Sitä sun tätä

Pirttimäessä alkaa olla taas ihana tasainen arki, tosin vaatehuone on vielä menossa remonttiin ja siksi koirat ”joutuvat” viettämään päivänsä edelleen ulkona. Kesän koiraharrastamattomuutta ollaan kurottu kiinni briardileirillä, ralliepiksissä ja mejä-päivässä, ja kaikkea muutakin kivaa on vielä tälle vuodelle luvassa.

Advertisement

Sorateiden virtuoosit

Peippo palautui  ennalleen Selman katoamisen aiheuttamasta alavireisyydestä aika tasan kahden viikon jälkeen, ja touhuilee taas normaalisti kotona kanniskellen irtotavaroita ja pihistellen kaikkea orgaanista ainesta syötäväksi. Yhtenä päivänä se oli syönyt osan pöydällä itämässä olleista siemenperunoista, ja toisena päivänä oli huvennut salmiakkiaski. Yölliset hyökkäilyt loppuivat myös kahden viikon jälkeen yhtäkkiä ihan kokonaan. Ihanaa että Peippo on taas vanha oma itsensä!

Operaatio Pirttimäki kesäkuntoon on alkanut myös Peipon osalta, ja tauolla Tompan osalta sen saatua näyttelystä lievän kennelyskän. Peipon kanssa pyöräileminen on hurjaa hommaa, mutta kyllä on hienoa katsoa sen menoa kun se kauhoo kilometrin pituisilla kintuillaan. Tomppa on hölkötellyt lyhyempää vajaan neljän kilsan lenkkiään omaan tahtiinsa, mutta kyllä sekin koko matkan haluaa Ravilla pysytellä. Kummankin kanssa pysähdytään välillä koskille juomaan tai kahlaamaan. Kun oma fysiikka vihdoinkin tuntuu antavan periksi, niin onhan se pitänyt hypätä pyörän selkään ilman koiriakin, ja rulliksetkin on jo kaivettu esiin. Kohta ollaan koko sakki timmissä kunnossa! 😁

Tompan kanssa pysähdyttiin valkovuokkopellolle pyörälenkin varrella.

Tompan eka näyttely vuosiin oli ja meni puolitoista viikkoa sitten, ja ilma on hellinyt siitä saakka. Arvo lähti meidän kannustusjoukoiksi, ja paluumatkalla poikettiin linnavuorelle syömään eväät ja nauttimaan maisemasta.

Tompalla näytti olevan näyttelyssä ihan mukavaa, joten ilmoitin sen jo tokaankin näyttelyyn Iittiin kesäkuun alkupuolelle. Siitä lystistä piti sitten maksaakin jo 2,50 käsittelykuluja. 😃 Jos kennelyskä loppuu kohta ehtii varoaika tulla täyteen, muutoin pitää meno perua.
Janakkalassa olin tyytyväinen arvostelun mainintaan Tompan pulskeudesta, kun olen ollut siinä uskossa että useimmat tuomarit tykkäävät läskistä (kun ei se Tomppa mikään kauhea läski kumminkaan ole) samoin iloitsin korkeasta hännänkannosta, koska se taas kertoo että ihan mukava Tompan siellä kehässä oli juosta.
10-v narttu joka on tänään hieman pulskassa kunnossa ja ei parhaassa turkissa esitetty. Hyvät mittasuhteet, riittävä raajaluusto ja runko. Kapeapiirteinen pää. Hieman vaaleat silmät. Niukasti mutta tasapainoisesti kulmautunut. Hieman korkea hännän kanto. Pehmeä ylälinja. Kohtuullinen sivuliike, ahdas edestä ja takaa. Miellytävä ja rauhallinen esiintyjä.

Pyörälenkin taukopaikalla sillan alla.

Lammella pesivät joutsenet hyökkäsivät vaikka koitettiin pysytellä kaukana niistä.

​Kamala ja kaunis kevät sai vielä viime viikolla lisää synkkiä pilviä taivaalleen kun Pirttimäessä sattui vesivahinko myyrien tehtyä talvella tuhojaan tiskikoneelle. Vahinkoa tutkittaessa löytyi muutakin kosteutta, ja nyt odotellaan että tuhojen laajuus selviää. Normaalielämää ei elellä ainakaan koko kesänä, joten harrastusrintamallakin taatusti hiljenee. Jospa saataisiin edes liikuttua reilusti ja nautittua arjen pienistä asioista vaikka mieli meinaakin välillä vetää vähän matalaksi.

Peippo masentuu

Vappuaattona Karkalissa

Puolitoista viikkoa ollaan oltu ilman Selmaa, ja vastoin kaikkia odotuksia Peipolle iski alakulo kun kaveri hävisi. Onhan se tietenkin tottunut olemaan päivät Selman kanssa kahdestaan, ja Selma oli se joka aina kertoi mitä pitää tehdä ja mihin reagoida, ja oli varmaan myös Peipon tuki ja turva.

Ulkona Peippo on ihan normaali, mutta sisällä se vain haluaisi nukkua tiukalla kiepillä, ja silloin kun se on jalkeilla, se on melkein koko ajan häntä koipien välissä. Öisin se on taas saanut lähtöjä sängystä, yhtä yötä lukuunottamatta se on joka yö sännännyt kesken unien täydessä taisteluvalmiudessa olohuoneeseen yhdestä nejään kertaan yössä. Stressistä se sitten kai johtuu. Vaikka Peippo öisin säntäileekin, se on kiltisti ottanut sängyssä Selman paikan ja nukkuu yöt tiiviisti kainalossa. ❤

Muutoin elämä kahden koiran kanssa on kauhean helppoa ja rauhallista, ja Tomppa osallistuu touhuihin ehkä vähän entistä enemmän kun silläkin on nyt enemmän tilaa. Molempien kanssa ollaan verijäljestetty ja Peippo on myös avannut esineruutu- ja metsäjälkikauden. Tomppa on ihan polleana kun pääsee jäljelle, Peipon pään päällä leijaili sen sijaan useampiakin kysymysmerkkejä kun se ekan kerran vietiin verijäljelle. Paitsi se että jälki oli sotkettu, myös kaksi välillä rinnan kulkevaa jälkeä ja pengotut sammalet selvästi ihmetyttivät. Eiköhän tuohonkin muutamassa kerrassa jonkinlainen rutiini saada. Tomppa ei ole vielä kertaakaan alkanut syödä kaatoa, mutta Peipon mielestä oli ihan mahtavaa kun jäljeltä kerrankin löytyi loppupalkka jossa oli vähän pidemmäksi aikaa syötävää. 😄

Ralleissa ollaan käyty Nurmijärvellä, ja lisäksi Ihahin epiksissä Arvon kanssa. Epiksissä oli kauhea sadekeli ja Peippoa palelsi kun sen piti odottaa häkissä vuoroa, mutta muutoin kisoissa oli ihanan vähän koiria ja saatiin tehtyä kelpo harkka. Käytösruutukoira oli levoton, ja olin jo etukäteen päättänyt tehdä sen vieressä olevan puolenvaihdon jo edellisellä kyltillä, kun muutoin olisi pitänyt kiepauttaa Peippo oikealta vasemmalle takaa ihan sen vieraan koiran syliin, enkä semmoisia riskejä halua ottaa. Tästä siis -10, ja lisäksi alussa piti uusia kun Peippo ei ollut kuulolla. Lisäksi kerättiin pari miinus-ykköstä, jonka jälkeen ihan kivasti pisteitä vielä jäikin. En palkannut Peippoa radalla kun olen ollut huomaavinani että sillä ei saada mitään lisäarvoa suoritukseen, tarkoitus oli nyt vaan vahvistaa rutiinia rata-käytösruutu-seuraaminen häkille-> jackpot. Vaikka Peippo olikin taas vähän löysä, se paransi loppua kohden, eikä minusta ottanut varsinaisesti ympäristöstä häiriötä.

Vapunpäivää vietettiin metsässä, grillailtiin ja jäljestettiin koko päivä.

Hierojallakin Peippo ehti tässä välissä käydä, ja kuten arvelin, se sai melkein puhtaat paperit. Jee! Kireyksiä oli tottakai, mutta kipeä se ei taaskaan ollut kuin toisen puolen rintalihaksesta. Kun sen kynnet ovat lisäksi ihan parhaassa kunnossa mitä ovat koskaan olleet, ja korvistakin vain oikea töhnii ihan vähän, niin kylläpä se onkin kerrankin ihan huippukunnossa. Voi kun tästä saataisiin nyt nauttia oikein pitkään!

Itse alan jo sopeutua siihen ettei Selmaa enää ole, ja osaan jo laskea lenkeilläkin vain kahteen. Luopuminen oli ehkä vähäsen helpompaa kun sitä oli jo tehty niin kauan, mutta ikävähän sitä Selmaa tietenkin on. Parin etäpäivän jälkeen ajattelin että pystyn jo olemaan avokonttorissa itkemättä, mutta kun työpöydällä odotti työkavereiden kukka ja kortti kauniine runoineen, aukesivat hanat taas. Osalla työkavereista on koira, osalla ei, mutta ihanasti ne koirattomatkin onneksi ymmärtävät. Olen niin iloinen että Kata oli löytänyt Sirkka Turkan runon, joka on ihan selvästi kirjoitettu juuri meille:

Selma, pikku koira, kuule vielä
kukkaset vain vähän taipuivat kun kuljimme,
kurjet, joutsenet harmaine lapsineen,
olimme vähän kettuja.
Koiranputket jonossa, niin että ensin
oli äiti, sitten äiti, sitten
vihainen isä.

Syksy tuli, Selma, tuli lumi korkea
kuin korvat ja pää, tulivat
kantohanget, hirvenpettäjät.
Kuljet kanssani yhä pitkin pakkastalvea,
kulkee hassu hymysi, hautasi.
Pitkin jäisiä jokia vain me hassut
kohti koirien kirkkoa, ketun enkeleitä.

Sirkka Turkka, kokoelmasta Niin kovaa se tuuli löi

Peippo reistailee taas

Olen koittanut vältellä Peipon kynsien syynäämistä sen jälkeen kun huomasin, että niille on taas tapahtumassa jotain. Eilen ralleissa Peippo oli kuitenkin taas vähän keskittymiskyvytön, josta tuli heti mieleen että joku sitä vaivaa. En tiedä onko kynnet vielä / enää kovin kipeät, mutta yksi oikean etutassun kynsistä on mallia papukaijan nokka, ja toinen on epämääräistä mössöä:

Vasen etukannus on myös ontto ja läikikäs, mutta se ei ole kunnolliseksi enää sen jälkeen kasvanutkaan kun viimeksi irtosi:

Eikä siinä kaikki, kävin koko koiran läpi, leikkasin huopaantuneita varpaanvälejä ja korvakarvoja, ja luppien alta paljastui ihan kosteat ja töhnäiset korvat. Varsinkin oikea korva näytti jo aika pahalta, vaikka viime viikolla sen viimeksi putsasin kun huomasin että on alkanut erittää. Sen jälkeen kun siedätys alkoi purra, en ole korvia rassannut kuin ihan satunnaisesti, ja ne ovat silti olleet ihan puhtaat. Josta päästään siihen pohdintaan, että onko asioilla yhteyttä, kun allergiahan saattaa ylläpitää SLO:ta. Unohdin joku aika sitten Peipon allergeenit päiväksi lämpimään, mutta kun puteli oli melkein täysi, ja tavara niin kallista, niin en raaskinnut heittää sitä roskiinkaan. Olisikohan allergia pahentunut näin nopeasti jos aine meni piloille? Varmuuden vuoksi pitänee heittää nyt loppu roskiin, niellä vaan tappio ja ottaa käyttöön uusi pullo. Jos ei korvissa ja kynsissä ole vielä tarpeeksi vaivaa, niin Peippo on tänään vielä kröhinytkin jotenkin tavallista enemmän. Toivottavasti on vaan sen ”normaalia” kurkunpäästä johtuvaa kröhinää, kennelyskää ei nyt ainakaan enää tähän kaivata.

Kirsikkana kakun päällä törmättiin tänään taas irtokoiraankin, ja vielä Keravanjärven korvessa. En ole vieläkään keksinyt mitään hyvää strategiaa näiden varalle, joten mentiin taas niin että otin karjuvaa Peippoa pannasta kiinni, Selma maahan, ja sitten kun vieras koira oli tarpeeksi lähellä, niin Selma sai hoitaa homman. Tällä kertaa koiran isäntä tuli sentään kohtalaisen säällisessä ajassa paikalle, vaikka ei näyttänytkään mitenkään kiirehtivän koiransa pois hakemista. En tiedä missä pitäisi lenkkeillä, että saisi lenkkeillä rauhassa. Kauhean stressaavaa kun koko ajan saa kytätä että mistä ja milloin seuraava irtokoira putkahtaa. 😦

o o o

Jotta ei ihan pelkkää valitusta, niin viime viikonloppu oli taas ihan huippu harrastusviikonloppu. Oltiin hoffiseurassa jäljellä ja jäljen vanhetessa hallilla, ja olipa taas kivaa. Tomppa sai tehdä verijälkeään, matkaa puoli kilsaa ja ikää neljä tuntia. Ja oli se taas niin taitava ja tohkeissaan. Välillä se hairahtui metrin verran jäljeltä, ja niin pontevasti korjasi oikealle jäljelle takaisin. Tompasta lähtee jäljellä myös paljon ääntä kun se ”tyhjentelee” nenäänsä ja haistelee tuhisten. Peippo pääsi pitkän tauon jälkeen myös jäljelle, ja ekan kerran sitten syyskuun itsestäkin tuntui mukavalta päästä taas sen vaijerinjatkoksi. Ja Peippo – ai että sillä oli kivaa! Se meni hirveää haipakkaa, enkä kauheasti raaskinut jarrutellakaan sitä vaikka itse paukuin siellä perässä näreitä päin. Siinä hössötyksessä yksi kuudesta kepistä jäi metsään, mutta se ei kyllä latistanut tunnelmaa yhtään. Peipon jäljellä taisi olla ikää kolmisen tuntia. Hallillakin oli tietty kivaa, nyt on ollut jotenkin niin mukava käydä sielläkin että maanantaina mietin jo kun Peippo ei ollut ihan normi-hyvä, että ollaanko jo treenattu liikaakin. Todennäköisesti sitten kumminkaan ei, ja toivotaan että kynnet eivät nyt kauheasti tuosta enää pahenisi että päästään treenaamaan ahkerasti alkutalvikin.

Tykkään susta niin, että halkeen

Tomppa jäljesteli viime viikonloppuna ihan urakalla, kun lumetkin kerran sulivat. Lauantaina oli itse asiassa vielä aika paljon lunta, joten näki myös miten hienosti Tomppa jäljesti melkein askel askeleelta, vaikka ihan reippaasti etenikin. Niin, Tomppa näyttää siis ainakin toistaiseksi jäljestävän enemmän askeleita kuin verta, mutta samahan se on, kai? Tallaajia oli kaksi, ikää reilu kolme tuntia, mittaa vajaa puoli kilometriä ja makuita kaksi. Eka kulmassa ihmetteli hetken jäljen katoamista, tokan meni ihan raiteilla vauhdin edes hidastumatta. Jäljen vanhetessa satoi reippaan kuuron, pari rottweileria meni jäljen yli polkua pitkin, ja sekä Selma, Arvo, että Peippo taisivat kaikki käväistä jäljellä ihmettelemässä kun lenkillä oltiin.

Sunnuntaina olikin sitten haastetta enemmänkin. Jälki vanheni yli seitsemän tuntia, siinä oli useampikin kulma ja kaarros, ja lisäksi vähän ennen jäljen ajamista katselin ikkunasta kuinka eräskin mittelspitz vei emäntänsä jälkeä pitkin ekaan kulmaan, ja siitä sitten lähtivät toiseen suuntaan. Vähän ihmettelin että kuka lähtee umpimetsään remmissä olevan koiransa perässä, tai olisiko edes hyvin merkatun reitin luullut herättävän epäluuloja? No ei siinä mitään, tottakai ihmiset saavat ulkoilla ihan missä haluavat, mutta ihmisjälkiä tehneelle Tompalle monta tuntia tuoreempi harha oli tietysti niin vaikea, että se jatkoi kulmasta harhaa pitkin eteenpäin. Palattiin sitten takaisin kulmaan, josta Tomppa löysi oman jälkensä ihan hienosti ilman apuja. Joko iästä, alun vaikeuksista, tai ampumisesta johtuen jäljestys oli tosi paljon huolimattomampaa kuin edellisenä päivänä, mutta löytyi se koipikin onneksi sieltä. Tällä kertaa namitin makuut ihan siitä syystä että Tomppa jatkossakin aina nuuskisi (=ilmaisisi) ne, mutta kahdesta ekasta makuusta Tomppa ei syystä tai toisesta syönyt.

Ennen jäljelle lähtöä kytkin Tompan puuhun ja ammuin sille. Olisi tietty voinut mennä kauemmas kuin se koetilanteen 25 metriä, mutta enpä mennyt, ja pelästyihän se Tomppa. Ei se mihinkään paniikkiin mennyt ja lähti heti perään jäljelle ihan mielellään, joten jospa se oppisi tähän vaikka semmoisen rutiinin, että paukku tietää jäljelle pääsyä. Seuraavalla kerralla voisi kyllä paukutella edes vähän kauempana.

o o o

Muutoin päivät ovat sisältäneet hyvin sujuneita toko- ja rallytreenejä, ja hiukan liian vähän lenkkeilyä. Lääkäri määräsi itselleni kävelykiellon, mistä kauniisti kieltäydyin, mutta pakko on ollut kuitenkin vähän rajoittaa liikkumista. Harmi kun nuo karvaiset eivät osaa yhtään liikuttaa itse itseään takapihalla. Onneksi on edes kausikortti halliin, joten voi pahimman kolotuksen iskiessä kuskata koko köörin sinne touhuamaan.

Niin tärkeää kuin häiriö ja apu onkin, on yksin treenatessa huomannut että homma on ihan kaikkein hauskinta. Leikitään paljon kun ei tarvitse varoa ketään, ei ole minnekään kiire, ja voidaan tehdä kaikkea ihan hassuakin. Jos ollaan kentällä missä on ihana uusi jousto maton alla, koirat tuntuvat olevan vielä tavallista iloisempia – ilmeisesti joustavalla alustalla on kiva juosta.

Tänään huomasin taas erityisen hyvin, miten nuo ovat niin erilaisia harkkakaverita keskenään. Selmalle on ihan sama mitä tehdään, kunhan tapahtuu. Parasta on, jos ne tapahtumat vielä sisältävät lelun heittoa tai namin syömistä. Sitten kun Selma ei ymmärrä, se jumiutuu ja alkaa haukkua, kun taas Peippo miettii ja yrittää sitkeästi, ja sitten kun se onnistuu, se on haljeta onnesta kun saa aidot kehut ja vähän möyhennystä. Parhaimmillaan Peippo on kyllä ihan täydellisen hieno treenikaveri! Tompalla on hirveä vauhti jos ollaan itseksemme, se karkailee hypylle ennen aikojaan, ja tarjoaa myös kaikenlaista herkästi, ja ai että tykkään! Toisen kentän ääniä se jähmettyy aika usein kuuntelemaan, lienee vielä kaikuja niiltä ajoilta kun se sai paniikkeja jos toisella kentällä huudettiin tai haukuttiin, tai pahimmillaan jos siellä yleensä oli joku.

Päivikin ihmetteli viime treeneissä ihan spontaanisti, että miten Tompasta on tullut niin reipas. Ja Päivihän ei ikinä ole Tomppaa edes ”normaalina” / pahimmillaan edes nähnyt. Tottakai kaikki tämän vuoden positiiviset yhdessä koetut jutut ja onnistumiset ovat nostaneet Tompan itsevarmuutta ja parantaneet meidän yhteispeliä, mutta tällä viikolla alettiin kuitenkin miettiä, että onkohan tuolla luonteenmuutoksella kuitenkin esimerkiksi jokin hormonaalinen syy. Tomppahan oli aika normaali, herkähkö porokoiratyttö puolitoistavuotiaaksi, ja sitten alkoivat ongelmat. Ja kun Tompalla on kerran ollut tutkitusti myös autoimmuunivaivoja, niin voisiko syyllinen löytyä vaikka sen kortisolintuotannosta? Tosin, Tompan terve siskohan on samanlainen arkajalka, joten tiedä tuota sitten, pääasiahan tietty on, että vanha teiniaikojen Tomera on tehnyt paluun. Myös Tomppaa aika usein vaivannut närästys on loppunut kokonaan, olisiko sekin sitten johtunut puhtaasti stressistä. Ja tuoksu! Tomppahan on mummunsa lailla tuoksukoira, ja nykyään sen kupoli tuoksuu kukkasille vielä paljon voimakkaammin kuin ennen. 😍

Selmallekin kuuluu sen verran uutta, että Arvo sai Selmasta lenkkikaverin. Ja vaikka Selma yleensä tykkää kaikista pojista, oli hössäävä, liehuvahäntäinen ja iso Arvo sillekin aluksi vähän liikaa ja piti pikkuisen ensin näyttää kuka on kuka. Arvon emäntään Selma suhtautuikin suureksi yllätykseksi todella ystävällisesti, kävi vähän väliä pummaamassa namia ja tarjoamassa seuraamista – mitä vaikkapa Peippo ei juuri milloinkaan tee edes sille tutuille ihmisille (ei sillä ettäkö tarvisikaan). Kaiken sen hankaluuden takana Selma tietty on paljon Peippoa sosiaalisempi, toisenlaisissa tilanteissa se vaan jää terävyyden ja epäluuloisuuden taakse. Ja tarvitseeko sanoakaan, että Peippo ei edelleenkään ole lämmennyt Arvolle, vaan varsinkin alkulenkki on aina kaikille varsinaista hermojen kiristelyä. Mutta ollaan me ainakin sitkeitä noitten kanssa. 😃

o o o

Hetki ehdittiin myös nauttia ihan keväisestä säästä ja lammen ohuesta jääpeitteestä. Peippo on näemmä kyllä vaarallinen heikkojen jäiden aikaan – se ei osannut yhtään pelätä tai varoa risahtelevalla jäällä kulkiessaan. Turvallistahan se oli kun alla oli vain parikymmentä senttiä vettä. Seuraavalla viikolla Peippo jo ehdotteli uimaan menemistä:

Kun taloudessa asustaa Peippo, voidaan viettää nenäpäivää joka päivä! Peipolla jos kellä on valtava klyyvari ihan omasta takaa.

Verta kentälle!

Aika monta vuotta on ollut haaveena päästä Tompan kanssa kokeilemaan verijälkeä, ja vihdoin tuli haaveesta totta kun saatiin Noora opastamaan meitä alkuun. En epäillyt Tompan jäljestyskykyjä tai -halujakaan, arvoitus oli vaan se, miten se suhtautuisi vereen ja ennenkaikkea jäljen päästä löytyviin irtojäseniin. Alussa Tomppa jäljesti hiukan varovaisen ja varautuneen näköisesti, mutta matkan edetessä ja kehujen myötä jäljestys alkoi sujua koko ajan varmemmin ja vauhdikkaammin. Koparasta se sai hajun jo aika pitkältä ja kiihdytti vielä vauhtiaan. Kaadolla se haisteli sorkkaa ihan positiivisen kiinnostuneena, ja ilokseen se löysi vielä palkkapurkinkin sen alta.

Ikää jäljellä oli vain kolmisen tuntia, kun koejäljen ikä on lähemmäs kaksikymmentä tuntia, ja aika korkealla nenällä Pompula ajoi kun haju oli niin voimakas. Aika tarkkaan jäljen päällä kuitenkin mentiin koko puoli kilometriä, vain pari pientä koukkaisua tuli jäljeltä pois matkan aikana. Makuita oli yksi ja kulmat (2 kpl) tallattu voimakkaasti, ja bonuksena alkumatkasta jälki kulki ihan vahingossa supikoiran tuoreennäköisen jalan päältä. Senkin Tomppa ilmaisi, mutta jatkoi kiltisti matkaa kun kehotettiin. Olipa superkiva kokemus meille molemmille, ja Tomppa jäljesti hienosti koko jäljen ilman mitään välipalkkoja. Jos jokin ongelma sattuisi tulemaan eteen, meidän matka todennäköisesti tyssäisi siihen – sinnikkyyshän ei ole Tompan vahvimpia puolia – mutta jos homma kulkee, niin se varmasti kulkee. Ja tavoitteenahan meillä on tietty päästä ensi kesänä kokeeseen. 😁

o o o

Peipon tokoviikko oli myös antoisa. Keskiviikkona tehtiin Ninan tunnilla koemaisesti neljä voi-liikettä putkeen, eikä siinä oikein muuta vikaa ollut kuin kehääntulotarkastuksesta eka siirtymä ja yhdessä seuruun pa:ssa Peippo laittoi tassunsa oman jalkani päälle. Tässä-käskyllä välit sujuvat, en vaan sitä taas heti alkuun muistanut.
Lopuksi tehtiin vielä rallyn ”koira oikealla askel vasemmalle” -juttua, ja kun Nina vähän avitti putkenpätkällä Peipon pyllyn tienoilla, saatiin tehdyksi aika sujuvia sivuttaisaskelia. Myös paikkis vähän vieraamman koiran vieressä oli ok.

Maanantain ralleissa Peipolla oli  jotenkin huono olo. Sille ei oikein tahtonut maistua namit, ja lopputunnista se oli ihan häntä koipien välissä. Pari hyvää pätkääkin saatiin tehtyä, mutta jos olisin tajunnut että sillä ei ole kaikki kunnossa, oltaisiin tietenkin lopetettu koko treeni siihen. Sille oli ekan kerran nameina verilättyjä, ja luulin vaan ettei se välitä niistä, vaikka ihmettelin kyllä aika kovasti kun ei super-ahmatille lätty meinaa kelvata.

o o o

Parin viime viikon ajan on ollut harvinaisen hankala lenkkeillä. Metsät ovat täynnä hirviä, hirvimiehiä ja hirvikoiria, ja lisäksi monin paikoin on niin märkää ettei pääse etenemään sinne minne haluaisi. Viime viikolla meinattiin eksyä pimeälle, sumuiselle ja aivan liian märälle ja upottavalle suolle – ekan kerran elämässäni varmaan vähän pelästyinkin luonnossa liikkuessa. Eilen kuului lammen toiselta rannalta vihaista karjumista. Kun siihen ei oikein voinut olla syynä kuin kuriton irtokoira tai sekaisin oleva mies, ja kun kumpaankaan niistä ei halua törmätä, sännättiin sitten suinpäin ryteikköön. Ainoa reitti pois olisi ollut lähteä takaisin päin kun tulvivia ojia tuli vastaan joka puolella, mutta sehän ei nyt onnistunut. Tomppa-parka koitti hypätä yhden leveän ojan yli, harmi vaan että fleksissä oli lukitus päällä, ja niinpä se heitti ilmassa voltin ja loiskahti komeassa kaaressa keskelle ojaa. Siitä se olisi vielä uinut väärälle puolelle, mutta onneksi sillä oli valjaat päällä ja sain sen hilattua takaisin oikealle rannalle. Aika monta kirosanaa kyllä pääsi ennen kuin oltiin päästy kiertämään takaisin reitille.

Vieraista koirista ja Peiposta on tullut taas havainnoitua kaikenlaisia juttuja. Hallilla seinässä tai häkissä ollessaan se ilmoittaa aina, että sen mielestä muilla koirilla – varsinkaan vierailla – ei ole emännän luo mitään asiaa. Jopa Jerryn kanssa meinasi tulla viikolla tappelu, kun Peippo sai raivarit siitä kun Jerry innoissaan hyppäsi vasten niin että kaaduin. Arvo puolestaan sai tuta kun kävi haistelemassa kättäni, ja myös ystävällismielinen ja varovainen leikkiinkutsutuijotus oli Peipolle ehdoton nou-nou. Onkohan Peipon vaikea tulkita muiden koirien eleitä, vai onko se vaan niin epäsosiaalinen ja minusta tarkka, että sille on ihan sama miten ystävällisissä aikeissa muut ovat? On se kyllä erikoinen koira: kaikista omistamistani koirista kuuliaisin ja miellyttämishaluisin, mutta sen mielestä maapallo saisi olla autio lukuunottamatta meitä kahta. Vaikka Peipon kanssa on tietyissä tilanteissa vähän vaikeaa, on se vaan kaikkine omituisuuksineen niin kovin rakas höyrypää.

Jos Peippo ei osaa lukea muiden koirien eleitä, se lukee ohjaajaansa kuin avointa kirjaa niin, että ei ehkä tarvitsisi miettiä mistä meidän koeongelmatkin johtuvat. Varpu huomasi eilen hallilla, että Peippo tietää milloin tehdään ohjattua noutoa, ja milloin aiotaan harkata pelkästään ohjatun seuraamisosuutta ilman kapuloiden tuomista. Samoin se äkkää, milloin aion pysäyttää sen luokse kutsuttaessa. Onpa ärsyttävää! Muutoin treenit menivätkin niin hienosti, että ehkä tokoinnostuskin vielä tekee paluun.

o o o

Selma haki viime viikolla kolmannen cartrophen-pistoksensa, ja kyllä sillä vaan tehoa on. Syksythän ovat nivelrikkoisille aina hankalampaa aikaa, joten sikälikin kuuri osui oikeaan saumaan. Selman vauhti ja ketteryys ovat sen verran parantuneet, että sen huomaa, ja ennenkaikkea pissatiputtelu on loppunut oikeastaan täysin. Rinexinillähän vaiva pysyi kurissa niin että sen kanssa pärjättiin, mutta nyt on mennyt monta viikkoa jo käytännössä tipattomasti. Cartrophenhan vahvistaa rakon seinämiä, joten syy voi löytyä ihan siitäkin – Tomppahan sai muinoin kuurin sitä krooniseen rakkotulehdukseensa.