Lääkäreitä, treeniä ja retkiä

Molemmat seniorit käväisivät viime viikolla lääkärintarkastuksessa. Tompalla oli sydän, keuhkot, hampaat ja korvat kunnossa, mutta lonkkanivelet sanoivat poks kun niitä käännettiin taaksepäin, joten se sai nivelrikkolääkityksen. Siinä ei vielä kankeutta juuri näy, ainakaan liikkeellelähdöissä, joten varmaan ihan alkavaa vaivaa vasta, ja toivottavasti pienetkin kolotukset saadaan nyt lääkkeellä kuriin. Painoa oli 15,5, eli  se on pysynyt ennallaan, vaikka Tomppakin syö tuplasti entiseen verrattuna. Lääkäri oli sitä mieltä että lienee vanhan koiran imeytymishäiriötä. Veriarvoissa maksa-arvot olivat koholla, mutta kuulemma vanhalle koiralle se on ihan normaalia. Ulostusvaikeuksiahan Tompalla on myös ollut talven- ja keväänmittaan, ne lääkäri kuittasi sillä että lihakset ovat varmaan sen verran pudonneet että homma on hiukan hankalaa. Muutama päivä lääkärikäynnin jälkeen tulikin heti jo toisen kerran semmonen parin päivän tukos, että monen tunnin tikistelykään ei tuottanut kuin oksennuksen. Kolme annosta parafiinia räjäytti lopulta potin juuri kun olin varautunut siihen että Tompalle koitti loppu. 😦

Peippo kuitenkin huolettaa vielä enemmän. Sen paino on pudonnut kahden vuoden takaisesta 37 kilosta ja vuoden takaisesta 34 kilosta 30,5 kiloon. Sydän oli ok ja verenpaine niin matala että veri ei meinannut millään lirua purkkiin. Keuhkoista kuului pientä rohinaa, voi olla että se on vuodentakaisen keuhkokuumeen jälkiä. Muutama viikko sitten Peipon takaosa ja etenkin vasen takanen pettivät alta kun se nousi makuulta, ja laitoin sen kipulääkekuurille. Saatiin lääkäriltä uusi resepti kuin myös resepti propaliniin – jota toivottavasti ei vielä lähiaikoina tarvita. Jossain välissä on kuitenkin vahinko taas tapahtunut kun sen verkkoloimi haisi ihan pissalle. 🙁 Verikokeissa ei ollut muuta viitearvoja ylittävää kuin kolesteroli hiukan koholla, tulehdusarvot samoin, ja valkosolut vastaavasti alhaalla. Sikäli minusta outoa kun se oli juuri ollut tulehduskipulääkekuurilla. Jos Peippoa haluaisi tutkia lisää, lääkäri suositteli röntgenkuvausta kasvaimen varalta, mutta turhahan sitä on kuvailla kun eipä sille mahdolliselle kasvaimelle kumminkaan mitään voisi tehdä. Tällä hetkellä Peippo syö päivässä 8 dl energianappulaa, eikä se mitenkään hirveästi liiku. On siinä steriloidulla seniorinartulla pistelemistä. 

Treenailtu ollaan jonkin verran, Peipon kanssakin vähän enemmän kun sen kanssa oli tarkoitus mennä Ylöjärvelle tupliin kisaamaan. Ei sitten menty doping-varoajan takia, mutta tulipahan kannatettua sitäkin seuraa kaksilla maksuilla. Tähti sentään pääsi rahan edestä vähän treenaamaan kun hallissa oli hyvin tilaa. Tähti on käynyt myös pari kertaa Hannelen ratatreeneissä, mutta varsinkin viime kerran jälkeen tuntui että harjoitus oli sitten kumminkin ihan liian vaikea. Täytyy sanoa että pakollinen ryhmätreenitauko tuli meille nyt juuri sopivaan aikaan, me keskitytään kasvamaan kevät, harkkaillaan ulkokentillä ja nautitaan yhdessä tekemisestä. Jos tuntuu että kaivataan ohjausta, niin otetaan sitten vaikka Ninalta yksäreitä.

Tyylikkäällä esineruutukoiralla on esineet ja kampaus samaan sävyyn.

Jäljellä ollaan käyty muutama kerta ja esineillä kerran. Jäljellä ilmaisu on parantunut huimasti muutaman keppiruudun ansiosta, ja muutenkin varmuutta on tullut tosi paljon lisää. Eilen oltiin uudessa erilaisessa maastossa Nooran tekemällä jäljellä, ja eihän siitä kyydistä voinut kuin nauttia janaa myöden. Neljästä kepistä jäi yksi, mutta eipä haittaa tässä vaiheessa. Mittaa jäljillä on nyt keväällä ollut n. 250–400 metriä, ja keppejä yleensä vain kolme. Merkattu ei olla koskaan kuin alku ja loppu, joten Tähti taatusti oppii pienestä pitäen ottamaan itse vastuun jäljestämisestään. 

Rallissa Tähden kanssa ollaan tehty jo kaikkia mahdollisia tehtäviä, sarjahyppy ja putki menee kivasti, merkki on hyvällä tolalla ja peruuttaa se osaa edessä jo ainakin koiranmitan. Jäävistä maahanmeno on nopea ja kärsii jo omaa etenemistäkin, seisominen on aika hyvä mutta vaatii pienen käsimerkin, seisominen ja seisomassa pysyminen on kaikkein vaikein juttu. Luoksetuloa varten voin jo jättää Tähden istumaan tai makaamaan, mutta loppuperusasento on vauhdista törmäys ja käsien hamuaminen. Paljon se jo osaa, jostain kun löydetään vielä jonain päivänä itsehillintä ja rutiini. Vauhtia ja energiaa löytyy, nyt täytyy vaan katsoa että se aktiivisuus kohdistuisi yhteiseen tekemiseen eikä mihinkään muuhun härväämiseen.

Paulan kainalossa Kalliojärven laavulla Lapakistossa.

Retkikoiran hommiin ovat päässeet sekä Tähti että Tomppa Lapakistossa, ja Tähti Torronsuolla. Torronsuolla oli tosi paljon jännittäviä vastaantulijoita, karvaisia ja karvattomia, ja ekan kerran jätin sen molemmilla torneilla siksi aikaa yksin kun kiivettiin ylös. Aika kivasti se pystyy jäämään yksin, mutta se jälleennäkemisen riemu vaatii kyllä aika pitkän rauhoittelun. Hyvä retkikoira siitä taatusti tulee, jos ei tuota kauheaa karvaa lasketa. Vielä kun vedet lämpiävät hiukan niin päästään kimpassa myös melomaan, vaikka Tähti onkin aika heppoinen etupaino. 😀 

Helmikuun lopun melonnalle Tähti ei vielä päässyt kun kylpy olisi ollut vähän liian kylmä. Mutta ihan kohta!

Tähti täytti jo 9 kk, ja otti myös todennäköisesti viimeisen kasvuspurttinsa, eikä enää näytä ihan kauhean kirpulta edes Peipon rinnalla. Huonolla kotimittauksella sain sen korkeudeksi n. 60 senttiä, painosta ei ole hajuakaan, paitsi että kevyt se on. Turkki on siinä kauheassa vaiheessa kun huopamyttyjä syntyy ihan sekunneissa kuin itsestään, ja täytyy tunnustaa että saksiakin on ollut pakko vähän heilutella. Minkäänlaisia murrosiän merkkejä ei vielä näy, ihan yhtä kiltti pieni tyttö Tähti on edelleen kuin aina ennenkin. 

Koirakavereista Tähti on treffaillut Jerryä, Sydiä ja Arvoa. Silmun kanssa viimeksi piti hiukan pörhistellä alkumatkasta, saas nähdä miten tyttöjen ystävyyden käy kun seuraavan kerran nähdään.

Torronsuolla oli liikkeellä tosi paljon koiria ja ihmisiä, onneksi suo oli sen verran jäässä että sinne pystyi väistämään pitkoksilta:

Suomenlinnassakin käytiin sukuloimassa ja ilahduttamassa turisteja. Reissu oli niin rankka, että junaa odotellessa pieni meinasi jo ihan nukahtaa asemalaiturille:

Talvi tuli yhdeksi räntäsade- ja pariksi pakkaspäiväksi:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Advertisement

Ahne possu

Peipon ahneus on viimeisen puolen vuoden aikana yltänyt ihan uusiin mittasuhteisiin, ja mietin jo että onko se ihan normaalia. Tytiltä varmistin viimeksi vielä Peipon läskitilanteen, ja Tytin mukaan Peippo on juuri sopivassa kunnossa. Vaakakin näytti 37 kiloa. Mutta siis, Peippo on alkanut ääntää odotellessaan ruokalautasen laskeutumista eteensä, vaikka se on aina ennen maannut keittiön pöydän alla ihan hiljaa, ja luulen että se välillä herää myös aamuyöstä narisemaan nälkäänsä. Ulkona se syö vaahteransiemenet, osmankäämien pamput, ja viimeisenä juttuna jäältä löytämänsä banaanin- ja mandariininkuoret. Onneksi sen vatsa kestää tuon ruokavalion, eikä närästä tai mitään, mutta aika erikoiselle tuntuu noin muutoin, ja tietenkin on kurjaa jos sillä on koko ajan nälkäinen olo.

Selma on nyt saanut kolme cartrophenpiikkiä, mutta sen tilanne on ennallaan. Lenkille mennessä se ontuu kymmenisen metriä ja tokenee sitten, ja aamuisin se venyy hetken sängyssä ennen kuin nousee ylös. Vauhdikkaasti se lenkkeilee ja haastaa jäällä toisia leikkimäänkin, mutta vähän huonolta taas näyttää. Onneksi minusta ei ole kovin kauaa katselemaan ontuvaa koiraa, ja Selmasta luopumistahan on tullut työstettyä jo muutama vuosi. Voi vaan olla kiitollinen että se on tähän saakka porskuttanut noinkin hyvin.

Tompan vatsapatistakin piti huolestua uudelleen, kun tutkiessani sitä vielä tajusin että ei se niin kovin kaukana nisästä itse asiassa olekaan. Ja jos se tuntuu ihan samalle kuin Peipon napatyrä, niin eihän se silloin ole irtonainen niin kuin rasvapatit on? Niin tai näin, leikkelemään ei Tomppaa kuitenkaan aleta, joten seurantalinjalle jäädään tämänkin suhteen.

o o o

Maanantain ralleissa Peippo oli taas niin Peippo. Ryhmässä oli uusi koira, jota kävin luoksetuloharjoituksessa pitämässä paikoillaan pannasta. Peippo oli kiinni seinässä, ja taisi sieltä vastalauseenkin esittää, mutta ennen kaikkea se näytti niin närkästyneeltä, että kaikki nauroivat sille. Kun lähdin kauemmas ja vieras koira teki omaa suoritustaan, Peippo makoili pää maassa puoliunessa odottamassa omaa vuoroaan, mutta heti kun Peipon vuoro tuli ja otin sen irti seinästä, sen oli pakko vielä sanoa kentän toiseen päähän vieraalle koiralle painava sana siitä että ei kannata tulla lähelle hänen emäntäänsä. Asiaa vähän kummasteltiin, mutta itse tunnen Peippoa sen verran, että tuohan oli ihan normaali juttu, ja jatkettiin kanssa vaan harkkaa muina miehinä. On se erikoinen tyyppi, ja kyllä tosi tosi tarkka minusta.

Ralliharkoissa onkin ollut taas tosi kivaa, ja Peippokin oiva treenikaveri. Jotenkin se kuitenkin tuntuu yleisesti ottaen vähän väsyneemmälle, en tiedä vaikuttaako hiukan lisääntyneet lenkkimäärät vai se että sillä on taas tuossa pitkässä turkissa koko ajan hirveä hiki. Tokotreenit olivat viimeksi vaihteeksi ihan surkeat, ainakaan Peippoa ei näemmä kannata lenkittää ennen harkkoja ettei siitä lopu viimeinenkin puhti. Taas mietin että pitääkö laittaa pillit pussiin jos en kerran saa sitä motivoitua noihin irtoamista vaativiin juttuihin, ja kun ollaan sitten molemmat ihan plääh treenien jälkeen. Vaikka Peippo noita tiettyjä liikkeitä tekisikin, niin tekeekö se siksi että haluaa, vai siksi että se on niin kiltti. Veikkaan vahvasti tuota jälkimmäistä, ja silloin ei hommassa ole ihan hirveästi mieltä. Rallitreenejä odotan etukäteen, ja jälkeenpäin ollaan molemmat Peipon kanssa yleensä aika fiiliksissä. Ja paras kehu ikinä saatiin edellisellä kerralla; Peipon seuraaminen on ”hypnoottista katseltavaa”. Sille se parhaimmillaan tuntuukin, ja siihen pyritään. Jopa oikealla olen nyt saanut tuota fiilistä hetkittäin esiin, kai sitä voisi joksikin flowksikin kutsua.

Aika erikoinen juttu on se, että toko alkaa olla muutoinkin aika tylsää ralliin verrattuna. On paljon kivempi treenata kun radat ovat aina erilaisia, liikkeitä/tehtäviä on enemmän, ja niiden yhdistelmiä loputtomiin. Viime aikoina ollaan harjoiteltukin vaikeita tehtäväyhdistelmiä, kuten putken jälkeen peruutusta, tai hypyn jälkeen liikkeestä seisomista. Houkutusta ollaan harjoiteltu vähän kaikella mitä mieleen on tullut, on ollut mahaa, verta, luuta, maksaa, lohta, tyhjää laatikkoa ja vatia, porontaljaa, ja viimeisimpänä ja vaikeimpana viime treenien marsunkakkaa. Ekan kerran oli kyllä lähellä, ettei kakkasieppo päässyt iskemään. Vielä varmaan on kaikenlaista kokeilematta, mutta tavoitteena on Nooran mukaan, että kohta meillä on koirat jotka ovat tottuneet kaikkeen Jeesuksen käärinliinoja ja Mammutin sisäelimiä myöden.

Tomppa on päässyt taas pari kertaa treeneihin mukaan, ja vaikka se on ahdistunut sekä autossa että vuoroaan odottaessa, se on tehnyt hyviä ja iloisia harkkoja. Oikean puolen jututkin tuntuvat aika hyvin loksahtaneen kohdilleen, ja eile olin ihan äimänä kun tehtiin pätkä mestariluokan rataharkkaa ihan tuosta vaan. Pitää nyt jatkossa vaan muistaa ottaa Tompalle häkki mukaan, jospa siellä olisi mukavampaa odotella.

Arvon kanssa matkattiin viime viikolla taas uuteen halliin, kun käytiin tsekkaamassa Agimesta. Ihan kiva mesta harkkoihin, mutta kisapaikkana meille ihan ehdoton nou-nou. Peipon kanssa tehtiin tällä kertaa kaikkea helppoa, jääviä ja kaukokäskyjä, ja lisäksi 2 kilon kapulan motivaatiota. Hallin keskellä oli pylväät, ja ekan kerran sain Peippoon noudossa haluamani asenteen kun annoin sen jahdata itseäni kapula suussa tolpan ympäri. Palkkavetämisessäkin se oli kerrankin ihan tosissaan, vaatii vaan vähän kekseliäisyyttä että löydetään uudelleenkin tuommoinen paikka missä pääsen sitä sopivasti karkuun.

Peippo aina ihmettelee, kun kukaan ei halua leikkiä sen kanssa. Tomppa on jo jähmettynyt kauhusta.

  

Lepoviikko

Selma on ollut jonkun aikaa vähän epäpuhdas, ja ekoilla askelilla melkein ontunut. Sopivasti maanantaina oli aika varattuna akupunktioon, ja kun edellisestä cartrophen-pistoksesta oli aikaa jo neljä kuukautta, pyysin samalla uuden kuurin. Nyt olisi tarkoitus laittaa sarja viikon välein, ja siitä eteenpäin pistos kuukaudessa. Loput piikit sain kotiin, ihan kiva ettei tarvitse joka viikko reissata Pornaisiin saakka niiden takia. Vieläkin liikkeessä näkyy epäpuhtautta, pitää katsoa muutaman piikin jälkeen tilannetta ehkä taas ihan lopullisten päätösten kannalta. Nyt Selma on ainakin ponkaissut heti reippaasti sängystä ylös, kun sillä on lähipäivinä ollut myös hiukan starttivaikeuksia aamuisin. Ja ihan iloinenhan se on onneksi ollut, liikkuu ja spurttaileekin mielellään. 

o o o

Vielä viimeviikkoinen vetonäyte Peipolta; kivasti näkee miten hiihtäjä ei osaa hiihtää Peippo ponnistaa koko massallaan lähtökiihdytykseen. Se on kyllä hauska tyyppi kun tykkää tuosta hommasta noin paljon, edessä ei ole mitään kirittäjää, eikä palkaksikaan tule kuin juustonpala taskusta.

Tiistaina sitten oli Peipon huoltopäivä, ja kyllä tulikin siitä hierontakäynnistä hyvä mieli. Kaikesta yhtäkkisestä liikunnasta huolimatta se ei ollut kipeä – jumissa kyllä, mutta melkein koko käsittelyn ajan se makoili rentona silmät puoliummessa. Aika iso ero niihin käynteihin, kun se on irvistellyt ja valittanut suureen ääneen. Voi kun tämä olisi nyt pysyvää! 

Hyvää mieltä on muutenkin riittänyt viime aikoina tavallista enemmän, kun ollaan saatu Peipon kanssa nauttia paitsi hiihtelyistä, myös kivoista treeneistä. Arvon kanssa käytiin lomaviikolla Lägillä, ja vaikka Peippo olikin vähän keskittymätön, reissu oli kiva. Sunnuntaina käytiin ekan kerran harkkaamassa Mervin kanssa mestarirataa, ja saatiin aikaiseksi tosi hyvä treeni pohdintoineen päivineen. Kiireettömät harkat näyttävät olevan kyllä tosi tärkeitä, nytkin kaksi koiraa ja kaksi tuntia oli juuri sopiva aika niin ehdittiin vähän tutkailla ja testaillakin. 

Peipon kanssa ollaan nyt paitsi hinkutettu oikeaa puolta, myös vähän harkkailtu mestariluokkaa. Tekemistä meillä on eniten oikean puolen juoksussa (hidas on aika tosi hyvä!), suorassa putkessa ja merkin erottamisessa taustakrääsästä. Myös hypynjälkeisiä asioita kannattaa harjoitella enemmänkin; kun Peippo on hyvin kuulolla niissä ei ole ongelmaa, mutta varsinkin lyhyillä kylttiväleillä tulee kiire jos koira on hiukankaan muissa maailmoissa. Houkutuksia ollaan nyt Arvon seurassa harjoiteltu ihan urakalla, on ollut raakaa luuta, naudanmahaa, savulohta, vateja, taljaa sun muuta. Uusina juttuina ollaan otettu kotona työn alle kosketuskeppi edessä puolenvaihtoa varten ja takajalkatargettia peruutusta varten. Takajalkatargetti on kyllä etujalkatargetin osaavalle Peipolle aika haastava, varsinkin kun tuntuu monesti että sen etupää ei ole yhtään tietoinen mitä sen takapää touhuaa.

Tomppa oli mukana maanantain rally-ryhmässä, ja vaikka olinkin jo vähän aikonut laittaa sen eläkkeelle, niin sehän oli niin hieno että pitää ehkä vielä harkita. Ihan yllättäen se tuntui kypsytelleen oikeanpuolen seuruuta, eikä sillä tuntunut olevan siellä yhtään huono olla. 

Peipon ja Selman lisäksi huolsin kerrankin myös itseäni, kun jäsenkorjaaja askarteli tänään kieroutunutta lantiota pari tuntia paikoilleen. Ei ihme että on ollut vähän vaikea liikkua, mutta jospa tästä nyt tulisi vihdoinkin edes kesäksi kuntoon. Pitäisi ehkä alkaa pitämään itsestäänkin vähän parempaa huolta.

Tomppa esittelee viikon teemaa; maataan ja syödään

Verta kentälle!

Aika monta vuotta on ollut haaveena päästä Tompan kanssa kokeilemaan verijälkeä, ja vihdoin tuli haaveesta totta kun saatiin Noora opastamaan meitä alkuun. En epäillyt Tompan jäljestyskykyjä tai -halujakaan, arvoitus oli vaan se, miten se suhtautuisi vereen ja ennenkaikkea jäljen päästä löytyviin irtojäseniin. Alussa Tomppa jäljesti hiukan varovaisen ja varautuneen näköisesti, mutta matkan edetessä ja kehujen myötä jäljestys alkoi sujua koko ajan varmemmin ja vauhdikkaammin. Koparasta se sai hajun jo aika pitkältä ja kiihdytti vielä vauhtiaan. Kaadolla se haisteli sorkkaa ihan positiivisen kiinnostuneena, ja ilokseen se löysi vielä palkkapurkinkin sen alta.

Ikää jäljellä oli vain kolmisen tuntia, kun koejäljen ikä on lähemmäs kaksikymmentä tuntia, ja aika korkealla nenällä Pompula ajoi kun haju oli niin voimakas. Aika tarkkaan jäljen päällä kuitenkin mentiin koko puoli kilometriä, vain pari pientä koukkaisua tuli jäljeltä pois matkan aikana. Makuita oli yksi ja kulmat (2 kpl) tallattu voimakkaasti, ja bonuksena alkumatkasta jälki kulki ihan vahingossa supikoiran tuoreennäköisen jalan päältä. Senkin Tomppa ilmaisi, mutta jatkoi kiltisti matkaa kun kehotettiin. Olipa superkiva kokemus meille molemmille, ja Tomppa jäljesti hienosti koko jäljen ilman mitään välipalkkoja. Jos jokin ongelma sattuisi tulemaan eteen, meidän matka todennäköisesti tyssäisi siihen – sinnikkyyshän ei ole Tompan vahvimpia puolia – mutta jos homma kulkee, niin se varmasti kulkee. Ja tavoitteenahan meillä on tietty päästä ensi kesänä kokeeseen. 😁

o o o

Peipon tokoviikko oli myös antoisa. Keskiviikkona tehtiin Ninan tunnilla koemaisesti neljä voi-liikettä putkeen, eikä siinä oikein muuta vikaa ollut kuin kehääntulotarkastuksesta eka siirtymä ja yhdessä seuruun pa:ssa Peippo laittoi tassunsa oman jalkani päälle. Tässä-käskyllä välit sujuvat, en vaan sitä taas heti alkuun muistanut.
Lopuksi tehtiin vielä rallyn ”koira oikealla askel vasemmalle” -juttua, ja kun Nina vähän avitti putkenpätkällä Peipon pyllyn tienoilla, saatiin tehdyksi aika sujuvia sivuttaisaskelia. Myös paikkis vähän vieraamman koiran vieressä oli ok.

Maanantain ralleissa Peipolla oli  jotenkin huono olo. Sille ei oikein tahtonut maistua namit, ja lopputunnista se oli ihan häntä koipien välissä. Pari hyvää pätkääkin saatiin tehtyä, mutta jos olisin tajunnut että sillä ei ole kaikki kunnossa, oltaisiin tietenkin lopetettu koko treeni siihen. Sille oli ekan kerran nameina verilättyjä, ja luulin vaan ettei se välitä niistä, vaikka ihmettelin kyllä aika kovasti kun ei super-ahmatille lätty meinaa kelvata.

o o o

Parin viime viikon ajan on ollut harvinaisen hankala lenkkeillä. Metsät ovat täynnä hirviä, hirvimiehiä ja hirvikoiria, ja lisäksi monin paikoin on niin märkää ettei pääse etenemään sinne minne haluaisi. Viime viikolla meinattiin eksyä pimeälle, sumuiselle ja aivan liian märälle ja upottavalle suolle – ekan kerran elämässäni varmaan vähän pelästyinkin luonnossa liikkuessa. Eilen kuului lammen toiselta rannalta vihaista karjumista. Kun siihen ei oikein voinut olla syynä kuin kuriton irtokoira tai sekaisin oleva mies, ja kun kumpaankaan niistä ei halua törmätä, sännättiin sitten suinpäin ryteikköön. Ainoa reitti pois olisi ollut lähteä takaisin päin kun tulvivia ojia tuli vastaan joka puolella, mutta sehän ei nyt onnistunut. Tomppa-parka koitti hypätä yhden leveän ojan yli, harmi vaan että fleksissä oli lukitus päällä, ja niinpä se heitti ilmassa voltin ja loiskahti komeassa kaaressa keskelle ojaa. Siitä se olisi vielä uinut väärälle puolelle, mutta onneksi sillä oli valjaat päällä ja sain sen hilattua takaisin oikealle rannalle. Aika monta kirosanaa kyllä pääsi ennen kuin oltiin päästy kiertämään takaisin reitille.

Vieraista koirista ja Peiposta on tullut taas havainnoitua kaikenlaisia juttuja. Hallilla seinässä tai häkissä ollessaan se ilmoittaa aina, että sen mielestä muilla koirilla – varsinkaan vierailla – ei ole emännän luo mitään asiaa. Jopa Jerryn kanssa meinasi tulla viikolla tappelu, kun Peippo sai raivarit siitä kun Jerry innoissaan hyppäsi vasten niin että kaaduin. Arvo puolestaan sai tuta kun kävi haistelemassa kättäni, ja myös ystävällismielinen ja varovainen leikkiinkutsutuijotus oli Peipolle ehdoton nou-nou. Onkohan Peipon vaikea tulkita muiden koirien eleitä, vai onko se vaan niin epäsosiaalinen ja minusta tarkka, että sille on ihan sama miten ystävällisissä aikeissa muut ovat? On se kyllä erikoinen koira: kaikista omistamistani koirista kuuliaisin ja miellyttämishaluisin, mutta sen mielestä maapallo saisi olla autio lukuunottamatta meitä kahta. Vaikka Peipon kanssa on tietyissä tilanteissa vähän vaikeaa, on se vaan kaikkine omituisuuksineen niin kovin rakas höyrypää.

Jos Peippo ei osaa lukea muiden koirien eleitä, se lukee ohjaajaansa kuin avointa kirjaa niin, että ei ehkä tarvitsisi miettiä mistä meidän koeongelmatkin johtuvat. Varpu huomasi eilen hallilla, että Peippo tietää milloin tehdään ohjattua noutoa, ja milloin aiotaan harkata pelkästään ohjatun seuraamisosuutta ilman kapuloiden tuomista. Samoin se äkkää, milloin aion pysäyttää sen luokse kutsuttaessa. Onpa ärsyttävää! Muutoin treenit menivätkin niin hienosti, että ehkä tokoinnostuskin vielä tekee paluun.

o o o

Selma haki viime viikolla kolmannen cartrophen-pistoksensa, ja kyllä sillä vaan tehoa on. Syksythän ovat nivelrikkoisille aina hankalampaa aikaa, joten sikälikin kuuri osui oikeaan saumaan. Selman vauhti ja ketteryys ovat sen verran parantuneet, että sen huomaa, ja ennenkaikkea pissatiputtelu on loppunut oikeastaan täysin. Rinexinillähän vaiva pysyi kurissa niin että sen kanssa pärjättiin, mutta nyt on mennyt monta viikkoa jo käytännössä tipattomasti. Cartrophenhan vahvistaa rakon seinämiä, joten syy voi löytyä ihan siitäkin – Tomppahan sai muinoin kuurin sitä krooniseen rakkotulehdukseensa.

Vuorikierroksella

Lauantaina Peippo kävi Viialassa saakka Päivi Nummen rallykoulutuksessa, kun ajattelin että vieras paikka ja vieraat koirat tekisivät sille vaihteeksi terää. Harmi vaan että halli oli niin pieni että koirahäiriötä oli tavallaan vaikea saada kun yksitellen tehtiin – vaihtoehtona ollut kaikki koirat samaan aikaan kentällä oli ihan mahdoton ajatus kentän koon takia. Meille sitten räätälöitiin oman treenin lisäksi käytösruutu. Omaa vuoroa odotellessa Peippo katseli nätisti edellisen partacollien harkkaa, mutta pöydällä istuneelle angry birds -lelulle piti sentään vähän murista. 🙄
Peippo oli omassa harkassaan aika tahmea, ja jotenkin en osannut tuommoisessa koulutustilanteessa puuttua siihen taas oikein ollenkaan. Lähinnä oikean puolen työskentely oli huonoa, varmaankin kun tilanne oli vähän jännä, ja oikea puoli on vielä paljon huonompi kuin vasen, niin siinähän ongelmat tietty ensimmäiseksi näkyvät. Aika hyvin selvittiin silti tehtävänä olleista käännösharjoituksista, ja yllättäen saatiin samat ohjeet kuin muiltakin kouluttajilta, eli huido vähemmän, kehu enemmän, ja teetä tehtävät tarpeeksi ajoissa. Edessä peruutukseen tuli hyvä vinkki pidentää itse välimatkaa ja pyytää sitten koiraa liikkumaan askel kerrallaan siellä kauempana.

Yhden Peipon jälkitreenin lisäksi viikolla ollaan tehty kaikkien kanssa hiukan rallia ja Peipolle pikkuisen tokoakin. Jäljen paikkailu taitaakin olla työläämpää kuin arvelin, tällä kertaa löytyi onneksi kahdesta kepistä se vika, joten pääsin palkkaamaan Peipon, mutta mieli teki jo lyhyen jäljen puolivälissä napata se pois ja viedä niine hyvineen kotiin. Kovin hankalalle näytti jäljestäminen, ja kerran se lähti huitelemaan ilmeisesti peuranjäljelle, mikä on Peipolta tosi tavatonta. Kun nyt vain saisin omat hermot ja ärsytykset kuriin, niin ehkä me vielä voitaisiin joskus kuvitella pääsevämme kokeeseenkin, mutta siltä varalta että koko homma tökkäisi tähän, on tullut jo mietiskellyksi muitakin vaihtoehtoja. Katsotaan nyt mikä tilanne keväällä on. Tosi kurja että yhden kaikinpuolin masentavan kokeen takia meidän lemppariharrastus on ajautunut tähän pisteeseen. 😕 Kertoo tietenkin koirasta, ja etenkin ohjaajasta, mutta silti.

Tomppa pääsi eilen käymään ryhmäralleissa, ja sen normaaleja autismikohtauksia lukuunottamatta oli ihan kelpo rallykoira. Pari kertaa on lisäksi kaikille tehty rataharkkaa, ja sunnuntaina saatiin nautiskella oikein rotuseurasta kun Pätkis ja Momo (ja Hikka tietty) kävivät meidän hallilla hurvittelemassa. Ja Pätkis se vaan oli vähintäänkin yhtä ihana kuin aina!

o o o

Peipon Viialan harkkojen jälkeen lasketeltiin sateesta huolimatta eteläänpäin maisemia bongaillen. Ensin hurautettiin vähän ylöspäin ja Lempäälän Pyhällönvuorelle. Sateessa ei tarvinnut vaivautua kävelemään onneksi ollenkaan, vaan parkkipaikalta lähti heti nousu lintutorniin. Torni ei ollut kovin korkea, mutta se oli sen verran ison mäen päällä että näköala oli aika huikea. Olisi ollut kirkkaalla keillä varmaan vielä paljon huikeampikin, mutta toisaalta sade sai ruskan värit hohtamaan mukavan pehmeinä.

Lempäälästä kurvattiin Valkeakoskelle Rapolan linnavuorelle, ja sade oli tällä välin yltynyt melkein kaatosateeksi. Sateenvarjosta huolimatta kamerakin tuppasi kastumaan niin että tarkennuskin takkusi, eikä tuolla kyllä juuri nenäänsä pidemmälle enää nähnytkään. Urheasti Selman kanssa kuitenkin käveltiin näköalapaikalle ja toista kautta takaisin. Harmi tuo keli, paikka oli paljon nätimpi kuin muistinkaan, ja myös Voipaalan taidekeskuksen nurkilla olisi ollut kiva kierrellä vähän. Tuo paikka on kuitenkin niin mukavasti Hämeenlinnan motarin kyljessä, että tulee varmaan poikettua toistekin paremmalla kelillä, ja jospa seuraavalla kerralla päästäisiin vaikka kiertämään Rapolanharjun kuuden kilometrin mittainen patikointireitti.

Maailman paras poseeraaja Selmakin alkoi kaatosateessa näyttää vähän vähemmän valokuvaukselliselta.

Ennen kotiinmenoa käytiin vielä katsastamassa Hakoisten linnavuoren syysasu. Huipulle Peipon kanssa kavuttuamme sade muuttui tihkuksi ja loppui vähitellen kokonaan. Nättiä tuolla oli alkukesästä, mutta keltainen ja vihreä syysmaisema oli vielä kauniimpi. Pilvipeite alkoi hiukan repeillä ja metsän lomasta nousta höyrypilviä, lehmät käyskentelivät alhaalla laitumella ja Peipon kanssa oltiin kaksistaan ihan omassa maailmassa kaukana kaikesta.

o o o

Selmalta loppuivat viime viikolla lääkkeet, ja kun niitä ei enää soittamalla saanut Ehelistä lisää kun edellisestä käynnistä oli jo yli vuosi, niin käytiin sitten ekan kerran kaupunginellillä. Ja käydään varmaan vastakin, niin positiivinen yllätys reissu oli. Aikaa meni yli puoli tuntia, ja lääkäri oli oikein mukava ja suhtautui Selmaan kivasti. Selma puolestaan taisi ottaa kopan laittamisen taas lupauksena hierontakäynnistä, kun se heittäytyi heti lääkärin pöydän viereen kyljelleen rötköttämään. 😄 Reseptejä kirjoitettiin kaksi, sydän ja keuhkot kuunneltiin, korvat katsottiin, lihakset ja läskit kopeloitiin, liikeratoja tutkailtiin ja pistettiin eka cartrophen-pistos. Sirukin luettiin varmaankin Ehelin epikriisien varmistamiseksi. Hintaa koko komeudelle kertyi lääkkeineen päivineen 76 euroa. Cartrophenia on nyt annettu kaksi pistosta, ja vaikka mitään kauhean dramaattista vaikutusta ei ehkä ole, näyttää Selma kuitenkin liikkuvan pikkuisen keveämmin.

Peippo puolestaan kävi hierojalla, ja niin kuin arvelinkin se oli periaatteessa aika vetreä. Vasemman etusen ”hauiksessa” oli tosi kipeä paikka, ja voi olla että se sitten sai ristikkäisesti myös lanneselän kiristämään. Meinasin alkaa vollottaa Peipon mukana kun se valitti taas kipua niin sydäntäsärkevästi, mutta ilmeisesti Tytti sai kohdan auki ja olo helpottui. Toivotaan, että loppu hoituu parin päivän levolla ja kotilaseroinnilla.

Kotipihan asterit ehtivät kukkaan kun lokakuun puolväli lähenee. Sateista huolimatta on ollut mukavan lämmintä.

Kun valoisassa ei enää töiden jälkeen ehdi tehdä mitään, pitää tehdä otsalamppuillen. Pari litraa karpaloita tuli poimituksi lampun valossa ihan hujauksessa, ja Peippo veteli sillä aikaa napaansa varmaan saman verran.

Kutsumaton vieras ja muita tykytyksiä

Hulinaa on taas riittänyt, sekä järjestettyä että vähän yllättävämpääkin. Muuten sitten sitä meidän tavallista; terveyshuolia, käytöspohdintaa, vähän sitä sun tätä lajia ja tavallista arkimeininkiäkin. Kategoriavalikkoon ”saatiin” uudeksi alakategoriaksi nivelrikko. Ihan oman diagnoosin perusteella, mutta todennäköisesti nappiin arvattuna kuitenkin.