Epätoivon laaksossa

Viikonloppuna käytiin Peipon kanssa tsekkaamassa PR-tallin maneesi agilitykisojen merkeissä. Eipä olisi kannattanut. Paikka joka on yltiösosiaalisen, pienen ja kiltin porokoiran kanssa helppo ja kiva kisata, ei välttämättä olekaan sitä karjuvan leijonan kanssa. Palkinnoksi oli onneksi edelleen Brunbergin herkkuja. 😀

Olisin jättänyt koko kisat väliin selkävaivojen (omien siis) takia, mutta kun ollaan tänä talvena jo kahdet kisat jouduttu perumaan, niin lähdettiin kuitenkin matkaan särkylääketankkauksen jälkeen. Ei ihan parhaat lähtökohdat vaikeassa paikassa kisaamiseen, kun itse olet stressaantunut hermoraunio jo omien vaivojesi takia, ja Peipon kanssa nimenomaan pitäisi aina olla itsevarma ja rauhallinen. Mikä ei ehkä ihan omaa perusluonnetta vastaa muutoinkaan. 🙄 Lämmittely piti tehdä yhdellä kapealla tienpätkällä, maneesiin ei voinut viedä häkkiä, ja ahdas piha ja radan odotusalue olivat piukassa räksyttäviä koiria. Noin niin kuin vain vähän liioitellen. Sen verran hyvään kuplaankin kuitenkin vuoroamme odottaessa päästiin, että meinattiin myöhästyä radalta kun en ollut ollenkaan huomannut esteiden nostoa maksikorkeuteen, ja oltiin kolmannet lähtijät.

Selkä pysyi yhtenä kappaleena vaikka vähän tuskaa tuottikin, Peippo ei syönyt ketään, ja pääsi ekalla radalla palkinnoillekin. Sääliksi vaan kävi itseäni Peippoa, joka tuotiin ihan liian vaikeaan paikkaan. Kyllähän se enimmäkseen rauhallisesti vuoroaan odotteli, mutta siitä kyllä näki että olo ei ollut vapautunein mahdollinen. Radallahan tämä sitten näkyi; Peippo ei ollut kunnolla kuulolla, ja ekalla radalla pysähtyi haistelemaan/syömään(?) kakkaa. Tästä kielto-vitonen ja kolme sekkaa yliaikaa. Toka radalla se oli vielä enemmän pois kuulolta (hyl) vaikka yleensä toinen startti on aina mennyt paremmin. Mutta totuus on sekin, että jos Peippo olisi ihan tosissaan syttynyt lajiin, niin ei se radalla enää häiriöitä muistelisi, eikä varsinkaan pysähtelisi maata haistelemaan. Lisäksi kyllä epäilen että sillä on selkä taas jumissa, siihen malliin se ainakin kiemurtelee ja kirputtaa kun sen selkälihaksia koittaa hieroa.

Ainahan niitä käytöstakapakkeja tulee, mutta kyllä reissu silti vähän harmitti. Varsinkin kun tämä oli toinen kerta peräkkäin kun käytös on huonoa – ja luulenkin kyllä että tuo toiminta vain vahvistaa itseään, eikä voi ajatella niin että Peippo päinvastoin noissa tilanteissa jotenkin tottuisi koirahälinään. Syksyn ja alkutalven kisat ja kokeethan menivät ihan nollahäröilyillä, niin että kyllähän tuo senkin puolesta pisti vähän masentamaan. Nyt meillä on taas natsikuri, ja ei kun harjoitellaan taas enemmän. Eikä viedä toista tilanteisiin, joista sillä ei ole mahdollisuuttakaan selvitä! Tosin, ja edelleenkin, Peippo kyllä pystyy hillitsemään itsensä, eikä sen hermoissa tosiaankaan ole yhtään mitään vikaa. Luulen, että iso osa tuosta käytöksestä on puolustamista – vaikka se ei ihmisiltä puolustakaan, niin mielestäni koirilta kyllä. Ja onhan se nähtykin niissä tilanteissa joissa irtokoirat ovat tulleet iholle. Osaksi varmaan kyseessä on myös pentuajan epävarmuudesta syntynyt käytösmalli, joka vahvistaa itse itseään. Kivaahan se muille uhoaminen on, vaikka ei siltioikeasti kenellekään mitään halua tehdäkään. En siis tosiaankaan pelkää ettäkö se esimerkiksi ketään purisi. Ja vaikka itselle tulee välillä tosi kädetön olo, niin luulen että en nyt peruskädetöntä kädettömämpi kuitenkaan ole. Eli yritetään jatkaa harjoituksia hyvällä mielellä.

Maanantaina ryhdistäydyttiin heti ja lähdettiin 2 + 1 remmilenkeille koirien ilmoille. Remmilenkkeilly on vaihteeksi ihan kivaa, varsinkin kun metsäpolut on huonossa kunnossa, ja kaikki näköjään osaavat tarvittaessa kulkea remmissäkin vetämättä. Myös vetämiseen Peipolla (ja muillakin) on nyt ihan nollatoleranssi. Koirista oli selvästi myös kivaa päästä vähän eri maisemiin ja haistelemaan muiden nelijalkaisten kevätkuulumisia. Niin että tästä lähtien koitetaan lähteä sivistykseen vähän useamminkin. Samoilla reissuilla saa aina kätevästi tehtyä Peipolle paikallamaakuuharjoituksia vaihtelevissa paikoissa ja häiriöissä.

Tiistaina Peippo kävi tokorästillä vieraassa ryhmässä, joka kyllä oli kutistunut yhteen rähjäävään nuoreen sakemanniin meidän lisäksi. Mutta saatiin siis heti hyvä harjoitus halliinmenoharjoitus, kun vieras koira rähisi ovensuun likellä. Sisälle päästiin, ja koko tunti oli muutenkin ihan huippuhyvä, ja harjoitukset tosi kivoja. Ja vaikka aika riitti puolen tunnin treeniin per koira, Peippo jaksoi hienolla asenteella loppuun saakka. Osaa se olla kyllä hieno, ja saa siitä olla monesti ylpeäkin! Ainoa meille vaikea juttu oli askelsiirtymät, joihin saatiin yksinkertaiset mutta näköjään toimivat vinkit: oma vasen käsi kiinni liivinhelmaan, vasemmalle siirtymiin oma uusi käsky että Peippo tietää väistää, ja oikealla jalalla ristiaskel muuta kroppaa liikuttamatta niin Peippo siirtyy alta pois. Ihme juttu, mutta näillä eväin Peippo teki hienot ristiaskeleet, ja melkein suoraa peruutustakin. Paikallamakuuta ei tehty ”ryhmässä”, mutta kumpaakin häiriköitiin erikseen lattiaa pitkin vedetyllä karvalelulla.

Selma avitti viikonloppuna omalta osaltaan murheen alhoon vajoamista. Sen paikallamakuu nimittäin… miten voi oikeasti kohta seitsemän vuotta täyttävä koira, jolla on ollut pomminvarma paikallamakuu, alkaa hipsimään perään piiloon? Ensimmäisenä kävi mielessä että jos sen selkään sattuu, mutta toisaalta se makaa ihan rauhallisesti kun olen näkösällä. Voihan se silti olla kipeä, mutta epäilen kyllä että kyseessä on vaan ihan perinteinen paikallamakuu-eroahdistus. Koirat nyt eivät varmaan mitenkään asioita ajattele, mutta ehkä jotenkin Selmaa ahdistaa että sen elämän ainoaksi jäänyt ihminen jättää sen yksin ja lähtee näkymättömiin? Jotainhan on pitänyt muuttua, jos kuusi vuotta varmasti maannut koira alkaa epävarmaksi, ja onhan se Selma osaltaan hiukan semmoinen reppanaluonne kuitenkin. Kelliksellä siis yritettiin makoilla, eikä edes rivistössä, vaan kentän reunalla niin että kaksi muuta koiraa touhusivat omiaan kauempana. On tämä koiraharrastaminen välillä ihan vähän turhauttavaa. Ai niin, ja eihän se Selma osannut ruutuunkaan ulkosalla mennä, kun merkit ja ruutunauhakin olivat ihan väärän väriset.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s