvaa hyvää vauhtia, onneksi se ei jäänyt pysyvästi karvattomaksi! Siedätyksen aloittamisesta on nyt kolmisen kuukautta, joten jos se tehoaa, vaikutuksen pitäisi alkaa kohta puoliin näkymään. En tiedä arvaisiko lääkevoiteen laittamista alkaa omin päin vähän harventamaan…

Voi kun Peippo nyt pysyisi kunnossa, kun syksylle ja talvelle olisi luultavasti tiedossa kaikenlaista. Ninan treeneihin on haku päällä edelleen, ja toiveissa olisi päästä RSKK:n halliin myös viikottaiselle kimppavuorolle. Ja sitten olisi vielä ne elokuun kurssit, mahdollisesti syyskuunkin kurssi, sekä syyskuun briardileiri. Leiriä varten on jo mökkin varattuna vähän kauempaa. Kun joutuu reissaamaan koko remmin kanssa, koirilla saa olla sitten autossa nököttämisen vastapainoksi kunnolla omaa lääniä missä juoksennella.

 

Koska Peiposta ei kuitenkaan ikinä enää tervettä tule, eikä se metrisen ylittäminen luultavasti ainakaan tule helpottumaan (ja Selmankin aika on luultavasti joka tapauksessa käymässä vähiin), niin hiukan on pitänyt miettiä pentujuttujakin. Vielähän asia ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta ainakin jos briardinpentua mielii, se olisi otettava silloin jos / kun sopiva sattuu kohdalle. Malin hankkiminen olisi varmasti helpompaa, mutta en oikein tiedä tarvitsenko semmoista kun en kerran ole koskaan aikeissa ipoa harrastaa. Kaikkea muutakin vaihtoehtoa on tullut mietittyä aina flätistä lyhytkarvaholskuun, ja tietysti siihen kestosuosikkiin laekenoisiin. Jotenkin mielelläni kumminkin näkisin että vuoden-parin päästä Pirttimäessä kirmailisi pikkuinen briardi, niin että jos jollakulla on tähän asiaan jotain vinkkiä, niin saa ilmoittautua. 😀

 

o o o

 

Tompalla on ollut ihan kamala paluu arkeen. Tiistaina työpäivän aikana oli ollut hirveä ukkonen ihan Pirttimäen yllä, ja kun tulin töistä kotiin, tuli etupihalla autolle vastaan Tomppa, jolla oli kovasti asiaa. Jostain se oli paniikissaan tullut aidasta ulos, ja heilunut sitten ties missä muutaman tunnin. Yksi iso kuoppa etupihalle ainakin oli ilmestynyt. Keskiviikkoaamuna katsoin säätiedotuksesta että ukkosta ei ole tulossa, mutta olipa vaan tullut ja taas Tomppa löytyi aitaamattomalta etupihalta. Sen jälkeen se on saanutkin jäädä sisätiloihin isojen koirien kanssa.

Hiukan olen ollut huolissani myös Tompan kunnosta. Se on ollut nyt kesällä jotenkin vähän väsynyt, eikä halua olla ulkonakaan ihan niin paljoa kuin normaalisti. Veritippoja ei ole löytynyt lattialta, mutta jos väsymys jatkuu niin pitänee viedä se verikokeisiin. Toivottavasti sen autoimmuunivaivat eivät ole tekemässä paluuta.

Loppukevennyksenä vielä Käyttöbelgi-infosta löytynyt tietokantapäivitys; Pirttimäkeläisten vanha kaveri Velmu näkyy passitetun Kiinaan. Eipä siitä sen enempää, paitsi että kyllä mulla vaan on ihana ja rakas oma lauma, joista kenenkään ei tarvitse ainakaan pelätä joutuvansa soppalautaselle. 😀

Harmistuksia ja hiljaiseloa

Fiksulla briardilla on etulyöntiasema, kun se on jo valmiina vedessä odottamassa.

Flunssan toinen kierros painaa päälle, ja koirat ovat jo monta päivää saaneet enimmäkseen tyytyä sängynlämmittäjän hommiin, vain Peipon kanssa ollaan jotain pientä koitettu tehdä silloin kun olo on ollut vähän parempi. Ensi viikonloppuna meillä olisi ollut nimittäin paikka jälkikokeeseen, mutta peruin sen tänään kun todennäköisesti Peipolla on taas jotain häikkää (lukko?) selässä. Muutama viikko sitten se vielä hyppeli korkeita esteitä ihan huvikseenkin, mutta parina viime viikkona se on kaatanut 80 senttisenkin esteen useamman kerran, ja on hyvin epävarma ja haluton hyppäämään. Välillä se kieltäytyy kokonaan hyppäämästä, ja uskon että se tietää itse tuon asian parhaiten. Sen verran kuitenkin olen sitä hypyttänyt että olen nähnyt missä vika piilee; paitsi että se ponnistaa huonosti, se myös kääntää hypyn päällä lantionsa vinoon vasemmalle. Voi kökkö jos se on taas kipeä, ja kun noita koepaikkojakin on niin vaikea saada! Kohta toivottavasti päästään fyssarille, ja katsotaan sitten onko vika fysiikassa vai päänupissa, ja jatketaan sen mukaan harjoittelua. Onneksi meidän ”oma” fyssari on juuri palaamassa äitiyslomalta.

Eiliset Peipon rallikisatkin piti perua oman flunssan takia, mutta se ei harmita kyllä yhtään. Ei se vaan jotenkin ole oma laji edelleenkään. Harmi sinänsä kun rahaa menee ylimääräisiin koemaksuihin ihan tolkuttomasti. Tänä vuonna ollaan peruttu yksi tokokoe (Peipon ripuli), ja nyt sitten peräkkäin nämä jälkikoe ja rallykisa. Semmoistahan tämä tulee varmaan olemaan tulevaisuudessakin, eivät nuo selkä ja kynnet (taas nuollaan kovasti toisen takajalan kynttäkin) tuosta varmaan muuksi muutu ja saattavat alkaa oireilemaan milloin vaan. Kun lisäksi on säännöllisesti pitkät dopingkarenssit, niin vähiin jää meiltä koemahdollisuudet. No, tällä hetkellä Peippo on kuitenkin päällisin puolin ihan hyvässä kunnossa ja iloinen, joten pitää olla tyytyväinen!

o o o

Viikko sitten Peippo pääsi vieraalle jäljelle Peuranpääntielle. Simppeli +200 metrin mittainen laatikko yhdellä kepillä hoitui tosi hienosti. Välillä meno oli vähän hidasta, mutta oli se sitten tarkkaakin, vähän kuin oltaisiin peltojälkeä ajettu. Sveitsissä käytiin Kaisun kanssa tekemässä vähän tottista ja ammuttiin ekan kerran tälle vuodelle. Hiukan oli tahmaista meno, mutta Sveitsi on jostain syystä meille tosi hankala kenttä. Olen toki miettinyt taas Peipon tokoiluinnokkuuttakin – onko se taas ylipäätään hiukan haluttomampi? Yleensähän sen tekeminen muuttuu vähän vähemmän innokkaaksi jos sillä on vaivoja.

Viime viikolla käytiin ekaa kertaa myös Sannan tokokurssilla. Ilma oli kuuma ja tunti vähän pitkä aika, mutta ihan hyvillä mielin lähdettiin treeneistä kotiin. Eniten sen vuoksi, että Peippo oli taas hyvin kiltti, eikä oikein taaskaan saanut kiihdyttyä vieraista koirista. Ei edes siitä, joka saapui paikalle kesken treenin ilman että huomasin edes. Vinkkejäkin saatiin, Sannan mielestä Peippo varoo peruutuksessa etten survo sen varpaita, ja sen verran monta kertaa olen sen tehnytkin että eipä se ihme olisikaan. Kannattaa siis panostaa siihen että Peippo nousee kunnolla ylös ennen liikkeelle lähtöä, eikä siitäkään kannata kiirehtiä mihinkään, vaan palkkailla paljon seisomisesta. Ohjattua kokeillaan kunhan ehditään sekä namikupeilla, että heittämällä palloa Peipon taakse juuri kun se on nostanut kapulan. Tavoitteena siis tehdä liikkeestä kivempi ja vaihtelevampi.

Keskiviikkotokoissa tehtiin taas tottista, kun oltiin vielä sinne kokeisiin menossa. Kaikki muu meni paremmin kuin edellisellä kerralla, mutta hyppy alkoi jo pykiä ihan kunnolla. Saatiin kuitenkin muistaakseni vielä puhdas ylitys metristä. Jotenkin nyt vaan PK-touhuilta vie motivaatiota sekä nämä sairastelut että kokeisiin pääsyn hankaluus. 😦

Kaksikkoa ei oikein voi uittaa yhtä aikaa, kun Peiposta parasta on pallon perään syöksyvän Selman näpsiminen. Pikkulammella vielä sujuu, kun Selma juoksee vastarannalta nopeasti takaisin Peipon jäädessä räpiköimään veteen.

o o o

Viime torstaina Peipolla oli allergialääkäri. Keikka maksoi 680€, ja summasta uupuu vielä uusi kallis lääke. Ei ole ihan halpaa tuo allergian hoitokaan, enkä tuolla rahalla ole edes tyytyväinen tuon klinikan palveluun. Tälläkin kerralla jäi mukaan saamatta yksi resepti, eikä siedätyksen viivästymisen korvaamisestakaan ollut enää mitään puhetta. Lisäksi mulla oli mukana ihan väärä koira, tai olisi kai pitänyt ottaa klinikalle molemmat. Pitäisi varmaan selvittää hoituisivatko nämäkin asiat Ehelin kautta, siellä kun käy aina melkein mielikseen. Uutta lääkevoidetta määrättiin kun Peipolle on tullut Cortavancesta sivuvaikutuksia (karvaton läntti korvan alle ja ihon ohenemista), eikä se ole auttanutkaan ihan niin kuin pitäisi vaan hiiva muhii korvassa hoidosta huolimatta. Cortavancea annetaan edelleen kerran viikossa, ja lisäksi laitetaan joka päivä uutta lääkettä. Lääkäri ei tiennyt sen dopingvaroaikaa, sitä pitää varmaan kysyä ihan Kennelliitosta. Olisi aika kiva jos siedätyshoito oikeasti auttaisi, muutoin pelkään että joudutaan kohta taipumaan lääkärin joka kerta tuputtamaan siklosporiiniin.

Flunssaa potiessa lenkit ovat jääneet kymmenen minuutin hoippumisiin metsässä ja lyhyisiin uintireissuihin. Mutta mikä parasta, nenäliina-addiktilla riittää ainakin saaliita! Hyvin nuo onneksi jaksavat olla joutilaitakin, 12 tunnin yöunien (tai yskimisen ja sängyssä pyörimisen) jälkeenkin kumpikin ruskea tuhisee vaan kainalossa tyytyväisenä. Uittaakaan ei näin alkukaudesta ihan kohtuuttomasti uskalla, olen niin tarkka noitten jumimisten suhteen että olen katsonut ihan kellosta kuinka kauan saavat kerrallaan kauhoa. 😀 Tuntuvat kyllä itsekin omat rajansa tuntevan, ja viimeistään kymmenen minuutin uiskentelun jälkeen ovat jo suostuvaisia lähtemään pois. Yksi aurinkoinen ilta lammelle mennessä Peipolla kävi ihan älytön munkki, kun se käveli pitkän löysällä kiemuralla olevan kyyn yli. En tiedä miten ihmeessä sen tassut eivät osuneet käärmeeseen, sen verran levittäytyneenä luikero siinä pötkötteli. Harmi juttu että noita tuntuu olevan lammella noin paljon. Varsinkin kun tien alkuun oli asennettu kamera, joten siitä ei välttämättä enää uskalla kulkea ollenkaan, ja tieltä ne matoset olisi vähän helpommin bongattavissa.

Valoa kansalle

Joulu tuli ja menikin, ja joulun myötä tuli myös onneksi vähän valoa ja muutama lumihiutalekin. Lenkeillä koitettiin osua edes joihinkin aurinkoisiin läntteihin, se kun ei olekaan ihan niin helppoa kun aurinko on matalalla ja hiekkakuopat täynnä rähiseviä vinttikoiria. Jos joulu oli valoisa, oli se myös kuiva kun kaivo lopetti toimimisensa sopivasti aaton aattona jolloin oli ihan turha kuvitella enää saavansa korjaajaa paikalle. Vesipulasta on sentään jotain hyötyäkin, se kun innostaa kummasti lähtemään hallille treenaamaan virtaavien vesien ja vesivessan äärelle. 

Hui kauhistus!

Puoleentoista viikkoon on mahtunut taas kaikenmoista; epikset, treeni- ja nuotiotreffejä sekä kauhun hetkiä pimeässä metsässä ja tokotreeneissä. Kun talvihorros yrittää iskeä, pitää koittaa parhaansa mukaan pyristellä vastaan ja keksiä kalenteriin täytettä.

Ensteksi paras ralli-Selma

Peippo on ollut enempivähempi epäkuntoinen, joten odotettu briardileirikin peruuntui. Onneksi saatiin edes oma ”minileiri” kun jälkibriardit kävivät kylässä ja tekemässä kenties viimeiset yhteiset treenit tälle kaudelle. Selma pääsi taas ralleilemaan, ja Tomppa kävi viemässä hiukan iloa Sastamalaan.