Vuosi ollaan aloitettu briardien kanssa rivakasti. Peipon kanssa kävin sössimässä yhdet rallikisat Ylöjärvellä, ja Tähti avasi harrastuskoiran uransa pentunäyttelyssä. Lisäksi sen kanssa startattiin Koirakoutsin rallytiimissä, joka sisältää neljä koko viikonlopun kestävää treenisessiota, päättyen ensi joulukuussa. Tomppa puolestaan on saanut olla paljon maalla ja on ihan hyvässä kunnossa, tosin sille pitäisi varata mahdollisimman pian terveystarkki kun löysin sen ikenestä pienen pallukan, ja lisäksi se on öisin vähän yskähdellyt.Lue loppuun →
Kaiken säpinän keskellä blogin päivitys on jäänyt ihan retuperälle, ja niin paljon kaikkea ollaan tehty että sekavaksi menee. Mutta joka tapauksessa, Peippo sai kuin saikin ekan hyväksytyn mestariluokan tuloksen muutama viikko sitten, kun lähdettiin ihan vaan Arvon seuraksi kisareissuun Kouvolaan. Kirsi Petäjän rata oli tosi helppo, ja kun oltiin suoritusvuorossa päivän viimeinen koirakko, saatiin myös hyvä rauha keskittyä. Yksin tuohon halliin ei kyllä Peipon kanssa tarvitse lähteä, odotustila on minipieni ja sinne pitää vielä mennä kapeaa käytävää pitkin. Tällä kertaa pidin Peipon treenaamatta yli viikon, ja vikan viikon se oli muutenkin pienemmällä aktiviteeteilla. Treeneissä on koitettu saada lisädraivia pallopalkalla. Kisasuoritus tehtiinkin aika kivassa vireessä, ja ainut kymppikin tuli pyörähdyksestä, se kun nyt vaan on pitkä- ja jäykkäselkäiselle Peipolle vaikeaa. Loppupisteiksi saatiin 80, ja ihan yli odotusten siis sujui.
Rallia briardileirillä, c Henna Lindell
Viikko ennen kisoja Peippo oli taas lirauttanut nukkuessaan matolle. Hölkkääminen saa sen vähän jumiin ja se vaatisi aina sen jälkeen vapaana juoksentelua metsässä. Ennen kisoja en antanut sen vetää yhtään, mutta ei sitä hommaa raaskisi kokonaan lopettaakaan kun Peippo nauttii vetämisestä enemmän kuin mistään muusta. Menköön sitten jumiin mutta eläköön täysillä. Yhtään kipeältä se ei onneksi vaikuta.
Tompan olo Tähden kanssa on edelleen tukalaa, vaikka pahin mitä Tähti tekee on kun se silloin tällöin haluaisi nuolla Tompan korvat ja suupielet. Enimmäkseen Tomppa seisoo keskellä lattiaa häntä koipien välissä ja on mahdollisimman tiellä, eikä tajua mennä toiseen huoneeseen omaan rauhaansa. Jos koko porukka on lenkillä yhtä aikaa, Tomppa ei voi tehdä tarpeitaan ja sitten iskee kauhea ummetus. On se kyllä noiden hermojensa kanssa niin reppana, enkä tiedä onko sillä jo orastavaa dementiaakin. Yksi päivä se yritti mennä sisään naapurin ovesta, ja muutenkin tuntuu että se on vähän toisaikainen. En olisi kyllä ikinä uskonut että sillä on pennun kanssa noin vaikeaa, kun se suhtautui Peippoon ja Velmuun pentuina niin hyvin. Jos olo ei kohta helpota, pitää varmaan alkaa tekemään jotain päätöksiä mummelin suhteen, kun vielä pelkään että se joku kerta puree Tähteä. 😦
Sähikäisellä sen sijaan pyyhkii hyvin ja kulkee lujaa. Toki ollaan käyty jo lääkärissä ontumatutkimuksessa ja nielty kokonaisia isoja puruluita, pudottu x-määrä kertoja sohvalta milloin mitenkin päin ja meinattu syödä myrkkysieniä, mutta vahvasti hengissä Tähti on onneksi edelleen. Sisäsiisteyskin alkaa olla tosi hyvin hallinnassa, ja harrastuksissa pikkunen on todella iso ilo. Kotona voisi energiaa olla joskus vähän vähemmänkin, ihanuudestaan huolimatta Tähti osaa olla kyllä varsin työläs pentu roikkuessaan koko ajan jossain objektissa kiinni. Jospa sekin helpottaisi loppujenkin hampaiden vaihduttua. Autojen jahtaaminen on melkein kokonaan loppunut, monesti se tarjoaa kontaktia autojen kohdalla jos niitä tulee vastaan vain harvakseltaan. Jos autoja on liikkeellä enemmän, se ei kiinnitä niihin mitään huomiota.
Eläinlääkärissä on toistaiseksi vielä superkivaa!
Rallitreeneissä Hannelella ollaan käyty Tähden kanssa kerran, ja Ninan treeneissä muutama kerta. Samoin on alkanut muutaman yksärin sarja Kantoluotoa, ja pari kertaa Tähti on päässyt leikkimään maalimiehen kanssa. Viimeinen hoffileikitys tuli tosi hyvään saumaan, saatiin toivottavasti kurssia vähän oikaistua ennen kuin mennään ihan pieleen. Tähtihän siis leikkii vieraitten setien kanssa tosi hienosti, mutta omaa toimintaa tuli tarkasteltua eri kantilta.
Kuvat briardileiriltä Henna Lindell:
Joitain asioita Tähti näkyy osaavan syntyjään, kuten esimerkiksi eteenmenon ja esineruudun. Eteenmenossa sille voi viedä pallon ekaksi, tehdä sitten välissä muuta treeniä, ja lopuksi lähettää sen pallolle, tai ottaa luoksetulon eteenmenopallolta ja lähettää sen sitten eteen. Esineruudun idean se hoksasi heti, varmaan siinä auttoi että se tietää jo muuten mitä käskysana lelu tarkoittaa. Hyvin se etsii, jossain neljässäkympissä on tainnut olla esineet, ja Tähti on saanut rempoa puussa kiinni kun olen vienyt lelut.
Jälki tökkii enemmän, johtuen siitä että hätäilin taas ilmaisun kanssa. Sitä on jo nelikuisella ehditty kerran vaihtaa, kun maahanmeno ei tuntunut kummastakaan kivalta. Pitäisi nyt varmaan tehdä vähän isompia keppejä ja ryhdistäytyä tämänkin asian kanssa, kovin montaa keppijälkeä ei olla ehditty tehdä.
Seuruu ja perusasennot ovat aika hyvällä mallilla, ja Tähti tarjoaa lenkeillä seuraamista välillä rasittavuuteen saakka. Sen sijaan tylsät jutut, kuten paikalla istuminen ja makaaminen ei oikein jaksaisi huvittaa. Vaikka koitan palkkailla nopeasti, aina se tahtoo ehtiä livetä varsinkin makuulta, mutta viime treeneissä Ninalta tuli vinkki laittaa Tähti töihin, ja kun se joutui luopumaan kädessä olevasta namista ja tönin ja vedin sitä varovasti samalla, saatiin monta hyvää toistoa. Kantoluodolta saatiin kotitehtäviksi vahvistaa hyvällä alulla olevaa luopumista, ja alkaa harjoitella takapäänkäyttöä. Todennäköisesti aletaan haroitella sitä Tähdenkin kanssa pesuvadilla, vaikka yksärillä Tähti sai kokeilla Kantoluodon harjoitusta takapään löytämiseksi ja sekin systeemi toimisi varmaan myös hyvin.
Rallissa ollaan tehty kaikkia puolenvaihtoja, pyörähdyksiä, oikeaa puolta, seisomaan nousua, ja oikeastaan melkein kaikkea paitsi peruutusta. Noin pienen kanssa on helppo aloittaa esimerkiksi edestä puolenvaihto, turha odotella että se kasvaa niin isoksi että ei enää näpsäkästi pujahtele sinne tänne. Oikea puoli on kyllä ihan retuperällä, jotenkin sen harkkaaminen vaan tahtoo unohtua. No, asiat tärkeysjärjestykseen ja tehdään sitä mistä tykätään.
Keskittymiskyky pienellä on tosi hyvä. Ollaan treenattu myös Arvon ja Sydin kanssa, ja niin kauan kun puuhataan omiamme, se ei kiinnitä toisiin koiriin mitään huomiota. Jos viereisellä aksakentällä on joku oikein kovaääninen pari, se saattaa hetkeksi herpaantua, mutta jatkaa sitten tekemistä. Luoksetulo on niin hyvin hanskassa – vielä – että luoksetulokutsu on jäänyt noudattamatta vain kerran, kun piti karata hallin odotustilasta kentälle. Mutta kiva että Tähti on niin kuulianen ja pysyy lähellä, ollaan voitu edelleen jatkaa aamulenkkejä lähimetsikössä ja puistossa irti ilman että tarvitsee pelätä sen lähtevän auton alle tai huitelemaan muualle. Silmun kanssa leikit vain paranevat, nahinointi on jäänyt oikeastaan ihan kokonaan pois ja tytöt leikkivät hirmu nätisti. Ihmisiä vastaan hyppiminen pitäisi kyllä kohta saada kitkettyä pois, kun ei ole kenestäkään kiva kun tuommoinen iso roikale loikkaa syliin kuraisine tassuineen.
Edellisen viikonlopun Tähti oli Arvolla hoidossa perjantaista maanantaihin kun itsellä oli Sastamalankeikkaa ja sunnuntaivieras. Tähdessä on sekin hyvä ominaisuus että se viihtyy missä vaan, ja oli ollut tyytyväinen ja rauhallinen hoitolainen muutamaa pientä tihutyötä lukuunottamatta. Arvo taitaa olla Tähden idoli, ja se oli kuulemma viettänyt viikonlopun rahtaamalla Arvolle lelun toisensa perään. Tähti on kyllä niin toiveiden täyttymys, en olisi hienompaa pentua voinut toivoa saavani.
Lapissa käytiin lomailemassa syyskuun viimeisellä viikolla. Tähti matkusti mukisematta takaluukussa aamusta myöhään iltaan, eikä tuhonnut mökillä takkapuita kummempaa irtainta. Päiväretkiä tehtiin kokoonpanojen mukaan, Tähti teki pisimpänä ja rankinpana reissunaan Riisin rääpäisyn, eikä vaikuttanut sen jälkeenkään yhtään väsyneelle. Hienoja reissukoiria koko jengi!
Livojärvellä
Pyytöuoman metsäpolulla oli hiukan haastavampi joenylitys. Selvittiin kuivina.
Pirttimäessä alkaa olla taas ihana tasainen arki, tosin vaatehuone on vielä menossa remonttiin ja siksi koirat ”joutuvat” viettämään päivänsä edelleen ulkona. Kesän koiraharrastamattomuutta ollaan kurottu kiinni briardileirillä, ralliepiksissä ja mejä-päivässä, ja kaikkea muutakin kivaa on vielä tälle vuodelle luvassa.
Terapiakoira Tomppa 9-vee, ja täti likemmäs 100-vee. Molemminpuolista rakkautta, eikä pahakaan alzheimer saa tätiä unohtamaan parasta kaveriaan. ❤
Torstaina käytiin Tompan kanssa Sastamalassa vanhainkodissa, ja paluumatkalla poikettiin koko konkkaronkan kanssa Liesjärvellä. Kello oli jo viisi kun päästiin Kanteluksen parkkipaikalle, joten aika hätäinen reissu oli taas kerran. Kahdeksan kilometriä tuli matkaa itselle, Selma teki oman lyhyen ”vakkarilenkkinsä” kun oli vielä toipilas, Peippo pisteli kuutisen kilsaa ja Tomppa pääsi käymään vain Hyypiön kämpän saunalla kun olin katsovinani että sekään ei ole ihan kunnossa.
Selman reittivalinta Siltalahden nuotiopaikalle oli sille juuri sopivan mittainen reilu puolitoista kilometriä, mutta en muistanut lähtiessä että pitkospuita on kuljettavana aika pitkäkin matka, ja nehän olivat kaatosateiden jäljiltä hirveän liukkaita. Selma osasi kyllä kulkea varoen, mutta kerran se liukastui silti aika kurjan näköisesti. Itselläkin oli niissä tekemistä, mutta maa oli sen verran märkää että sivussakaan ei viitsinyt kulkea.
Hyypiön saunan terassilla illan hämärtyessä.
Olisi ollut kiva jos oltaisiin Peipon kanssa ehditty käydä perinnetilalla saakka, mutta pakko oli tyytyä lyhyempään keikkaan kun ei ollut otsalamppuakaan mukana. Mukava lenkki kuitenkin kierrettiin: ensin puolitoista kilometriä kapeaa Kyynäränharjua pitkin järven toiselle puolelle, ja sitten kolmen kilometrin Soukonkorven reitti suo- ja korpimaastossa ja taas harjua pitkin takaisin. Soukonkorvessa oli uudet vähän vähemmän liukkaat pitkokset, jotka kulkivat mukavan synkän metsän läpi. Kyynäränharju oli nätti, kapeimmillaan kannas oli vain joitakin metrejä leveä, ja yhdessä kohdassa harju katkesi kokonaan niin että piti mennä vanhaa puusiltaa pitkin toiselle puolelle.
Kyynäränharjun silta.
Soukonkorvessa.
Vaikka oli vähän hätäinen reissu, niin plussapuolena myöhäisessä ajankohdassa (ja huonohkossa kelissä) oli se, että reilun kahden tunnin aikana ketään ei tullut vastaan. Seuraavan kerran pitää silti mennä tuonne paremmalla ajalla ja ehkä vähän huolellisemmalla reittisuunnitelmallakin, nähtävää varmaan riittää.
o o o
Loman viimeisinä päivinä ehdittiin tehdä vielä pari pienempää retkeä; Peippo kävi Arvon kanssa Kakarilammella, ja tänään oltiin koko päivä Vihtijärvellä. Vaikka Peippo on Arvon kanssa jäljestänyt ja rallytokoillut, ne eivät ole koskaan nähneet toisiaan kuin häkin läpi. Olipa siis hippaisen jännittävää päästää ne metsätien alussa irti. Enkä olisi muuten päästänytkään, mutta luotin siihen että Arvo ei provosoidu Peipon rähinöistä – niin kuin ei onneksi provosoitunutkaan. Peippoa pelotti iso ja liehuvahäntäinen Arvo (9 kk 😀 ) niin että se oli taas ihan kauhea. Onneksi se kuitenkin tottelee – harmi vaan että pelkoa ei saa käskemällä pois. Parin tunnin jälkeen takaisin palaillessa Peippo oli jo vähän rauhoittunut ja edes hiukan rentoutunut. Voi sitä parkaa, käy niin sääliksi. 😕
Turvaväli.
Kotimatkalla kyettiin jo silmänräpäys olemaan näinkin lähekkäin.
Tänään nollauduttiin eilisen kauheuksista, ja koko poppoo sai juosta Vihtijärven metsissä kimpassa ja erikseen. Jopa Tomppa kirmaili hyvän aikaa vapaana. Selman kanssa törmättiin hirveen ja vaskitsaan, ja koko porukalla pöläytettiin ilmaan metsopariskunta ihan muutaman metrin päästä. Onneksi Tomppa oli siinä vaiheessa tukevasti remmissä.
Mustalammi oli koirien mielestä vielä kahluulämmössä.
o o o
Kun lomasäät olivat viikonloppuja lukuunottamatta varsin kehnot, joudettiin kaiken metsissä laukkaamisen ohessa treenaamaankin. Peippo kävi Riitan yksärillä tavoitteena huijata se luulemaan että kyseessä on oikea kisatilanne. No, joko Peippo ei mennyt halpaan, tai sitten meidän ongelmat onkin monisyisempiä, kun nyt ei saatu koko ongelmaa esiin. Peippo tuli suoraan autosta kentälle ja ihan alku meni vähän sen piikkiin että piti ihmetellä että missä ollaan, mutta ekasta seuraa-käskystä lähtien kuusi helppoa liikettä tehtiin kokeenomaisesti ihan tosi rennosti. Aloitusperusasennot ja liikkeiden välit vaativat vähän hiomista, mutta itse liikkeet menivät hyvin. Ellei oteta lukuun sitä että Peippo meinasi kompastua luoksetulossa hiukan epätasaiseen kenttään. 😂 Jännä juttu kun Nina juuri viime treeneissä sanoi että Peippoa on usein vaikea ymmärtää, kun nyt myös Riitta totesi pariinkin otteeseen että Peippo on ”vähän vaikeaselkoinen.”
Hyviä ohjeita ja pohtimisen aiheita kuitenkin saatiin, tosin osa varmaan ehti jo unohtuakin:
⁃ Paljon kehääntulotreeniä: kehään + palkka, pa + palkka, liike + siirtymä + palkka jne.
⁃ onko liian helppoa, jolloin ei tarvitse keskittyä?
⁃ Ketjuta!
⁃ Peippo huomaa milloin kehu on aito. Keskity muutenkin enemmän sosiaaliseen palkkaan ja sen laatuun.
⁃ Tee virheestä isompi, jotta Peippo huomaa kunnolla tehneensä virheen. Esim. häiriötä seuraamisen alkuun niin että mokaa kunnolla, ja siitä ojennus.
⁃ Huomauta harvoin mutta tarpeellisella voimakkuudella, älä nalkuta koko ajan.
⁃ Palkka pk:ssa arvostelun jälkeen vasta kunnollisesta seuraamisesta.
o o o
Lisäksi Peipon kanssa on vähän verestelty rallyjuttuja, etsitty esineitä ja harkattu ohjattua noutoa ja tunnaria. Eilisen jälkeen olen kyllä taas vähän enemmän skeptinen sen suhteen että mennäänkö me enää ikinä tokokokeisiin, kun tuntuu niin epäreilulle laittaa Peippoa makaamaan vieraiden koirien viereen ja mennä vielä itse piiloon. Mutta katsotaan, noista ylempien luokkien jutuistakin on nyt tullut Peipolle ihan mieluisia, joten harkkaillaan nyt joka tapauksessa.
Tomppakin pääsi Päivin tokotunnille, ja jaksoi kivasti tehdä hommia vaikka treenaajia oli paikalla vain yksi Tompan lisäksi. Tehtiin kyllä oikeastaan enimmäkseen rallyjuttuja ja mm. oikean puolen seuruuta, tokoa vain luoksetuloa (lelujen läpi) ja hyppyä. Yllättäviä asioita se Tomppa osaakin, kun monesti treeneissä mietin että ollaanko sen kanssa koskaan edes tehty ko. juttuja, ja sitten se tekee ne kuin vettä vaan. 🙂 Ihan erilainen treenattavahan se on kuin Peippo, ja pitää aina ennen treenejä muistuttaa itseään että sen kanssa toimitaan eri lailla, ja myös kriteerit on pidettävä erilaisina. Tomppaa ei todellakaan ojennella, muistutella, tai juurikaan edes huomautella. Ja sehän saa kyllä katsoa liikkeen alussa ympärilleen, ottaa kontaktin sitten kun kerkiää ja kykenee.
Selman touhuja ei tarvitse enää laittaa muistiin, mutta tottahan sekin on päässyt puuhaamaan sairaslomastaan huolimatta.
o o o
Siinä missä pacman-Peippo syö kaiken eteensattuvan eloperäisen, asettuu Selma aina parhaiden sieni- ja marjaesiintymien päälle makuulle.
Selma on ollut koko lomaviikon enemmän tai vähemmän levossa. Se on lenkkeillyt vapaana, mutta yksinään, jolloin sen meno on paljon rauhallisempaa. Sieni- ja marjareissuille se on päässyt mukaan, ja ne ovatkin olleet sille hyviä lenkkejä kun aikaa menee paljon, mutta kuljettavat matkat ovat lyhyitä ja meno hidasta. Muutaman päivän ontumisen/epäpuhtaudet jälkeen se on liikkunut minusta ihan hyvin, eikä viikonlopun vähän isomman rasituksen jälkeen näytä tulleen takapakkeja. Jospa se tästä taas lähtee sujumaan. Lomalla on ollut aikaa lenkittää kaikki koirat erikseen, ja täytyy sanoa että vaikka oma kunto onkin kovilla, on se kyllä täydellistä hermolepoa verrattuna siihen että yksi kulkee edellä, toinen takana, kolmas fleksissä, yksi hukkailee palloaan ja syö kakkaa, toinen vetelee sieniä ja zoomailee metsäneläviä ja se kolmas kietoutuu fleksistään joka näreeseen. Toivotaan silti että ihan jokainen on koettelemassa hermorakennetta vielä pitkään!
Peipon osalta alkaa tämä koekausi olla ohi, rotumestiksistä selvittiin hengissä, mutta ei niitä juuri muistella huvita. Peippo tsemppasi kivasti jäljellä vaikka törmättiin peräti kahteenkin koirakkoon matkan varrella, esineissä meinasi jo loppua motivaatio, ja tottis oli ihan täysi fiasko. Se meni kuitenkin aika lailla niin kuin arvelinkin, olisi kannattanut vaan Salon kokeen jälkeen perua tämä reissu, niin kuin vähän meinasin. Peippo teki kuitenkin sen mitä sille on opetettu, sillä aika selkeä koulutusvirhehän tuo koekoomailu on. Peippoon en siis ollut mitenkään erityisen pettynyt, mutta muutoin koe taisi olla se poikkeus, joka vahvistaa säännön siitä ettäkö PK-kokeissa on aina mukavaa. Tosi kiva oli kuitenkin nähdä uusia ja vanhoja tuttuja, briardinuorisoa ja muitakin rotutovereita ja käydä päivän päätteeksi kimpassa syömässä. Kelikin suosi, ja piilosta saikin ihailla kentällä pörrääviä perhosia.
o o o
Heini tuli onneksi käymään juuri sopivasti sunnuntaina, ja päästiin puimaan koereissua heti tuoreeltaan vähän joka kantilta. Mietittiin mistä tuo koeahdistus johtuu, ja mitä sille voi tehdä. Varpun kanssa jatkettiin samaa aihetta seuraavana päivänä, ja Ninan tokoissa keskiviikkona. Kun koepaikallakin saatiin jo ekat neuvot, niin aika kivasti ollaan saatu tähän eri mielipiteitä ja näkökulmia, ja nyt on tavoitteena saada Peippo taas kevääksi tai kesäksi iskuun.
Palauttelemassa ja paikkailemassa käytiin myös seuraavina päivinä. Esineruutu ja jälki sujuivat hyvällä motivaatiolla ja kaikki tarpeellinen löytyi oikein sujuvasti. Tottisjutuissakin Peippo oli muutoin ihan hyvällä fiiliksellä, ainoastaan kapulan noudosta neuvoteltiin hiukan. Tämä onkin ainoa juttu, jota Peippo ei tottiksessa oikeasti osaa riittävän hyvin, muutoin meidän onnistuminen ei kyllä teknisestä osaamisesta jää PK-puolella kiinni.
o o o
Kuin tilauksesta siis alkoivat keskiviikkona myös Ninan tokot. Käytin meidän ajasta suurimman osan tuon koemielentilan puimiseen, ja loppuajasta tehtiin kehääntulotarkastus ja liikkuroitu pitkä seuraaminen kokeenomaisesti. Palkan jätin kehän sisäpuolelle näkösälle. Pari pientä kontaktirikkoa tuli ja niistä huomauttaminen kyllä aktivoi Peippoa, mutta hiukan sillä oli mieli kehän reunalla ja palkassa. Tästä saatiinkin ”korjauslistaan” yksi lisäkohta:
Pidä kokeessakin (rt) palkka taskussa. Silloin kun ei voi pitää, jätä se vaikka kehän ulkopuolelle pöydälle niin että saat napattua sen siitä Peipon huomaamatta. Palkka siis on Peipon mielestä aina mukana jolloin fokus ei karkaa kehän ulkopuolelle.
Kehästä aina kunnon seuruulla pois. Perusasentoja, kääntyilemisiä, mitä vaan, mutta palkan saa vain oikeasta työnteosta.
Älä palkkaile ennen kehäänmenoa ”kilttinä olemisesta”, palkkaa vain kunnolla tehdyistä verkkajutuista (tämä onkin helpommin sanottu kuin tehty).
Kehän ja kehän ulkopuolen välinen kuilu on saatava pienemmäksi! Ero koekehässä olemiseen ja treeneihin/kehän ulkopuolella olemiseen on liian suuri!
Sosiaalinen palkka kuntoon, Peippo tekemään koetilanteessa enemmän yhdessä ja vähemmän palkalle.
Tee paljon palkatonta ja paljon kokeenomaista vaihtelevissa pätkissä.
Muista harjoitella myös välit ja arvostelu (+aplodit!) kuntoon.
Paljon treeniä vieraissa paikoissa vieraiden ihmisten kanssa (möllit missä lajissa ja luokassa vaan)
Älä hyväksy jos ei oikeasti miellytä (pl. jos ei osaa)
Treeneissä voi hyvin huomauttaa jos tekee haluttomasti/huonosti, mutta pitää pitää huolta siitä, että on paljon enemmän positiivista kuin negatiivista. Treenaamisen pitää olla kuitenkin kivaa.
Ei jäähylle huonosta tekemisestä, voi olla Peipolle enemmän palkka kuin rangaistus. On saatava muutoin aktivoitumaan!
Paljon tuli semmoista asiaa mitä jo etukäteen mietittiin, ja kiva kun Peippo on treenannut Ninan kanssa jo pennusta saakka niin ”tapaus” on tuttu. Nina sanoi Peipon olevan välillä ”vaikeaselkoinen”, mutta luulen että tämä liittyy etupäässä niihin kertoihin kun Peippo on ollut kipeä. Varsinkaan varpaiden kipua kun ei yhtään näe, ellei osaa kokeilla sitä varpaita puristelemalla. Iso osa ongelmaa on ihan varmasti vieraiden koirien kammo, lähinnä itseni kannalta (?). Olen jo luopunut toivosta että siitä ikinä päästään, mutta pitää nyt vaan yrittää muutoin edetä suunnitelman mukaan ja koittaa käydä möllikokeissa vaikka se kuinka (molempia) stressaakin. Vaikka Peippoa on esimerkiksi ihan hirveän vaikea hetsata, eikä se ole mikään vietikkyyden huipentuma, sillä on kyllä ihan varmasti sen verran ominaisuuksia että kelvollisten koepisteiden saamisen pitäisi olla ihan kouluttajasta kiinni.
o o o
Kaupunkilenkeillä käytössä on nyt uusi strategia, kun vuosi on nyt toteutettu edellistä ei-ihan-niin-hyvällä menestyksellä. Edelleen mennään vastaehdollistamisella, mutta nyt aloitan vuolaat kehut heti jos vieras koira on näköpiirissä. Tästä näyttää seuraavan paljon nopeampi kontakti, ja olen pyytänyt perään vielä perusasennonkin ja palkannut sitten siitä. Näin Peippo ei ehdi jännittyä ollenkaan, ja palkkakin tulee vasta ”oikeasta” asiasta. Sen verran tietty pitää toimia tämänkin menetelmän vastaisesti, että mikäli Peippo kuitenkin alkaa kuumua, se saa siitä nyppäisyn ja kiellon. Muutaman lenkin toteutuksella ainakin alku näyttää vähän lupaavammalta, eikä taaskaan tarvitse palkata siitä ”turhasta”.
Omat hermot voisivat tässä koira-asiassakin olla paremmat; eilen meihin törmäsi taas kuuden (!) irtovinttikoiran lauma, ja herkesin karjumaan ihan kunnolla kun koitin pitää niitä loitolla Peiposta. Pitäisihän se jo tietää, että vinttikoiria ei millään huudolla tai kiukkuisella haukulla häädetä, mutta toivottavasti Peippo ainakin luuli että emäntä piti koirat loitolla kun eivät puruetäisyydelle tulleet. 😁. Olisi pitänyt vaan antaa Selman hoitaa tilanne (niin kuin se tekikin), ja olla vaan itse hiljaa ja tuuppia vaikka jalalla niitä irtokoiria pois. Vähän hankalaa vaan kun toisessa kädessä on Tomppa, johon rähisevä Peippo oli aikeissa purkaa kiukkunsa. Mietin vaan että mitä ne ihmiset (jotka kerrankin sentään tajusivat pyytää anteeksi) ajattelevat kun pitävät tuommoista laumaa irti metsässä, ja vielä kopat päässä. Metsästä löytyy tuolla höntyilyllä varmaan isompiakin petoja kuin Peippo – milläs ne sitten puolustautuvat kun ovat kopitettuna? Tai mitäs jos vastaan tuleekin joku pikkukoira jota ne lähtevät jahtaamaan pupuna? No, sen kummempaa ei nyt onneksi käynyt, ja Selmalla oli varmaan oikein lystiäkin joukkion (hyvin kauniissa) kurinpidossa. Se on kyllä sosiaalisesti niin fiksu.
o o o
Edellisviikolla käytiin eläinlääkärissa tsekkaamassa Peipon veriarvot (kaikki ok), sekä fyssarilla. Riikka totesi heti kun näki Peipon, että ei ole ikinä nähnyt sitä niin tasapainoisen näköisenä (fyyisesti…) kuin nyt, eikä käsittelyssä tullut vastaan naksuvan oikean kyynärän (se sama vanha) lisäksi muuta kuin kupeiden kireät fasciat. Jippii! Ihan sama miten meillä treenit ja kokeet sujuvat, tämä olisi ihan kaikkein hienoin juttu! Voisikohan olla niin että silloittuma on nyt kasvanut umpeen eikä uusia ole tullut, tai sitten hyvä kunto johtuu siitä että tassut eivät ole vähään aikaan olleet arat kun kynnet ovat olleet hyvässä kunnossa. Niin tai näin, me osataan varmaan molemmat nauttia tästä vetreydestä ihan täysillä. 🙂
Kun ei enää tarvitse hössöttää Peipon kokeiden kanssa, on aikaa taas enemmän mummu-väellekin.
Syksyn tulossa on sekin hyvä puoli, että saadaan pitää lammet kokonaan itsellämme. Selma ja Teppo kävivät joutsenten joukossa vuoden vikalla uiskentelulla.
Loma alkaa vedellä viimeisiään, joten nyt voi jo sanoa, että kylläpä kävi kerrankin tuuri koirien kesäkunnon suhteen. Peipolla on eka kesä kun se on terve, eivätkä pudonneet kynnet, korvatulehdukset tai vatsavaivat ole olleet riesana. Selkä tuntuu vähän jumivan, mutta se nyt on meillä ihan normaalia. Selma on vetreä, ja silläkin taitaa olla eka kesä ikinä kun ei ole tullut mitään ontumisia tai huteruuksia, vaikka sen etupää nyt vähän könkkö onkin. Tomppa tosin sai taas jonkun pöpön omista kisoista samoin kuin keväälläkin – jotain vikaa sillä pitää olla vastustuskyvyssä varsinkin kun kehenkään muuhun sen pöpöt eivät tunnu tarttuvan. Tomppa pitäisi viedä jossain välissä hammaskivenpoistoon, jospa sitten samalla otattaisi siitä verikokeet.
Hyvistä voinneista huolimatta harkkailemaan ei kauheasti olla ehditty, vaikka ennen lomaa hekumoin ajatuksella että lomalla treenataan joka päivä. 😄 Peippo on jäljestänyt kaksi kertaa; toisen pellolla (oikein hyvä), ja toisen oikein piikkisen jäljen metsässä. Piikit ovat sille edelleen vaikeita, onneksi se kuitenkin tekee sitkeästi töitä. Esineitä tehtiin toissapäivänä, ja siitähän ei sitten tullutkaan mitään. Intoa oli ainakin ekat viisi minuuttia, ja ihan hyvin Peippo nähdäkseni etsi, mutta ei vaan löytänyt mitään. Piti hakea Tomppakin jo siihen väliin näyttämään Peipolle miten homma hoidetaan ja samalla aiheuttamaan vähän kateutta. Uudella yrittämällä Peippo löysi kaksi esinettä sen jälkeen kun olin vielä sen nähden kävellyt ruudun läpi, vaikka kyllä se sinne perälle saakka meni eka yrittämälläkin. Tänään käyn joka tapauksessa varmuudeksi hakemassa koko poppoolle Nexgardit.
Tokoiltu ei olla ollenkaan, tottista on käyty tekemässä Vaivion surkean pikatreenin lisäksi sen verran, että kävin tipauttamassa Peipon vinoesteeltä alas. Ei se määrä, vaan se laatu – vai miten se meni? Pitkä paikallaolo sentään oli tosi hyvä, ilman mitään häiriötä tosin. Kotona ollaan tehty aamu- ja iltaruoalle vähintään 2 kilon tasamaanouto, ja yleensä lisäksi myös hyppynouto matalammalla korkeudella. Alkulomasta päästiin katsomaan Ninan kanssa tuota hyppyongelmaa, ja edelleen se kiikastanee kapulasta. Edes ohjatun kapulalla ei hyppy oikein sujunut, kun sekin tahtoi kalista hampaissa. Otin kotona Peipon vanhasta hajonneesta kapulasta Ninan ohjeen mukaan toisen laipan pois, ja sillä ollaan välillä leikitty niin että vedän sitä sivusuunnassa. Kyllä on Peipon vaikea saada siitä sellaista otetta, että se ei luiskahda suusta, sillä on semmoinen lunnikoiran hento ote.
Rallailtukaan ei juurikaan olla kenenkään kanssa, Peippo ei ole ehtinyt ja Tomppa ei ollut siinä kunnossa. Sen verran Tomppaa pyörittelin, että totesin sen vähän hoksanneen peräpään käyttöä. Oikea puoli on sille tosi vaikea, sitä pitäisi muistaa alkaa jo harkkaamaan ihan täydellä teholla jos siitä säällistä aiotaan. Ja olihan Tomppa yhdellä rallitunnillakin, ja hieno rallikoira olikin. Tunnilla tehtiin juurikin takapääjuttuja, ja lisäksi mestariluokan merkkiä. Tomppahan muisti kiertämisen ja stopit ihan kuin niitä olisi tehty joka päivä, ja sillä oli tosi hauskaa juostessaan palkkapossun perässä.
* * *
Sen verran Peippokin on rallya tehnyt, että viikonloppuna käytiin GR:n koulutuksessa, jossa voittajaluokkaa koulutti tuomari Minna Hillebrandt. Piti ehtiä tekemään sekä tekniikkaa että rataa, mutta aika loppui onneksi tekniikkatreenien jälkeen, koska kun koitin käydä vielä tauolla kokeilemassa rataa Peipon kanssa, se oli jo kuumasta ilmasta ja sekä fyysisesti että nupillisesti raskaasta puolentoistatunnin harkasta niin puhki, että ei enää halunnut tehdä juuri mitään. Eihän se tietty koko treeniaikaa treenannut, tauotin sitä välillä häkissä tai muutoin, vaikka periaatteessa kaikki koirat yhtä aikaa tekivätkin.
Harjoituksina oli peruuttaminen edessä ja sivulla, sivuaskelet oikealla ja vasemmalla, käännökset kulmina ja spiraaleina, eli kaikki Peipolle kovin työläitä ja myös selälle rankkoja juttuja. Itse sain ohjeeksi odottaa koiraa niin että se saa tehdyksi kunnolla loppuun saakka, eikä vain painaa eteenpäin vaikka perä ei ole vielä siellä missä pitäisi. Ylävartaloavun lisäksi annoin vielä pyllyapujakin 😂, ja niistä on sitten jo enemmän haittaa kuin hyötyä. Myös käsiapua pitää ”lyhentää”, kun nyt ohjaan Peipon esim edestä oikealle itse liian pitkälle taakse, ja tässä on suurena vaarana että menee niin pitkälle että napsahtaa kympin virhe. Oikean puolen sivuaskelessa Minna avitti Peippoa tuuppimalla sitä kevyesti tömäkällä kepillä takapuoleen, ja kyllä se aika kivasti auttoikin. Kuumasta kelistä ja työläistä jutuista huolimatta Peippo oli aika mukavasti tekemässä hommia, joten saatiin koulutuksesta myös paljon irti.
Tykkäsin kouluttajasta tosi paljon, harmi vaan että ei kuulemma tuomaroinnilta ehdi jatkossa kouluttaa luultavasti ollenkaan. Siitä olin kyllä eri mieltä, että ”matalavireiset ja hitaat” koirat, kuten Peippo, eivät välttämättä tarvitse ennakoivaa vihjettä esimerkiksi seuruun sivuaskelessa, kun taas nopeat koirat tarvitsevat. Itse ajattelen että ne nopeat myös reagoivat nopeasti, tosin jos koira seuraa hyvin ja on kuulolla, on ihan sama onko se temperamenttinen tai vähemmän temperamenttinen. Eri asia on sitten pyörähdykset ym, joissa koira joutuu jättämään sen tiiviin kontaktin.
Muun muassa tässä yksi osasyy treenien vähyyteen, mutta ainakin Peippo luultavasti arvostaa suolla vietettyjä hetkiä ja syötyjä lakkoja enemmän kuin treenejä.
Heini ja pojat kävivät pariin otteeseen tyttöjä viihdyttämässä.
Leikkasin eilen koko katraalta kynnet, ja tajusin miten hyvässä kunnossa Peippo on koko alkukesän ollut. Eka kesä neljään vuoteen kun sillä on kynnet tallella ja se on reipas oma itsensä. Ihan mahtavaa, toivotaan että kynnet pysyvät kasassa nyt pitkään ennen uutta poksahteluaaltoa. Niin positiiviseksi en sentään herkeä, ettäkö uskoisin remission ihan ikuisesti kestävän. Tokihan Peipon uuteen reippaaseen kesäolemukseen vaikuttaa myös viileä kesä, ja muutama pykälä lisää vauhtia saatiin myös uudella klippauksella. Karva ei ollut ehtinyt keväästä kasvaa kuin vasta jotakuinkin kolmen sentin pituuteen, mutta niin tiheää se oli, että en yhtään ihmettele että olo helpottui.
Karvan alta paljastui tosi sutjakka, pitkäjalkainen, ja hyvät kinkku- ja potkalihakset omaava Peippo, joten ihmettelen vaan että miten me taas painitaan hyppyongelmien kanssa. Tämän asian kanssa taistellaan näköjään ihan joka kesä. Kuvittelin, että 85 senttiä on helppo korkeus, ja alkukesän hyppytauon jälkeen koitettiin lähteä siitä liikkeelle. Kerta kerralta ollaan madallettu korkeutta kun hyppy ei vaan suju, nyt ollaan hypelty 65-senttisiä enkä vieläkään ole oikein tyytyväinen. Tällä hetkellä kaikki mättää; Peippo ei ota vauhtia kunnolla, ei kokoa itseään hyppyyn yhtään, heittää peräänsä oikealle, ponnistelee mistä sattuu ja pahimmillaan sotkeutuu takajaloistaan kankaaseen. Ihme ja kumma ettei hyppäämisestä ole kuitenkaan tullut sille yhtään vastenmielistä, vaan ihan mielellään se edelleen pomppii. Harmi kun ei päästä nyt aksaesteiden ääreen, apuhypyt tekisivät terää ainakin tuohon kokoamisongelmaan. Hinkutellaan nyt sitten vaan kotipihalla, ja luotetaan siihen että on se hyppy kokeissa ennenkin sujunut vaikka on aina ollut harjoitellessa huono.
Jos hypyn kanssa on samat vanhat ongelmat, niin jäljestys ja etenkin ilmaisut sujuvat. Ihan varmaan Peipon siedätyshoito on saanut kepit löytymään, tämän kesän jäljille keppejä on edelleen jäänyt vain kolme kappaletta. Viikonloppuna oltiin Nooran tekemällä jäljellä, jossa pääsin iloitsemaan pitkästä suorasta janasta (no jäljelle törmättyään vähän sähläsi), ja super-hyper-loistavasta häiriönsiedosta. Loppua lähestyessämme ohitettiin mies ja remminnokassa kiljumassa seissyt iso koira melkein hipoen, ja Peippo vain vilkaisi nopeasti silmäkulmasta että mikä siinä ääntää, ja jatkoi jäljestystä yhtä intensiivisesti kuin siihenkin saakka. Ihan uskomaton juttu, onneksi loppupalkkakin tuli sitten juuri sopivasti kohta tuon jälkeen. Ja kysymys kuuluu, että miten tuo sama keskittyminen ja työmoraali saataisiin myös tottelevaisuushommeleihin?
Sannan kurssin vikalla kerralla se keskittyminen taas nimittäin rakoili kun kaukaa ohi kulki vieras, porukkaan kuulumaton koira. Tosin koko homma lähti käyntiin huonosti kun Peippo ei löytänyt ruutua ja itse järkytyin ruudun takana kulkeneesta koirasta (ihan turhaan). Niin se vaan on, että Peippo tarvitsee treeneilleen onnistuneen alun, muutoin on iso riski siitä että mikään muukaan ei onnistu ihan niin varmasti. Harjoitus oli Peipolle muutenkin häiriöön nähden liian vaikea, mutta halusin vähän testata olisiko meistä jo liikkeiden puolesta kokeisiin (no ei olisi). Kurssin kerroista 4/5 olin Peippoon kumminkin tosi tyytyväinen, eikä sitä nyt aina voi onnistua. Ja tosi kiva että koko tämänkään kurssin aikana meillä ei ollut yhtään alavireisyysongelmia.
Kurssikerran vinkkejä oli vasemmalle käännöksiin jokin merkki Peipolle; kun se seuraa oikein se myös kääntyy, mutta nyt se oli vähän edessä ja jopa ihan vähän vinossa, jolloin se ei pysty kääntymäänkään. Puhuttiin myös paikkisrivistöstä lähdöstä, miten siinä kannattaa ottaa aikaa siihen poistumiseen, varsinkin nyt kun uudet tuomarit kiinnittävät siihen kovin huomiota. Palkan antamista kehässä pitää myös harjoitella, jos saisi Peipolle vähän vähemmäksi kiirettä sinne kehän ulkopuolelle. Tosi kiva ja hyvä kurssi oli, toivottavasti elokuussa päästään taas!
Ralleissa tehtiin rataa, ja huomasin miten huonosti osaan asemoida meitä kylteille silloin kun Peippo on oikealla puolella. Tätä pitäisi harjoitella näemmä aika paljon että alkaisi sujua automaattisesti. Toinen juttu minkä äkkäsin on se, että en luota Peippoon yhtään niin paljoa silloin kun se on oikealla – mikä on ehkä ihan perusteltuakin. Piti seuruuttaa sitä oikealta kohti seinän vieressä olevia koiria, ja heti meni pasmat sekaisin niin että saksalaisessa oikealle koira olikin yhtäkkiä vasemmalla puolella, eikä mitään hajua ollut että miten se sinne oli joutunut. 😀 Kivaa meillä on ollut kuitenkin Peipon kanssa ralleissakin, ehkä näin kohta kaksi vuotta harrastettua voi jo kohta sanoa, että on se ihan kiva laji sekin.
Seniorit nauttivat kesästä täysin rinnoin. Siinä missä Peippo enimmäkseen haluaa olla sisällä jos itsekin olen, Tomppa ja Selma vahtivat pihalla, kaivavat kuoppia ja ottavat kyljellään retkottaen aurinkoa – silloin harvoin kun se on paistanut. Tomppa on laajentanut Huima-mummun ammoin aloittamaa luolastoa vanhan kannon alla, ja ketterästi se Selmakin sinne vielä ahtautuu. ❤
Ilmat ovat olleet enemmän tai vähemmän syksyisiä, mutta kaunista on ollut:
Tällä viikolla aika jätti Tompan Myy-emästä. Kuvassa Myy poseeraa Huima-äidin kanssa kasvattajalla, vuosi taitaa olla 2005.
Hulinaa on taas riittänyt, sekä järjestettyä että vähän yllättävämpääkin. Muuten sitten sitä meidän tavallista; terveyshuolia, käytöspohdintaa, vähän sitä sun tätä lajia ja tavallista arkimeininkiäkin. Kategoriavalikkoon ”saatiin” uudeksi alakategoriaksi nivelrikko. Ihan oman diagnoosin perusteella, mutta todennäköisesti nappiin arvattuna kuitenkin.
Puurijärven lintutorni on Pohjoismaiden korkeimpia torneja.
Lauantaina poikettiin koko joukkion kanssa Sastamalanreissulta Puurijärvi-Isosuon kansallispuistoon. Isosuolle ehdittiin vasta kuuden jälkeen, joten siellä oli ihanan rauhallista, ja Puurijärvellä ei sitten kahdeksan maissa ollutkaan enää ketään muita. Viimeksi olen käynyt Isosuolla 15 vuotta sitten, ja luultavasti vieläpä noilla samoilla pitkoksillakin, ne kun olivat nyt tosi pahasti lahonneet. Ehjin nilkoin ja tassuin kuitenkin selvittiin, ja pitkältä matkalta puita oli onneksi jo uusittukin.
Matkalla Isosuon lintutornille
Tomppa ja Selma pääsivät käppäilemään lyhyen, 1,6 kilometrin lintutornin kierroksen, ja Peippo pääsi padolle ja kiipeämään Mutilahden torniin, jossa oli niin jyrkät ja kapeat portaat että pelkäsin että Peippo ei enää pääse alas. Hyvin pääsi, tosin en ole ihan varma kävelikö se ne vaiko vieri, tassut kävivät ainakin nopeaan. Padolla oli kaunista, ja kun siellä ei vielä ollut karjaa, päästin Peiponkin hetkeksi irti. Paluumatkalla käveltiin vielä vähän syvemmälle suolle, mutta ilta oli niin pitkällä että toiselle puolelle ei tällä kertaa ehditty.
Puurijärvelle mukaan pääsi Tomppa. Parkkikselta 18 metrin korkuiselle lintutornille oli matkaa vain alle kilometri, ja puolivälissä oli lisäksi tanssilavan kokoinen näköalatasanne. Tasanteelle oli esteetön kulku, ja kävikin mielessä että miten ihana olisi ollut kaapata täti vanhainkodista matkaan ja kärrätä vielä kerran katsomaan auringonlaskua lintujärvelle.
Näköalatasanne
Puurijärven laidunalue ja lintutorni
Lintutornille mentiin lehmälaitumen läpi, ja onneksi aidan piuhoissa ei ollut vielä sähköä, Tomppa olisi muuten saanut tällit. Laidunalue oli ihan Puurijärven rannassa, ja reitti tornille oli tosi nätti. Torni oli niin korkea että Tomppa sai jäädä odottelemaan tukevasti maankamaralle, ja itsekin välttelin rappusissa maahan katsomista. Näköala olikin sitten ihan huikea, joten taas kannatti uhmata korkeanpaikankammoa.
Parasta reissussa oli Mutilahden pato ja Puurijärven torni, jonka olen edellisellä reissulla ohittanut siksi kun siellä ei ole varsinaisesti käveltävää. Muistelisin että Isosuon toisella laidalla olevalla nuotiopaikalla on myös nättiä, täytyy ehkä käydä verestämässä jossain vaiheessa.
Peippo odottaa Mutilahden tornin keskitasanteella. Mukavaa kun on retkikaveri, jota ei pienet kiipeämiset huimaa. 🙂
Mutilahden lintutornista on näkymä padolle.
Isosuon lintutornista
o o o
Treenitkin pitää vielä päivittää. Virven kurssin päätöskerralla liikkeinä olivat tunnari, ruutu ja paikkikset. Tunnarissa kävi eka yrittämällä fiba ja toi väärän, toinen yritys oli hyvä. Pitäisi muistaa joka viikko pyytää vieraita ihmisiä käpälöimään meidän keppejä, että päästäisiin useammin harjoittelemaan vieraita hajuja. Ruutukaan ei ihan nappiin mennyt, mutta saatiin kuitenkin aikaiseksi hyviä toistoja, ja lähileikkikin onnistui hyvin. Paikkis tehtiin ensin PK-paikkiksena, ja sitten oman vuoron lopuksi Virven Viktorin kanssa. Peipolle oli ihan kauhea paikka, kun yht’äkkiä tuli vieras koira tyhjälle kentälle, mutta nopeasti se onneksi sai hermonsa suht hallintaan, ja paikallaolo piilossa oli hyvä. Sen jälkeen vielä tepasteltiin peräkanaa ympäri kenttää Viktorin kanssa, kun Peipolle on tosi vaikeaa jos joku kulkee sen takana. Ja niinhän kokeessa kehään mennessä useimmiten ikävä kyllä tapahtuu.
Kevään mittaan olen kuullut monenkin eri ihmisen sanovan että liioittelen Peipon hankaluutta, ja saanut kehuja siitä miten kuuliainen se on ja miten hyvin hallinnassa. Peipon kanssa on tehty hirveästi töitä, ja osaan jo hyvin arvioida mihin se pystyy ja mihin ei, enkä tietenkään halua ylittää sen kanssa rähinöintikynnystä – mikä on ihan turhan matala edelleen. Paitsi että se on muille epäreilua jos joku rähinöi, meiltä loppuisivat myös treenikaverit hyvin nopeasti jos en olisi sen kanssa varovainen. Kokeessahan on sitten vielä paljon vaikeampi kontrolloida tilanteita, ja kun päälle lisätään oma jännitys, niin ihan vielä ei voittajaan uskalleta mennä vaikka Virve sinne meitä jo patistikin. Peippo kuitenkin kiihtyy edelleen tosi paljon vieraista koirista, eikä hallinta ole omaan makuun vielä läheskään tarpeeksi hyvä. Mistään luottamuspulastahan ei ole kysymys, eihän voi sanoa ettei koiraan voi luottaa jos kerran etukäteen tietää että tietyt tilanteet ovat sille vaikeita.
o o o
Keskiviikkotokoissa oli taas niin kivaa, että harmitti ihan kun en ottanut kesäksi paikkaa. Tehtiin tunnaria (Kati hajusti ja Nina liikkuroi), kaukoja Nina takapalkkaamassa ja yksi hieno ruutu targetille. Peippo on ollut koko kevään ihan hurjan hyvässä moodissa, kyllä sen kanssa vaan on kiva treenata silloin kun se on kunnossa ja hyvävointinen!
o o o
Torstaina saatiin neljäs peräkkäinen vieras jälki, kun Essi ja Mari kävivät. Ajattelin että tehdään Peipolle lyhyt ja helppo jälki, kun edellinen oli niin työläs, mutta jäljenteossa kävikin pieni fiba ja siitä tuli muodoltaan tosi kapea laatikko. Kun ei olla kokeisiin juuri nyt menossa niin ajettiin se kuitenkin pois, ja luulen että puolivälin jälkeen tullut hukka johtui ennemminkin polulla olleesta harhasta kuin jäljen muodosta. Mutta taas siis hetkeksi eksyttiin! Vaikka on tosi kiva, että Peippo osaa hienosti etsiä itsensä takaisin jäljelle – nytkin se eteni takajälkeä niin pitkälle että risteyskohta vanhempaan eli oikeaan jälkeen tuli vastaan – niin olisi kiva jos vaihteeksi pysyttäisiin koko matka jäljellä. Keppejä oli vain yksi kun jäljentekijä oli ajatellut tekevänsä meille uuden jäljen, ja se siis löydettiin kyllä. Tämän vuoden kahdeksasta jäljestä vain yhdeltä on jäänyt keppejä löytymättä!
o o o
Perjantaina Peippo kävi osteopaatilla oman mielenrauhani vuoksi, ja kaikki oli enemmän tai vähemmän kunnossa. Se sama vasen nivunen jumitti, mutta ei mitenkään hirveästi. Käynti oli kyllä rahan ja vaivan arvoinen, kun 45 minuuttia puhuttiin ihmisten ja koirien selkävaivoista, core-hysterian turhuudesta, ja siitä että ylenmääräinen varominen ja hoitaminen on enemmän tai vähemmän turhaa. Kaikilla fyssareilla, hierojilla sun muilla on aina omat mielipiteet, mutta mieluiten tietenkin ostan tämän. Jerry sanoi myös, että jos riviin laitetaan viisi alan ammattilaista ja käsketään tutkia koira, kaikki löytävät eri viat. No, tästä voidaan päätellä että ollaan hyvässä hoidossa, kun meidän hieroja, fysioterapeutti ja osteopaatti ovat kaikki bonganneet tuon saman nivusjumin.
Peipolla on ollut hyppäämisessä vähän epävarmuutta lähinnä kapulan kanssa palatessa, mutta niin kuin vähän arvelinkin niin epävarmuus johtunee enimmäkseen päästä eikä fysiikasta. Nyt voidaan siis kuitenkin alkaa tätäkin työstää ihan reilusti kun kerran Peippo on fyysisesti kunnossa. Luulen että kapula suussa hyppäämisen vaikeus voi johtua myös huonosta otteesta. Katsotaan miten saadaan hommaa etenemään.
o o o
Kerrankin sain eteenmenopallon piilotetuksi niin hyvin, että Peipolla ei ollut mitään hajua liikkeestä ennen kuin lähetin sen. Ihan hyvin siis näköjään irtoaa ilman virittelyjäkin.
Lauantain reissulla poikettiin Peipon kanssa Kirstulaan tekemään noutoa isolla kapulallla, jäävät ja paikallaolo. Ekan kerran pitkästä aikaa tuli tosi hyvä fiilis, semmoinen että kyllä me tää osataan. Sunnuntaina tehtiin sitten Järvenpäässä melkein kaikki loput, eli a-nouto ja eteenmeno, vähän seuraamista, pikkuisen jääviä, ja 7 minuutin paikallaolo. Vaikka Peippo on klipattu, se tuntui kärsivän aika paljon nopeasti lämmenneestä (taisi olla peräti 15° 😀 ) ilmasta. En halua edes kuvitella miten kuumissaan se olisi siinä pitkässä karvassaan, kyllä tuo sen klippaaminen oli taas ihan paikallaan.
Lyhyt video pallorallin loppupäästä. Tätä ennen oli jo jokunen kierros vedetty. 🙂 Sattuneesta syystä me ei harkata eteenmenoa ellei kenttä ole tyhjä.
o o o
Tylsempiä juttuja on sitten se, että Peipolla on ensi perjantaina lääkäri. Epäilen, että sillä on joku roska korvassa, kun se ravistelee ja rapsuttaa nimenomaan sitä tervettä vasenta korvaa. Pesut ja lääkkeet eivät auta, tosin luulen että yhdellä huljuttelulla korvasta putkahti pieni korrenpalanen.
Tiistain tokokurssi aloitettiin jäävillä, eli me tehtiin ällää. Taas saatiin maininta hitaudesta (istumisessa), mutta luulen että en hirveästi siihen takerru, Peippo kun nyt vaan on iso ja kömpelö. Kaukokäskyt menivät niin kuin nyt menevät, eli seiso-maa ja istu-maa ovat edelleenkin vaiheessa. Sen verran ryhdistäydyin kotona, että kokeilin niihin takapalkkaa, ja varsinkin seiso-maa tuntuisi menevän paremmin näin. Virven ohjeena oli painonsiirrot niin että Peippo eli ehdi kuin vähän nousta kun se jo käsketään takaisin maahan, ja näytti sekin toimivan – en vaan haluaisi missään tapauksessa Peipon oppivan jojoilemaan. Lopuksi tehtiin ohjattu takapalkalla, siinä ei sen kummempaa.
o o o
Keskiviikkotokot jätettiiin väliin kun Selma sairastui tiistaina johonkin vatsapöpöön. Se oli tosi huonovointinen ja tavaraa tuli molemmista päistä, mutta vesi onneksi maistui ja pysyi ekan illan jälkeen sisälläkin. Torstaina aamusta ruoka jo maittoi ja se jaksoi hyvin tehdä reilun tunnin lenkinkin, joten ajattelin sen olevan jo ihan kunnossa. Iltaruoka ei sitten ollutkaan taas maistunut, ja tappeluksihan se meni kun Tomppa oli ilmeisesti mennyt kärkkymään Selman annosta omansa syötyään. Yli viiteen vuoteen nuo samanikäiset nartut eivät ole tapelleet, ja toivottavasti eivät jatkossakaan sitä enää harrasta. Nytkin ääntä oli enemmän kuin toimintaa, ja vain Tompan silmän päälle tuli pieni patti, mutta tottahan oma peukalo oli jätettävä väliin koiria erotellessa. Pitää nyt jättää Tomppaa taas vähän vähemmälle huomiolle, kun olen ennenkin huomannut että ylimääräinen huomio saa sen kuvittelemaan itsestään helposti liikoja.
o o o
Perjantaina päästiin jäljelle Jerryn kanssa. Peipon jälki oli tuoreehko ja lyhyt; kolmisensataa metriä ja kaksi kulmaa. Jana oli surkea ja ajamaankin lähti jotenkin vähän epävarmasti, mutta kyllähän ne kepit sieltä löytyivät. Toka eli vika keppi oli hakkuujätteiden seassa, sitä piti hetki paikannella.
o o o
Lämmin ja aurinkoinen (ja kyinen!) lauantai vietettiin Lohjalla. Ensin päästiin Pian tekemälle jäljelle, ja päälle mentiin vielä pellolle. Peipon jälki vanheni pullansyönnin aikana lähemmäs kolme tuntia. Jana lähti ylös jyrkkää kallioista mäkeä niin että heti alkuun oli omat reidet hapoilla, ja reitti jatkui vanhaa kuusimetsää kallioiden välissä ja päällä. Pieni pätkä paljaampaa kalliota sekä kohta jossa alusta oli pelkkää kuivaa lehteä tuottivat hankaluuksia, ja tuossa jälkimmäisessä lehtikohdassa jälki sitten pääsi hukkumaan. Samoilla main oli piikki, ja Peippo taisi pitkän epävarman etsimisen jälkeen oikaista piikin toiselle sivulle. Molemmat kepit kuitenkin löytyivät, ja luulen että harjoitus oli hyvinkin opiksi. Maasto oli vaikeaa, kun jo pelkät jyrkät mäet ovat meille harvinaista herkkua. Kokemusta tuli siis oikeastaan kolmesta hankalasta maastojutusta, ja toivottavasti tuli taas myös vähän lisää uskoa siihen, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, töitä tekemällä se kadonnutkin jälki aina löytyy.
Loppupään silmukka on oikeasti piikki – kallioiden katveessa sovellus keksi omiaan.
o o o
Iltapäivästä kurvattiin Lohjan toiselle puolelle Karkaliin. Luultavasti osuttiin paikalle vuoden kauneimpana päivänä: oli kevään eka oikeasti lämmin päivä, miljoonat vuokot ihan parhaimmillaan ja tuomissa heleänvihreät hiirenkorvat. Ilahduin kun kartta näytti että niemen kiertävällä kuuden kilometrin reitillä on kiertosuunta, mutta totuus oli kyllä ihan toinen ja ihmiset tuntuivat kävelevän edestakaisin niemen toista, helpompikulkuista reunaa. Onneksi nyt ei kuitenkaan kauhean kovaa tungosta ollut ja hyvin mahduttiin joukkoon. Yhdessä kohdassa oli pakko pyytää pitkospuilla istuneita ihmisiä nousemaan ylös siksi että päästiin ohi, kun ei tehnyt mieli ohittaa ihan hipoen vieraiden ihmisten naamoja Selman kanssa. Näyttivät kovin loukkantuneille moisesta röyhkeästä pyynnöstä, mutta kun kiertääkään ei voinut. 😀
Karkali on luonnonpuisto, eikä siellä saa poiketa edes polulta syrjään. Selma kulki koko reissun fleksissä, ja kyllä vaan käyvät hyvin retkikoirista nämä kaikki muutoin remmissä ei-niin-hyväntapaiset koirat. Pitkospuiden väleissä oli tosi isot raot, ja ensimmäisillä pitkoksilla pelkäsin että Selma murtaa niissä tassunsa kun ei meinannut millään osua lankuille, mutta oppi onneksi nopeasti kulkemaan turvallisesti. Muita koiria ei nähty koko parituntisen reissun aikana.
Heti alkumatkasta päästiin nättiin vuokkojen peittämään lehtoon. Tunnelma oli ihan epätodellinen kun kuljettiin vastavaloon auringon siivilöityessä hiirenkorvien läpi ja maan ollessa sinisenä vuokoista. Sini- ja valkovuokkojen lisäksi kukassa olivat imikät, kiurunkannukset, linnunsilmät ja keltavuokot. Maassa oli lisäksi paljon sammalen ja kääpien peittämiä lahopuita. Lehtometsien välissä oli myös hiukan kallioita ja vanhaa kuusimetsää, joten tylsäksi ei maisema käynyt – ihan kuin tuommoiseen kukkaloistoon nyt voisikaan kyllästyä. Kun päivä oli kuuma, oli kiva että polku kulki kummallakin puolella niemeä välillä myös rantaa pitkin, ja Selma pääsi juomaan ja kahlaamaan.
Karkali oli juuri niin hieno kuin kuvittelinkin, ja varmaan tulee lähdettyä sinne uudelleenkin. Voisi kuvitella että myös ruska-aikaan tuolla on todella kaunista.
Paluumatkalla Torholan luolan parkkipaikalla oli ihan tyhjää, joten Peippokin pääsi sen verran jaloittelemaan että kipaistiin vielä lenkki sinnekin.
Pirttimäen hirmut 